Lazy days

No heipä hei täältä kaiken stressin ja kiireen keskeltä. Tuntuu, että  oikein mitään en ole täällä tehnyt tai saanut aikaan, mutta olostani olen nauttinut senkin edestä. Tänään olen mm.

– Grillannut itseäni laiturilla tuntikaudet seuranani paikallinen pojankloppi, jonka mielestä mun luomet olivat hirmu ihmeellisiä
– Uiskennellut maailman lämpimimmässä ja kirkkaimmassa merivedessä sormet ja varpaat rusinaksi
– Sopinut samalla myös viinitreffit illalle panamalaisen Espanjassa monta vuotta asuneen surffarin kanssa, joka jakoi mun suuren kaipuuni kuohuviiniin. Tänään on hyvä päivä pitää viini-ilta.
– Todennut, ettei Haribon löllökarkkeja kannata pitää auringossa montaa tuntia
– Juonut mojitoja amerikkalaisten herrasmiesten kanssa
– Puhunut suomea hostellimme kokin kanssa, joka on asunut kuusi vuotta Suomessa
– Oppinut, että Madrid on Espanjan pääkaupunki ja tuntenut itseni todella tyhmäksi. Mä olen aina luullut, että se on Barcelona?! Mun maantiedon numero on lukion päästötodistuksessa 10, eipä uskoisi…

Minun private auringonottolaituri

En ole kovin montaa öttiäistä täällä nähnyt ja silti mun jalat näyttää tältä jalkateristä polviin saakka.

Mojito, Karibia, aurinko. Tarviiko muuta lisätä?

Älkää edes kysykö…

Tässä nyt tällainen pikkumaistiainen Bocas del Toron meiningeistä. Reggae raikaa, tyypit on kivoja, meno on letkeetä ja niin edelleen. Tänään viimein aurinkokin paistoi ja voi pojat minä olin iloinen – muutaman pilvisen päivän jälkeen pelkäsin jo, että en pääse rannalle ollenkaan. Jos mulla olisi taipumusta asioiden katumiseen, saattaisin katua sitä, että en lentänyt Väli.Amerikkaan Etelä-Amerikasta jo aiemmin, sillä täällä meininki on just sit mistä minä tykkään. Karibianmeri on mun ehdoton uusi lemppari. Nyt kuitenkin on mentävä kun viiniseura saapui. Huomenna lisää, tiedosssa ainakin juttua pieneltä päiväreissulta joka tehtiin pari päivää sitten. Chao!

Olen finaalissa, niin ja Karibialla kans!

Huh mikä reissu on tullut tehtyä ja nyt viimein perillä. Ensin yö lentokoneessa, jossa kolmelta yöllä tarjoiltu illallinen ei oikein sijaa kunnon yöunille antanut. Koneen vaihto Miamissa, jossa miljoonat turvatarkastukset ja superepäileväinen passintarkastaja takasivat sen, että lopulta sain juosta portille, vaikka vaihtoon oli kaksi tuntia aikaa. Oikeasti, mitä ne tekee tiedoilla kuten ” miksi matkustat yksin?”, “mitä vanhempasi tekevät työkseen?”, “mitä itse teet?”, “mitä aiot opiskella?”. Melkein suusta pääsi jo siinä vaiheessa, että pommien rakentamista meinasin alkaa opiskelemaan, mutta sarkasmi ei taida olla paras ratkaisu Jenkkien rajalla. En ole ikinä ollut erityisen kiinnostunut Yhdysvalloista ja tämä pikapiipahdus lentokentällä tuki täysin mun mielipidettä.

Aamulla saavuin viimein kohdemaahan, joka on siis tällä kertaa Panama! Tunnustan, että maan valitsin sillä perusteella, että Sergio kehui sitä maasta taivaisiin. Googletin sen ja kuvahausta löysin ehkä kauneimpia rantoja ikinä. Seurauksena varasin lennot. Maahan laskeutuessani se oli ehkä edelleen ainoa tiedonjyväseni, ei ole tullut nyt oikein läksyjä tehtyä. Lisäksi tiedän Panaman kanavan ja panamahatut. That’s it. Menin vaihtamaan loput Perun soleni pois lentokentällä ja vasta tiskillä tajusin, ettei mulla ole hajuakaan mitä valuuttaa pitäisi pyytää. Niinpä vähän nolona kysäisin, että saisikos Panaman rahaa. Ai dollareita? Juu, juuri niitä! Kappas.

Lentokentältä menin suoraan bussiterminaaliin ostamaan lipun illalle ja jätettyäni rinkan säilöön menin viettämään päivän naapurissa sijaitsevaan ostoskeskukseen. Paikkahan oli ihan valtava ja sisältää noin 800 liikettä. Olin jo muutaman tunnin jälkeen ihan uuvuksissa, mutta kyllä mukaan tällä kertaa tarttuikin jotain, ihania farkkuasioita pari kappaletta, sandaalit ja toppi.

Toinen yö meni jäätävän kylmässä bussissa, jossa ei tosiaankaan saanut juurikaan nukuttua vaikka oli fleeceviltti, villasukat ja kaikki. Mä en käsitä miksi ne nupit täytyy vääntää kaakkoon. Kyllä vähemmästäkin uskotaan, että ilmastointi löytyy. Matka kesti kymmenen tuntia ja hintaa lystillä oli vähän vajaa 30 dollaria. Aamulla kuuden jälkeen saavuttiin väsyneinä mutta onnellisina matkan päättymisestä Almiranteen. Huristeltiin taksilla venesatamaan (1 dollari) ja veneellä varsinaiseen kohteeseen (4 dollaria), Bocas del Toroon, mikä on siis pieni saaristo keskellä Karibianmerta. Löydettiin kanadalaisen Bryanin kanssa tosi ihana hostelli rannalta, vähän pienemmältä saarelta syrjässä pääsaari Colonin sykkeeltä ja nyt odotellaan että päästään kirjautumaan sisään. Täällä takuulla kelpaa vajaa kymmenen päivää rentoutua. Vesi on ainakin niin kirkasta, että snorklaamaan on pakko päästä.

Sitten juttu, mikä oli superkiva ylläri kun napsautin koneen auki: Olen Supersaverin matkablogikisan finaalissa! Nyt siis kaipaan teidän lukijoiden apua ja ääniä enemmän kuin koskaan! Jos pidätte blogistani, toivon todella että pistätte ääniä tulemaan, sillä niitä tosiaankin tarvitaan – vastassa on tosi hyviä blogeja :)

Äänestämäänhän pääsee kuvaa klikkaamalla:

Wina trip with Supersaver!

Ja loppuun vielä linkki kolumniin, joka julkaistiin Kunnallislehdessämme eilen. Vähän mietiskelyä identiteetistä ja sen sellaista. 

Niitä kuvia ei nyt tullut vaikka viimeksi lupasinkin. Ensi postaukseen tuleekin sitten tuplana!

Perussa jälleen, vaan ei kauaa

Montanitassa juhlittiin, rentoiltiin, vietettiin grillijuhlia ja nautittiin elämästä. Sunnuntaina otinkin suunnaksi jälleen Liman ja 33 tuntia myöhemmin bussi saapui kaupunkiin. Matkalla mm. hondurasilainen tyttörassu jäi rajalle viisumiongelmien vuoksi ja jenkkinainen pisti metelin laukkutarkastuksessa luullessaan, että meidät ryöstetään. Lopulta näppäränä hän päätti ottaa valokuvia – kyllä, valokuvia viranomaisista rajalla. Jopa minä tajuan, että se on yksi niistä asioista, joita täällä päin ei ikinä kannata tehdän viranomaisten kanssa asioidessa. Pitkien kuulustelujen jälkeen päästettiin nainen takaisin bussiin ja matka jatkui. Matka vielä huipentui siihen, että mun matkakaverin, hollantilaisen Robin kännykkä pöllittiin. Semmonen reissu se.

Eilen lähdin israelilaisen Hadarin kanssa kohti Liman yhtä suurinta ostoskeskusta, Jockey Centeriä. Mulla on ollut jo kova ikävä kunnon shoppailua ja tähän saakka olen ajatellut, että moiseen lystiin mulla ei tule olemaan varaa pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin kun kesällä olenkin palkkatöissä päätin, että nyt mennään törsäämään ja pistetään rahaa palamaan. Enää reilu pari viikkoa jäljellä, joten vähän lihonuttakin rinkkaa jaksaa sen ajan jo kantaa. Meidän reissu ei vaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja palattiin melkein tyhjin käsin. Ostoskeskus oli kyllä valtava, mutta kaikki liikkeet olivat mahdottoman kalliita eikä oikein meidän makuun. Ainoat tutut liikkeet olivat Zara ja Mango, mutta nekin tuntuivat olevan täynnä vain neuleita ja muita syysvaatteita ja mitä mä niillä teen kesän tullessa? Kuitenkin meillä oli kiva päivä ja lopulta kuitenkin ostin sen, mitä eniten lähdin etsimään: uuden kameran! Ensi postauksesta lähtien lupaan siis jälleen kuvia!

Kuitenkin koko päivä onnistuttiin huristelemaan paikallisilla, mikä on jo seikkailu sinänsä. Paikallisliikennehän täällä tarkoittaa lähinnä isoja pakuja, jotka nappaa ihmisiä kyytiin ja tiputtaa niitä ihan mihin vaan. Reittejä ei paikallisetkaan kovin hyvin taida tietää, sisällä oleva rahastaja vain huutaa katujen nimiä mihin suuntaan auto kulkee. Mutta perille päästiin parilla vaihdolla ja vielä takaisinkin hostellille, saavutus sinänsä. Yksi kyytihän tosiaan maksaa yhden solin, eli noin 30 senttiä. Taksikyyti olisi ollut 6-10 euroa/suunta, joten kannattaahan tuo.

Eilenillalla tuli taas juhlittua elämää ja puoli-ilmaista happy houria ja tänäaamuna lupasin taas jälleen kerran ties kuinka monetta kertaa jo, etten ikinä enää pelaa beerpongia, sen verran petollinen peli mun pelitaidoilla. Meinasin tänään mennä Robin kanssa katsomaan kaupungin keskustaa, mutta meillä oli niin karmivat olot tänäaamuna, että se ikäänkuin sitten  jäi. Kirjauduin ulos hostellista päivällä, käytiin vähän kävelemässä ulkona Robin ja Hadarin kanssa ja loppupäivän olen lähinnä maannut hostellin sohvilla. Kahdesti tuli Limassa käytyä ja ikinä en sitä kuuluisaa keskustaa nähnyt. Onpa syy tulla tänne joskus vielä kolmannenkin kerran! Lisäksi olisin halunnut käydä uimassa merileijonien kanssa, mutta mikään yrityksistä joille laitoin meiliä muutama päivä sitten ei vastannut mulle, joten olkoon. Jos eivät asiakkaat ja niiden rahat kelpaa niin ei sitten.

Nyt sitten tapan aikaa hostellilla ja pian huristelen lentokentälle, lento lähtee yhdeltä yöllä. On aika viimein jättää Etelä-Amerikka. Veikkauksia mistä herään huomenaamuna?

Ai niin! Rob kertoi lukeneensa jostain tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman iloisinta kansaa (todella outoa mun mielestä). Itse hämmästelin vain sitä, että eikös Suomi nimenomaan ole tunnettu masentuneista ihmisistään ja korkeista itsemurhaluvuistaan. Lopulta tultiin lopputulokseen, että ehkä kaikki onnettomat tekevätkin itsemurhan ja jäljellä on vain iloisia ihmisiä! Loogista? Heh. Kyllä, olen väsynyt, alkaa jutun taso olla sitä luokkaa, ettäh…