Now you’re just sabadii that I used to know

…ja anteeksi harvinaisen köyhä otsikointi. Kyseessä on vain hassun hauska versio eräästä varsin tunnetusta hitistä, jonka muunneltu versio raikui Don Detin teiden varrella. Sabadii on siis tervehdys laon kielellä, ei sen kummempaa.

Don Detille saavuin yhdentoista aikaan aamulla perjantaina, bussimatka kesti vain muutaman tunnin. Don Det on siis saari keskellä Mekong-jokea ja yksi ”4000 Islandista.” Veneellä puksuteltiin siis viitisen minuuttia joen yli saarelle, jonne saavuttuamme aika suorastaan pysähtyi. Veneessä tutustuin ranskalaiseen Oliviaan, saksalaiseen Janiin ja englantilaiseen Pippaan, ja Olivian kanssa päätettiinkin jakaa bungalowi rahan säästämiseksi. Löydettiinkin kiva paikka, jossa oli hyvät näkymät joelle riippumattoineen ja hinta 3e/yö, eli 1,5e/nassu. Eihän se mikään luksus ollut, vessan ovi ei mennyt kiinni, lakanat olivat vähän epäilyttävät, valaistus olematon ja suihkun paine köyhä (onneksi saavi ja kuuppa pelastavat tilanteen kuin tilanteen), mutta täysin hintansa väärti. Sentään meillä oli oma vessa ja se on jo luksusta täällä se.

Don Detillä vietin kolme yötä. Niiden aikana en tehnyt juuri mitään. Se koko saaressa niin mahtavaa onkin. Voit itseäsi syyllistämättä täysin antautua riippumattosi keinutettavaksi, imeä pirtelöitä kaikessa rauhassa ilman, että kukaan Aktiivi-Antti tulee viereesi hehkuttamaan upeista kalliokiipeily/kajakki/laskuvarjohyppyretkistään. Don Detillä löhöillään, piste. Itselleni hieman tuli mieleen samankaltaisuuksia Gili-saariin, tunnelma oli etäisesti hieman samantapainen. ”Same same but different”, paikalliset sanoisivat. Skoottereita oli melko harvassa, toiseen päähän saarta kykeni vaikka kävelemään halutessaan ja saarella kulkee käytännössä yksi päätie päästä päähän ja toinen vähän onnettomampi. Kaikkialla vilisee kanoja, tipuja, lehmiä, puhveleita, kissoja, koiria ja possujakin. Päätietä pitkin kulkiessaan toisella puolella näkee bungalowien reunustaman Mekongin, toisella puolella riisipellot. Oli melkein kotoisa fiilis, maalaistyttö kun loppujen lopuksi itsekin olen. Toisena päivänä huomasin itse jopa kävelevänikin hitaammin kuin yleensä.

Ensimmäisenä iltana vietettiin iltaa paikallisessa baarissa, joka aiemmin mainosti sinä iltana tarjoavansa ämpäreitä 15000 kipin, eli 1,5 euron hintaan. Kuunneltiin livemusiikkia ja törmäsin (taas) Emilieen ja italialaisiin sekä muutamiin suomalaisiin. Baarin sulkeutuessa kello 23 jatkettiin matkaamme rannalle. Ja siellä koin taas yhden koko reissun kohokohdista. Rannalle oli pystytetty nuotio, sen ympärillä juteltiin, tutustuttiin, soitettiin kitaraa ja laulettiin. Jonkun ajan päästä tuli kaatosade ja pian löydettiin itsemme uimasta vaatteet päällä joesta. Alkoi salamoida, ukkostaa ja myrsky oli valmis. Ja me uimme joessa ja ihailimme luonnon yöllistä näytelmää. Tosin siinä vaiheessa kun myrsky alkoi mennä hieman hurjaksi, mentiin katoksen alle suojaan. Mutta salamat näyttivät yhä yhtä upeilta.

Kerran reippailin ja vuokrasin pyörän piipahtaakseni saaren toisella puolen ja ylittääkseni sillan Don Khonin saarella vilkaisemaan yhtä vesiputousta. Tietysti tämä aktiviteetti rasitti sen verran, että illalla en sitten oikein mitään tehnytkään. Päivällä käytiin syömässä reggaebaarissa, jossa tapasin muutaman suomalaisen lisää ja mulle alkoi valjeta, mikä on saattanut vaikuttaa siihen, että Don Det on suomalaisten reppureissareiden lemppari ja sen voi sisällyttää yhteen sanaan: Madventures. Reggaebaarissa pojat loikki jokeen viisi metriä korkeasta hyppytornista, joka ainakin Oton mukaan on Tunnan ja Rikun muinoin rakentama. Itse en ole kyseistä Don Det-jaksoa nähnyt, sillä mun Madventures-tietous ulottuu vain ykköskauteen. Pitänee vilkaista reissukuumeen ennaltaehkäisyyn kunhan Suomeen palaan.

Don Detin pääkatu, kiireinen kuin mikä

Uusi pieni kaverini, jota kävin joka aamu moikkaamassa

Siäl miä konkeloin!

Lisää pieniä kavereitani…

Niin ja se vesiputous!

Meidän bungalowien terassi ja Olivia köllimässä

Parin päivän laiskuuskuurin jälkeen teki mieli taas alkaa liikkua. Suunnaksi otettiin Kambodza ja ensimmäiseksi kaupungiksi valikoitui Siem Reap. Alunperin Olivian piti jatkaa mun kanssa matkaa, mutta hän päätyikin Phnom Penhiin. Sen sijaan Jan jatkoi mun mukana, mikä oli ihan kivaa, varsinkin kun kerron miten tämä reissu lopulta meni…

Ja tarinahan kuuluu näin:

Lähdettiin Don Detiltä manantaiaamuna. Kello kahdeksan noustiin veneeseen, odoteltiin ikuisuus bussia rannalla, joka lopulta saapui 9.30. Taitettiin parinkymmenen minuutin matka Kambodzan rajalle. Rajahässäkkä oli jo sinänsä mielenkiintoinen kokemus, erikoisin tähän saakka. Kun leimaudutaan ulos Laosista, pitää maksaa kaksi dollaria. Annoin passini, kaikki lomakkeet ja kaksi dollaria virkailijalle. Kun hän palautti passini, hän halusi taas 2 dollaria; en mukamas ollut maksanut. Joopa joo. Totesin maksaneeni jo ja marssin pois, homma selvä. Sitten käveltiin ei-kenenkään-maan yli Kambodzan puolelle ja seuraavassa teltassa meiltä mitattiin kaulasta sellaisella laserpyssysysteemillä kuume. Siis mitä?! Rajan yli ei ilmeisesti saa tulla sairaana (ellei lahjo viranomaisia). Itselläni ei onneksi hätää ollut. Tästäkin toimenpiteestä yritettiin rahastaa dollarin verran, mutta seurattiin muiden esimerkkiä ja käveltiin pois maksamatta – viranomaiset yrittävät nyhtää täällä kaikista ”toimenpiteistä” ns. kulukorvauksia. Mentiin maksamaan viisumi, joka tällä kertaa olikin 25 dollaria – eräät matkakumppanimme olivat ylittäneet saman rajan viime kuussa ja tuolloin viisumi oli 20 dollaria. Tästä ei ilmeisesti joustonvaraa ollut, joten se sitten lopulta maksettiin. Saatiin tarrat ja leimat ja muut passeihin (virkailija totesi mun passikuvasta: ”How cute!”) ja homma valmis, vihdoin. Mutta voitte kuvitella miten kauan vie, kun bussilastillinen porukka käy läpi saman rumban.

Odoteltiin ikuisuus rajalla busseja saapuvaksi, itse viihdytin itseäni leikkimällä koiranpennun ja hirmu suloisen tytön kanssa ilmapallolla. Jan on antanut mulle lempinimenkin jo: ”Crazy Cat Lady”. Tai ainakin hän väittää musta tulevaisuudessa tulevan sellainen. Kukaan ei vaan Don Detillä kyennyt mukamas käsittämään mun loputonta innostusta vastaantuleviin koiriin ja kissoihin. Lehmätkin kävivät tarpeen tullessa paijauksen kohteista. Ehkä mun vaan täytyy tunnustaa, että olen maalta?

Kun bussit tulivat, hypättiin kyytiin ja ajeltiin pari tuntia. Ja sitten kuului POKS – rengas puhkesi. Siinä sitten vierähti tovi jos toinenkin poikien sitä korjatessa, mutta lopulta päästiin matkaan. Ajeltiin puoli tuntia ja kuului POKS – rengas puhkesi taas. Vararengas oli käytetty jo, joten tilanne alkoi käydä jännäksi. Me suunnattiin syömään lähistölle ja noin tunnin päästä bussiin olikin jostain taiottu uusi rengas. Seuraavaksi ajeltiin muutama tunti, ehdittiin melkein katsoa toinen leffa loppuun läppäriltä, kun kuului taas se tuttu POKS – ja pilkkopimeässä taas vaihdeltiin rengasta. Tervetuloa Kambodzaan vaan… Tietkin alkoivat olla aika järkyttävässä kunnossa mitä pidemmälle päästiin. Puolen yön aikaan vaihdettiin bussia, Phnom Penhiin menijät toiseen ja Siem Reapiin toiseen. Ajeltiin muutama tunti ja lopulta oltiin perillä kolmelta aamulla – ei ihan kymmeneltä illalla, niin kuin piti.

POKS numero yksi.

Men at work.

POKS numero kaksi. Kolmannen aikana en enää vaivautunut edes ulos.

Huoltsikan vessat.

Ja huoltsikan vessan takaa löytyvä lehmäjengi.

Lähdettiin suuntaamaan kohti kaupunkia hostellia nimeltä Mad Monkey kohti, jota Emilie oli mulle suositellut. Ensin tapeltiin hinnasta kuskin kanssa ja lopulta se tippui 8 dollarista kahteen. Hieman kärttyinen kuskimme lähti ajeluttamaan meitä kaupunkia kohti ja pian oltiin aivan väärän guesthousen edessä. Kuulemma ”ihan samanlainen kuin Mad Monkey, paljon parempi vain”. Joopa. Alettiin olla tosi väsyneitä ja alettiin vähän ikäviksikin. Kävi ilmi, ettei kuski muka tiennyt missä Mad Monkey (silti väitti, että se on kaukana keskustasta). Jep, takuulla. Itse olin katsonut sen verran sen sijaintia, että tiesin sen olevan KFC:tä vastapäätä ja tyypillistähän pikaruokaketjuille on, että ne sijoitetaan maaseudulle… Lisäksi hostelli on kuulemma täynnä muslimeja. Siis mitä?!?! Teki mieli väittää jo, että excuse me, minäkin olen muslimi, mutta sain hillittyä itseni. Kuski kuitenkin lähti jatkamaan matkaa, mutta sen verran herneet nenässä, että Jan tarkasti jo missä hänen linkkuveitsensä sijaitsee ja itsekin tunnustan tsekanneeni, että turvasumutin on matkassa. Oltiin jo melkein varmoja, että kohta meidät kärrätään jollekin sivukujalle. Varmoin ottein kuski kuitenkin vei meidät Mad Monkeyn luo, selkeästi tietäen paikan sijainnin. Maksettiin ja huojentuneina sanottiin hyvästit mokomalle mulkkukuskille.

Onneksi respassa oli työntekijä yöaikaan, joka tosin raa’asti herätettiin. Todettiin, ettei neljältä aamuyöllä enää kannata maksaa kokonaista huonetta ja päädyttiin nukkumaan aamu respan sohvilla. Aamusta käytiin syömässä, vähän kävelemässä keskustassa ja ettei ikinä arvaa… mä kävin ratsastamassa! Vihdoin! Halleluja! Oikeastaan ainoa asia mitä olen ikävöinyt täällä ollessa on ollut ratsastus ja mun hevonen Lissu (ja ehkä ihan vähän on tehnyt mieli kylmää ihkaoikeaa maitoa, Ingmanin puolukkavaniljajogurttia ja Fazerin suklaata). Joten kun aamulla näin mainoksen, että täällä on ratsastusmesta, päätin että tämä tyttö menee nyt, maksoi mitä maksoi. Sähköt olivat poikki, joten en kuitenkaan pääsisi suihkuun tai blogia päivittämään ja huoneeseenkin päästäisiin vasta kahdeltatoista. Joten tämä likka suuntasi aamulla skarppina tallille ja voi että oli mukavaa.

Ratsuina kyseisellä Happy Ranchilla on Cambodian Ponyja, joiden säkäkorkeus vaihtelee 130-150cm välillä. Tunnin maastoreissun varaus onnistui puolen tunnin varoajalla ja mun mukaan lähti jenkkiohjaaja Jenny. Tosi mukava maastoreissu oli, parit vauhdikkaat laukkapätkätkin saatiin, joilla ponit meinasivat ruveta ihan villeiksi. Maisemat oli ihan veikeät ja vedessä kahlailtiin riisipeltojen keskellä vähän väliä, lehmiä ja puhveleita väistellen. Jenny on pari vuotta työskennellyt täällä maastovetäjänä ja kertoili kaikenlaisia vinkkejä tänne. Hieman hinta kirpaisi (22 dollaria), mutta oli se sen arvoista – Aasiassa kun ratsastusmahdollisuudet ovat aika olemattomat. Lisäksi talli oli hirmu kiva. Siellä oli todella siistit tilat ja yhteensä 35 hevosta. Työntekijöinä löytyy niin paikallisia kuin länkkäreitäkin ja koko paikan omistaa kambodzalainen, joka asui muinoin 30 vuotta jenkeissä.

Siellä oli vauva!

Talli oli oikein siisti ja hevosten karsinat valtavat

Siinä ois mun uljas ratsu Storm ja tyttö joka laitteli mulle sen valmiiksi.

Palasin juuri sopivaksi kahteentoista, saatiin huone joka nyt jaetaan Janin kanssa, sillä dormeissa ei ole tilaa. Huomenna sitten siirrytään dormiin muiden kanssa, koska tämä huone on varattu. Vähän nurinkurista, sillä kahden hengen huone maksaa 10 dollaria (5dollaria/nassu), kun taas dormissa meidän pitää maksaa 6 dollaria per naama. Mutta ei auta…

Tänään ollaan vaan löhötty huoneessa (nautittu ajatuksesta että meillä itseasiassa nyt on huone), kirjoiteltu blogia/päiväkirjaa ja pohdittu sanan ”sivilisaatio” merkitystä. Nyt reissatessa se on saanut kyllä totaalisesti uuden määritelmän. Aiemmin kyseiseen sanaan sisältyi internet, lämmin suihku/kylpy, televisio ja mahdollisimman suuri vaatekaappi. Nykyään määrittelisin sanan sivilisaatio pikemminkin termeillä päällystetyt tiet, jonkinlainen suihkunpaine lämpötilasta huolimatta ja ruokakaupat – siis sellaiset ihan oikeat marketit, joissa on liukuovet.

Nyt aletaan olla sen verran nälkäisiä, että painellaan night marketia kohti napsimaan jotain sieltä sun täältä ja pitäisi jotain tuliaisiakin ostaa ensi kuulle, Jan lupasi auttaa niiden etsimisessä :) Huomenna aloitetaan operaatio Angkor Watin valloitus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *