Historian haamuja ja tulevaisuuden toivoja

Eilen oli ohjelmassa sukellus Kambodzan historiaan. Etukäteen olin pohjustellut aihetta vähän aloittamalla omaelämäkerran “First They Killed My Father”.

En nyt kirjoita tähän hirmuista romaania aiheesta, pienen  tiivistelmän vain. Kambodzan sisällissota loppui huhtikuussa 1975. Sodan päättymisen riemu päättyi hyvin pian punakhmerien (Khmer Rouge-liike) ottaessa vallan ja tyhjentäessä kaupungit. Kolmessa päivässä Phnom Penhin kadut hiljenivät ja kaupungista tuli autio. Liike tavoitteli kommunistista maatalousyhteiskuntaa ja ajanlasku aloitettiin vuodesta 0. Sosialististen uudistusten myötä raha, yksityisomaisuus, markkinatalous, sanomalehdet ja kaikki kulttuuriin viittaava lakkautettiin. Ihmiset jaettiin työleireihin, perheitä erotettiin ja ihmiset tekivät pakkotyötä nälkiintyineinä. Khmer Rouge-puolue säilytti salamyhkäisyytensä ja siihen viitattiinkin yleensä termillä “Angkar” (järjestö). Valtion nimeksi vaihdettiin “Demokraattinen Kamputsea”.

Khmer Rougen suurimmiksi vihollisiksi miellettiin koulutetut tai muuten älykkäinä pidetyt ihmiset – lääkärit, opettajat, papit ja vastaavat. Pelkästään silmälasit, yhteydet ulkomaailmaan tai vieraiden kielten hallitseminen saattoi johtaa vangitsemiseen, kuten myös kaikenlainen niskurointi. Vangit kiikutettiin vankiloihin, joista kuuluisimmaksi on noussut S-21, joka nykyään tunnetaan myös Tuol Slengin kansanmurhamuseona. Aiemmin kouluna toimineet neljä suurta rakennusta muuntautuivat selleiksi ja kidutushuoneiksi. Ihmisiä saatettiin kiduttaa, kunnes he tunnustivat vaikkapa kuuluvansa CIA:han, vaikka heillä ei ollut aavistustakaan mikä tuo mystinen kirjainyhdistelmä edes on. Jotkut saattoivat tunnustaa perheenjäsentensä tai ystäviensä olevan valtion vihollisia, mikä on jopa ymmärrettävää niin karmivissa olosuhteissa. Jokainen vangittu dokumentoitiin tarkasti, joten jokaisen uhrin valokuva on yhä vieläkin tallessa, tuijottamassa museon seinillä. 20 000 ihmistä kidutettiin kuoliaaksi ja tapettiin jo vankilassa, mutta suurin osa kuljetettiin kuitenkin “Killing Fieldsille”, Kuoleman kentille. Ei ollut väliä, oliko kyseessä mies vai nainen, aikuinen vai lapsi.

Kentille saavuttuaan uhrit tavallisimmin tapettiin välittömästi – heidät laitettiin vallin reunalle ja murhattiin tyypillisimmin kovalla iskulla päähän, tai ehkä veitsellä. Kalliita luoteja ei tuhlattu mokomiin ihmispoloihin. Joskus uhrit saattoivat ensin joutua kaivamaan hautansa. Taustalla soi kovaääninen musiikki peittämässä uhrien tuskanhuudot. Kuuluisimman kuoleman kentän, Choeung Ekin suurimmasta joukkohaudasta löytyi 450 ihmisen luut.

Khmerien valtakausi kukistui lopulta, kun Vietnam sai tarpeekseen punakhmerien jatkuvista hyökkäyksistä Vietnamin puolelle ja vietnamilaissotilaat valtasivat Phnom Penhin 7. tammikuuta 1979.

Tarkkoja uhrilukuja ei tiedetä vieläkään. Arviot vaihtelevat 1,3-3 miljoonan välillä, jonkun arvion mukaan jopa yksi viidesosa väestöstä pyyhkäistiin pois. Suurin osa väestöstä kuoli nälkään,sairauksiin ja pakkotyöhön. S-21-vankilasta selvisi 7 ihmistä, joista monet olivat maalareita ja sen ansiosta saivat pitää henkensä. Jostain muistelen lukeneeni jopa, että koko kansanmurhasta selviytyi vain viisi lääkäriä ja viisi musiikinopettajaa.

Punakhmerien johtajia tuomitsemaan nimetty tuomioistuin käynnistyi hiljalleen vasta vuosina 2005-2006. 2010 joitain johtajia tuomittiin vankeuteen. Liikkeen ehkä näkyvimmin esillä ollut keulakuva Pol Pot kuitenkin kuoli vuonna 1998, ilmoitettuna syynä sydänkohtaus, mutta who knows. Pointti kuitenkin on, että hän oletetusti sai luonnollisen kuoleman 72 vuoden iässä ja sai nauttia mm. isovanhemmuudesta kaikessa rauhassa joutumatta ikinä vastuuseen aiheuttamistaan kauheuksista.

Kaikista karmivinta kaikesta on ehdottomasti se, että tapahtumat todellakin sijoittuvat vain 30 vuoden päähän.

Hippusen romaani siitä nyt tuli sitten kuitenkin. Käytiin ensin Tuol Slengin (S-21) museossa (pääsymaksu 2 dollaria), joka on siis perustettu vanhan koulun tiloihin, jossa aiemmin kyseinen vankila sijaitsi. Sen jälkeen jatkoimme Killing Fieldsille (pääsymaksu 5 dollaria), jossa kuljettiin luurit korvilla ja kartta kädessä 19 pistettä sisältävä “rastirata”. Joka rastin luona painettiin nappia ja kuunneltiin tarina tai info kyseiseen paikkaan liittyen. Yhteen pisteeseen oli koottu selvitytyneiden tarinoita. Mukavaa oli, että kertojat olivat paikallisia kambodzalaisine aksentteineen, teki kokemuksesta huomattavasti aidomman. Nykyään paikka on vehreä ja rauhallinen alue lähellä vesistöä, ja historian kauheuksien on lähes mahdoton käsittää tapahtuneen siellä. Vaikuttava, mahdottoman vaikuttava kokemus. Tästä en ole ikinä ennen kuullut, en historiantunneilla enkä muuallakaan. Jälkeenpäin teki mieli juosta kaduilla kädet levällään julistaen maan historiaa. “Tiedätkö mitä Kambodzassa  tapahtui, ihan äsken?

14 viimeistä S-21:n uhria, jotka vietnamilaissotilaat löysivät kidutettuina huoneista.

Tuol Sleng (S-21), rakennus A

Ei hymyilyä. Tosin kyltti oli aika turha, ei paljoa hymyilyttänyt. Muuan kanadalaisrouva tosin kertoi kuulleensa, että paikalliset eivät paljonkaan kerro kansanmurhasta lapsilleen, sillä se on vielä melko arka paikka. Lasten tullessa vierailulle museoon, he eivät osaa ottaa paikkaa vakavasti, koska eivät tiedä miksi. Kyltti on siis pikemminkin paikallisille lapsille, kuin turisteille.

Vankilan säännöt.

Yksi kymmenistä kidutushuoneista. Seinällä oli aina valokuvasuurennos huoneesta löydetystä, kidutetusta ruumiista.

Kouluaikojen voimistelupuu, jonka punakhmerit muunsivat kidutuskäyttöön. Uhreja roikotettiin pää alaspäin kunnes he menettivät tajuntansa. Sitten heidät upotettin ruukuissa olevaan saastaiseen likaveteen, jota muutoin käytettiin peltojen lannoitteena. Näin uhri virkosi, ja roikotusta pystyttiin jatkamaan jälleen.

Kuva, joka on suoraan kuin lukemani kirjan alkukappaleista. Sisällissodan loputtua väki ilakoi kaduilla sotilaiden vyöryessä kaupunkiin, autuaan tietämättöminä tulevasta.

Kaupunkien tyhjennys, pääosin jalkaisin.

Uhrien vaatteita.

Pakkotyötä

Joka uhri taltioitiin

Sellejä

Kidutusvälineitä

Seitsemän S-21:stä selvinnyttä

Nämä kuvaseinät olivat ehkä järkyttävimmät  – seinät vuorattuina lapsiuhrien kuvilla. Kuka näin suloisille nassuille haluaa pahaa?

Choeung Ek Killing Fields ja pisteet 2 ja 3. Pisteellä kaksi rekat pysähtyivät matkaltaan vankilasta ja vangit nousivat pois kyydistä Pisteellä kolme (muistaakseni) tarkastettiin, että kaikki olivat kyydissä ja kukaan ei ole päässyt pakenemaan.

Katos, jonka alle pysähdyin kuuntelemaan selviytyneiden tarinoita joksikin aikaa.

166 päättömän ruumiin joukkohauta.

Hautojen äärelle oli jätetty rannenauhoja osanoton ja rauhan merkiksi

Joukkohauta, josta löytyi yli sadan naisen ja lapsen alastomat ruumiit

“Killing Tree” joukkohaudan vieressä, jota vasten lapset tapettiin iskemällä pää puuhun jaloista roikottaen. Lähes poikkeuksetta yhden perheenjäsenen tapon jälkeen koko perhe sai surmansa – näin ei jäisi kukaan potentiaalinen tulevaisuuden kostaja eloon. Tähän puuhun itse jätin yhden rannenauhoistani.

Kartta ja nauhuri, niillä homma toimi

Puu, johon musiikkisoittimet ripustettiin peittämään tuskanhuudot ja kauhunkiljaisut

Stupa, joka rakennettiin 1988 kansanmurhan uhrien muistoksi. Sisällä on 17 kerrosta pääkalloja.

Päivän jälkeen piipahdettiin kurkkaamassa Royal Palacea, jonka sisälle ei päässyt, sillä kuningas on kuollut noin kuukausi sitten ja suruaika on yhä voimassa. Edusta olikin täynnä väkeä jättämässä kukkia, suitsukkeita ja jäähyväisiä edesmenneelle hallitsijalleen. Piipahdettiin joen rannassa kävelemässä ja jatkettiin tuktuk-kuskin kanssa matkaa.

Meillä oli Andren kanssa muuten ihan mahtava tuktuk-kuski. Hän oli kuskannut Andren bussiasemalta edellispäivänä ja Andre sitten pyysi kuskaamaan toisenkin päivän. Mr. Black puhui lähes täydellistä englantia – todella veikeällä aussiaksentilla. Ihan loistavaa, sillä häneltä opittiin päivän aikana valtavasti ja hän kertoi oman perheensä tarinan kansanmurhan ajoilta sekä faktoja, joita museossa ei esitetty. Päivällä pyydettiin häntä viemään meidät johonkin missä hän itse käy syömässä ja päädyttiin kolmestaan syömään riisiä ja sammakkoa – hyvää oli! Illasta mentiin tosi kivaan ravintolaan, joka oli tupaten täynnä paikallisia. Vuorossa oli ensin tee-se-itse grillausta ja sitten valtava litteä kala. Maistui!

Royal Palace ja edesmennyt kuningas. Ihmiset olivat ilmeisesti jonkinlaisessa surupuvussa, kaikilla oli valkoinen pusero ja musta alaosa ja puserossa musta ruusuke.

Joen rannalta

Kukkia kunkulle

Grillaillaan kasviksia ja lihaa, Mr. Black ja Andre

Aterian osa numero 2, iso litteä kala.

Käytännössähän tämä kimppa-ateria syötiin niin, että salaatinlehden päälle koottiin kalaa, riisinuudelia ja kasviksia. Sitten salaatti kiedottiin vähän tortillan tapaan, dippailtiin chilikastikkeessa ja pistettiin poskeen. Nam!

Meidän ateria elossa.Toistaiseksi.

Andre lähti tänään kohti Vietnamia (täältä ois kuuden tunnin matka, pikkasenko houkuttais). Itse kyselin eilen vähän Blackilta vinkkiä oisko yksi juttu mahdollista täällä – ja olihan se! Niinpä tänä aamuna suunnattiin kaupungin laidalle vierailemaan orpokotiin! Kyselin mitä kannattaisi viedä mukanaan ja niinpä piipahdettiin riisikaupan kautta ja ostin 50 kilon säkin riisiä tuliaisina (30 dollaria, vähän kirpaisi tämän budjettireissarin pussia, mutta lämmittihän se mieltä, joten menköön). Päivästä nyt ei sen enempää, kuin että upea kokemus ja suosittelen lämpimästi kaikkia kehitysmaissa matkustavia kokeilemaan! Lapset ottivat vastaan todella lämpimästä, paikan paikalliset vapaaehtoistekijät esittelivät tiloja ja toimintaa aluksi ja loppuajan vietin leikkien ja jutellen lasten kanssa (jotka muuten ikäisikseen puhuivat todella hyvää englantia!) Light House Organizationin ylläpitämässä orpokodissa on tällä hetkellä 101 orpoa, tosin hämmästyttävän suuri osa ei ollutkaan siellä vanhemmattomuuden takia, vaan ainoastaan köyhyyden. Tyypillinen tilanne on se, että perhe asuu kaukana sivilisaatiosta keskellä pikkukylää, jossa ei ole koulua. Lapsen tulevaisuus taataan tuomalla hänet orpokotiin, jossa on mahdollisuus käydä koulua ja oppia englantia. 15-vuotias Miroke ei ole nähnyt kuuteen vuoteen perhettään. Hän on kuitenkin iloinen, että voi käydä koulua ja haluaisi tulevaisuudessa olla sairaanhoitaja.

Orpokodin toiminta vaikutti tosi hyvältä ja tilat olivat siistejä. Vähän täitä kyllä kampailtiin tyttöjen hiuksista, mutta sattuuhan sitä. Erityisen positiiviseksi kokemuksen teki se, ettei paikalla ollut muita turisteja. Juttelin myös oman ikäiseni pojan kanssa, joka asuu jo kaupungissa opiskelemassa (australialaisen lahjoittajakummitädin turvin), mutta oli tapaamassa kolmea pikkusisarustaan. Tosi avartava keskustelu ja mukava tuttavuus! 

Lopulta vietin kuutisen tuntia orpokodilla, lapset olivat ihan hurmioissaan mun kännykän Angry Birdsistä ja pelasivat akun loppuun. Kuunneltiin Beyoncea ja Jennifer Lopezia ja tytöt opettelivat käyttämään mun kaveria. Syötiin yhdessä myös lounasta, riisiä ja papuja. Iltapäivällä suuntasin Blackin kanssa takaisin kaupunkiin ja kävin leffassa. Tunnustan – kävin katsomassa viimeisen Twilightin. En tajua miksi ylipäänsä se piti käydä katsomassa kun en ole hirveästi innostunut kolmesta edellisestäkään, mutta kaipa vaan ympyrä piti saada suljettua. Illasta kävelin takaisin hostellille huilimaan.

Tytöt napsi kuvia ensin iPodilla

Orpokodin vapaaehtoistyöntekijä (ja kumma hedelmä), työtä vastaan saa ruoan ja katon pään päälle. Arvostan!

Black ja riisi matkalla päämäärään. Tommonen 50 kilon säkki muuten kestää yhden päivän.

Pojat pelasi kuulapeliä, jonka sääntöjä en lopulta ikinä ymmärtänyt

Orpokodin pihaa, vasemmalla tyttöjen makuuhuoneita

Siellä oli kissanpentujakin! Kolme sisarusta, tämä harmaa, oranssi ja musta, jännä väritrio

Pojat Angry Birdsin lumoissa

Mr. Black vaihtoi miehekkäämpään kulkuneuvoon

Me ja meidän outo hedelmä, joka teki hampaat tosi tahmaiseksi ja joka syötiin dippaamalla kädessä olevaan suolaan ja chiiliin.

Tytöt testailivat mun kameraa

Ja tällainen kuva lopulta heidän käsissään syntyi :)

Iltavalaistuksessa Royal Palace näytti aika hienolta

Takana upeat kaksi päivää – taas muistuu mieleen miksi ylipäätään matkustan. Huomenna on myös jännä päivä edessä, ja siitä paljastan sen verran, että koska tänään vietin päivän lasten parissa, huomenna on eläinten vuoro! Luulin myös pitkään, että mun seuraava lento on tiistaina, kunnes eilenillalla tajusin, että lähdenkin vasta keskiviikkona… Parempi vain niin, tietysti. Tänään muuten on tasan kuukausi jäljellä Aasiassa, hui!

4 vastausta artikkeliin ”Historian haamuja ja tulevaisuuden toivoja

  1. Hui vitsi mitä juttuja ! Ensinnäki siisti toi lastenkoti et pääsit käymää siellä ! Mut kauheita juttuja maan historiasta, itekkään en tienny noista mitää, lukion hissan tunneilla ei oikeestan käsitellä ku Euroopan historiaa ( ihan tyhmää !!) ja onha tietysti sitte 6 kurssi missä tutustutaan joihikki tiettyihin kulttuureihin ( intiaanit jne). Mut nii, siis hyvä postaus ! Sai itekki uutta tietoo :)

  2. Mä sain mielikuvan, että Kambodzassa on tosi helppo päästä käymään orpo- ja lastenkodeissa, mutta niitä vaan ei varsinaisesti juurikaan mainosteta. Kunhan vain aukaisee suunsa tuktuk-kuskeille tai respan työntekijöille, he todennäköisesti osaavat auttaa kun vain osaa kysyä opaskirjojen pänttäämisen sijaan :)

    Totta! Lisäksi oikeudenkäyntejä kansanmurhan ajoilta käytiin vasta välillä 2005-2010 ja miten laajasti media Euroopassa (tai ainakin Suomessa) huomioi tämän? Itse en ainakaan törmännyt yhteenkään otsikkoon. Sen sijaan jos moinen kävisi läntisessä Euroopassa, se olisi joka ikisen sanomalehden etusivulla. Jännä miten sitä luulee globalisaation saavuttaneen jo joka maailmankolkan, mutta ei se vielä taidakaan ihan mennä niin.

  3. Tosi kiva blogi sinulla! Omaa matkakuumetta on kiva lievittää (vai kenties kuitenkin kasvattaa?:) ) lukemalla sinun matkakertomusta.
    Etenkin tämä Kambodza postaus sai monenmoiset muistot ja tunteet pintaan. Itse siellä kävin loppuvuodesta 2013. Maan lähihistoria on aika uskomaton. Kyllä se vakavaksi veti tuol slengissä ja killing fieldsillä, mutta kyyneleet silmiin nostatti myös ihmisten iloisuus ja positiivisuus.. ajatellen kuitenkin länsimaisessa mittakaavassa niitä oloja, joissa iso osa ihmisistä elää.
    Meilläkin oli Phnom Penhissä aivan mahtava tuktuk kuski, jonka kanssa käytiin syömässä ym. :) Kaveri nukkui yöt tuktukissaan. Perhe asui maaseudulla ja he näkivät muutaman kerran vuodessa.
    Voi että tuntuu jo niin kaukaiselta tuolla käynti! Kiva oli muistoja palautella mieleen sinun blogin kautta!

    • Kiitos mukavasta kommentistasi! Joo tosiaankin veti tosi hiljaiseksi, varsinkin kun ennen maassa käyntiä sen karmiva historia oli tosi vieras. Kambodzassa olisi kyllä tosiaan ihanaa päästä uudestaan käymään pidemmällä ajalla, siis ihan vaan kauniin luonnon takia, haluaisin tutkailla lisää sen rannikkoa!! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *