Lost in the Hilton and… Bieber Fever!

Onpas pari päivää menneet hirmuisella vauhdilla ja olleet täynnä mahtavia tyyppejä ja hassuja juttuja.

Toissailtana suunnattiin siis ulos Kylen kanssa. Matkalla dormista loungeen ja ulos mukaan kutsuttiin loputkin meidän dormista: kanadalainen Jered, ranskalainen Jillian sekä juuri paikalle saapunut skotlantilainen Julie. Jered on matkalla Etelä-Afrikkaan suorittamaan lakimiestutkintonsa loppuun, Kyle on viiniasiantuntija, joka reissailee ympäri Aasiaa kokkauskursseja kierrellen ja Julie opettaa englantia lapsille Thaimaassa. Jillian taas…on vähän erikoinen tyyppi eikä juurikaan puhua pukahda. Muut tosin höpisevät senkin edestä ja pari päivää natiivi englanninkielisten kanssa on tehnyt hirmu hyvää mun omalle enkulle.

Meillä oli hirmu hauska ilta ja se menikin nopeasti rupatellessa. Jossain vaiheessa iltaa tuopit vaihtui kannuihin ja… Mukavaa oli. Muistona jäi palovammamustelma reiteen kun kävelin päin kuumaa parkissa seisovaa autoa, mikä on itseasiassa aika noloa, koska siinä vaiheessa en ollut juonut vielä tippaakaan. Sattuuhan sitä.

Maanantaiaamuna noustiin Julien kanssa skarppina kymmenen maissa ja otettiin suunta kohti Batu Caves-luolia. Otettiin ensin monorail (sellanen pikkujuna, joka kulkee kaupungin yläpuolella kulkevaa linjaa pitkin) KL Sentralille, josta hypättiin junan kyytiin. Junaa odotellessa törmättiin slovakialaiseen Veronikaan, joka oli myös suuntaamassa luolalle. Rupateltiin ja jotenkin päädyttiin jatkamaan matkaa kolmisin. Niin odottamatonta, mutta ah niin mukavaa. Veronika on itseasiassa viettänyt kaksi vuotta Indonesiassa opiskellen maan kieltä ja kulttuuria ja on nyt hitaasti, mutta varmasti matkalla kohti kotia, viettäen ensin kuukauden Japanissa. Veronika osoittautui myös Suomifaniksi ja kertoi rakastavansa Fazerin suklaata – tulevaisuudessa varmasti vielä nähdään siis.

Luolat oli ihan jees. Yhteensä niitä olisi ollut kolme, mutta kaksi oli maksullisia, joten käytiin vain yhdessä. Sisälle päästäkseen piti kiivetä 272 rappusta ylös. Luolat ovat itseasiassa hindujen pyhä paikka ja huipulta löytyikin hindualttari ja intialaiskoristeita. Apinoita oli tuolla kaikkialla ja tavaroistaan kannatti pitää tiukasti kiinni. Ne oli tosi kesyjä, koska ihmiset ovat keksineet syöttää niitä ja sen myötä apinoista on tullut hirmu röyhkeitä. Ihan hauskoja otuksia, mutta liian kesyytensä takia vähän karmivia.

Kipuaminen alkakoon. Etualalla Julie ja Veronika.

Julie ja vähän turhan innokas pikkuapina
Kiusanhenkiapinat

Itse luolasta mulla ei kovinkaan hyviä kuvia ole, tässä nyt joku räpsy sieltä

Julie ja Veronika, matkalla alas. Veronikalla on muuten feikkisormus vasemmassa nimettömässä ja suositteli sitä lämpimästi. Toimii kuulemma erittäin tehokkaana mieskarkottimena, erityisesti jos vielä muistaa  vuolaasti kehua suloisia lapsiaan, jotka odottavat kotimaassa.

Käytiin syömässä intialaisessa (me ollaan Julien kanssa ihan hulluina intialaiseen ruokaan) ja lähdettiin takaisin KL Sentralia kohti. Aiottiin ensin mennä katsomaan Lake Gardenia (jonkinlainen järvi ja puutarha kaupungin laidalla), mutta alkoi näyttää siltä, että pian sataa. Katsottiin kartasta, että lähellä olisi National Museum ja ajateltiin suunnata sitä kohti. Sitten oltiin vähän noloja. Joku ystävällinen mies neuvoi meille reitin enkä tosiaan tiedä eksyttiinkö me siltä vai oliko sen ohjeet yksinkertaisesti vain tosi huonot. Seuraavaksi me joka tapauksessa löydettiin itsemme Hilton-hotellin aulasta ja oltiin ilmeisesti saavuttu jonkun taksikaistasysteemin kautta, eikä todellakaan kehdattu palata takaisin enää samaa reittiä. Siinä sitten yritettiin sulautua solmiomiesten ja jakkupukunaisten joukkoon (helppoa kuin mikä), miettiä miten päästään oikeaoppista kävelyreittiä pitkin ulos ja pidätellä naurua. Koko tilanne oli yksinkertaisesti täysin absurdi. Kukaan ei olisi kehdannut kysyä ovimieheltä apua, mutta pakkohan se lopulta oli… “Excuse me, can you tell me how we can get out of this building?” Ja voi pojat miten ovimies nauroi meille.Ainakin piristettiin jonkun päivää. Lopulta itseasiassa naurettiin kaikki neljä, siinä Hiltonin fiinissä aulassa. Mies oli kuitenkin hirmu mukava ja näytti meille ikkunasta reitin – oli tosin vähän epäilevän oloinen kun kuuli, että aiotaan kävellä. Ja pian selvisikin miksi: välissä oli lyhyt autokaista, jota pitkin ei vain voi kävellä. Mokoma pikkumatka olisi pitänyt taittaa taksilla, joten päätettiin unohtaa koko juttu. Pieleen meni koko homma, mutta mitäs pienistä. Lystiä ainakin riitti.

Hetken pohdinnan jälkeen uudeksi suunnitelmaksi muotoutui Merdeka Squarella käynti. Veronika jatkoi omia matkojaan (Veronika muuten sohvasurffaa täällä KL:ssä, huikeeta!), koska oli jo paikan nähnyt. Julie ja minä jatkettiin aukiolle, jolla siis Malesia julistettiin itsenäiseksi 31.8.1957 ja jonka 95 metriä korkeassa lipputangossa liehui ensi kertaa maan ikioma lippu. Aukion ympäristö on täynnä erilaisia vanhoja merkittäviä rakennuksia ja alue on KL:n siisteimpiä. Käytiin myös KL Galleriassa, jossa esiteltiin Malesian historiaa ja alueen arkkitehtuuria ja rakennuksia lisää. Jatkettiin matkaa kävellen ja köpöteltiin pitkin pieniä ahtaita katuja, joilla näkyi vain paikallisia, ja sekös vasta mukavaa olikin. Käveltiin ihan hirmu pitkä matka ympäri kaupunkia jutellen ja Twin Towersien avulla suunnistamalla osattiin takaisin hostellille ihan ilman karttoja. Pavilion-ostoskeskuksen läpi kävellessä törmättiin kehenkäs muuhunkaan kuin ärsyttävään arabiin. Huoh…Joten nyt se ainakin tietää, että en olekaan vielä palannut Suomeen. Onneksi sillä oli joku kaveri matkassa, joten se ei lähtenyt meidän perään, moikkasi vaan melko iloisesti. Illalla se oli taas käynyt täällä kyselemässä mua.

Tyttövaunu junassa

Merdeka Squarea ympäröiviä rakennuksia

KL City Galleryssa oli hirmu hieno pienoismalli kaupungista. Siellä pääsi myös seuraamaan käsityöläisten työntekoa, kun he tekivät noita pieniä rakennuksia

Liikenne on länkkärinäkökulmasta katsottuna välillä melkoinen kaaos, mutta veikkaan, että pahempaa on vielä tulossa tällä reissulla

Merdeka Square

Illalla käytiin syömässä Julien, Kylen ja Jeredin kanssa intialaisessa (yllätys) buffetissa. Nähtiin taas tilannekomiikkaa parhaimmillaan, kun Jeredillä oli v-kaula-aukkoinen Justin Bieber paita ( kanadalaiset…) ja yhtäkkiä taustalla alkaa soida Bieberin “Baby” kunnon bassojumputuksella. Oli aika mennä nukkumaan.

Jered lähti aamulla Johor Bahruun, Julie taas Malaccaan. Voi olla, että Julien kanssa nähdään vielä joulukuun tienoilla. Tämä päivä menee takuulla laiskotellessa, samoin varmaan huominen. Ensin meinasin osallistua päivän pituiselle viidakko-vesiputoustrekille, mutta hinta vähän hirvitti, joten jätin välistä. Luulen, että vastaavia tilaisuuksia tulee vielä muualla Aasiassa reilusti alle 70-80 euron hintaa. Huomenillalla sitten Air Asiaa alle ja kohti uusia maisemia!

2 vastausta artikkeliin ”Lost in the Hilton and… Bieber Fever!

  1. Meikä niin nauraa näille. :D Oli selvästi liian suuret luulot mulla, että sun suuntavaisto olis jotenkin parantunut :DD Noei. Kyllä se siitä ;P Oikeesti ihan sairaan huippua lukee näitä juttuja… :) Et tajua miten nää piristää tätä ankeeta syksyä täällä…!! ps. Täytyy joskus meidänkin skypetellä!

  2. Voi Lellu… Oot ihana <3 Joo mun suuntavaisto on ihan nolla…Pikku-Ubudissa vielä pärjäsin ihan mukavasti (ilman karttaa!), mutta muuten oon tavallisesti aina ihan pihalla :D mut ei se mitään kun kiirettä mihinkään ei ole :) Niin pitää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *