Tuntemattomaan ja takaisin muuttaa

Monet varmasti tietävät, että Rantapallolla on ollut jo pitkään oma blogiyhteisö. Jotkut ovat varmaan huomanneet, että nyt myös Pallontallaajat ovat lanseeranneet omansa. Minut kutsuttiin mukaan.

Pohdin, pähkäilin ja mietin. Blogger on kyllä toiminut käytössäni ihan hyvin ja kaiken huipuksi koko matkabloggaamiseni tulevaisuus on hieman vaakalaudalla tällä hetkellä. Miten kirjoittaa matkustelusta, jos ei ole tien päällä?

Pohdittuani aika pitkäänkin ja ensimmäisten Pallontallaajien blogien avauduttua totesin, että mikä ettei. Ehkäpä uusi blogiyhteisö inspiroikin bloggaamaan reissujuttuja kotisohvaltakin käsin. Lisäksi tätä kautta blogini toivottavasti tavoittaa lisää ihmisiä ja nimenomaan oikeasta kohderyhmästä.

Niinpä siis tulevaisuudessa blogini löytyy osoitteesta www.tuntemattomaanjatakaisin.pallontallaajat.net

Siirron tarkkaa päivämäärää en vielä tiedä, mutta yritän ehtiä varoittaa siitä vielä. Toivottavasti mahdollisimman moni lukija jatkaa seuraamista osoitteenmuutoksesta huolimatta :)

Niin, ja enhän mä nyt mitään reissausta lopullisesti lopeta ainakaan. Tulevaisuuden matkoista varmasti tulee raporttia, oli se sitten ensi vuonna tai viiden vuoden päästä. Marraskuussa ainakin on jonkinlaista Eurooppa-keikkaa luvassa, mahdollisesti Amsterdamiin. Who knows.

Välillä olen niin onnellinen että hävettää – fiiliksiä paluusta vol. 1

Pahoittelut, että tämän postauksen ilmestymisessä on kestänyt näinkin kauan. Olen aloittanut tämän loputtoman monta kertaa ja aina sormi on päätynyt delete-nappulalle. Lisäksi kun töissä istuu tietokoneella ja kirjoittelee päivät pitkät, ei kotona oikein sitä enää tee mieli tehdä. Alunperin tästä itseasiassa oli tarkoitus tulla elämä-on-ihanaa-ja-Suomessa-on-fantastista -hypetyspostaus, mutta tässä on nyt sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Varautukaa siis melkoiseen, valtavan pitkään tunteiden vuoristorataan! (ja hankalasti luettavaan tekstiin, jostain syystä WordPress ei nyt tee yhteistyötä mun kanssa muotoiluasetusten suhteen.)
Ensimmäinen kuukausi Suomessa oli upea. Katselin ympärilleni ihan uusin silmin ja ihmettelin, mikä ihme täällä niin kovasti otti päähän ennen lähtöä. Luonto on niin kaunis, kaikkialla on niin puhdasta, sinisiä järviä valtavasti ja mitä mahtavinta, voi kommunikoida omalla äidinkielellä. Yksinään ajellessani olen pysähdellyt tien sivuun ja napsinut kuvia kännykälläni kuin kunnon turisti konsanaan tuntematta itseäni edes hölmöksi. Muistan matkani Lappeenrantaankin tarkasti. Olin ihan fiiliksissä – mulla on oma auto, jolla pääsen ihan mihin vaan. Aurinko paistaa, kesä on tulossa ja olen vihdoin taas kotona, Suomessa. Silloin olin ensi kertaa kunnolla yksin pidemmän aikaa paluuni jälkeen ja satuin radiosta kuulemaan Jonna Tervomaan uuden biisin, Minä toivon. Sen sanat osuivat ja upposivat niin kovaa, että lopulta itkin, vain ja ainoastaan onnesta. Taisin vielä nauraakin päälle.
Olen käynyt joessa kylpemässä
Oranssissa teltassa lempimässä

Tiedän miten vislataan
Näin elävän Kekkosen
Tarkoitus on elää ja kerran kuolla
Henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
Tehdä jotain hyvää kun voi
Oi sehän menee kiertoon
Kuka riemun löytää sen pitäköön
Lipun salkoon nyt heti vetäköön
Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen
Uudestisyntynyt maisema
Sinne pian mä astelen
Minä toivon rumpujen pärinää
Ikinälkäistä elämää
Ja toivon koskien kohinaa
Kokopitkää sinfoniaa
Kaupungissa käynyt oon eksymässä
Muodon vuoksi anteeksi pyytämässä
Ihastunut ihmiseen ja nukahtanut viereen
Kuka riemun löytää sen pitäköön
Lipun salkoon nyt heti vetäköön
Eläköön ei historia vaan tulevaisuus
Uusi ja uljas on aamu kun parvekkeelta katselen
Uudestisyntynyt maisema
Sinne pian mä astelen
Minä toivon rumpujen pärinää
Ikinälkäistä elämää
Ja toivon koskien kohinaa
Kokopitkää sinfoniaa
Minä toivon selkäni värinää
Toivon rakkautta repivää
Minä toivon kaaosta kapinaa
Ensiaskelten vapinaa
Minä toivon huomisen tulevan
Toivon soihtujen korkeina palavan
Toivon taivaan täydeltä satavan
Kokopitkää sinfoniaa
Meidän mökki ja ikioma lampi <3
Lappeenrannassa fiilistely jatkoi: Näin paria kaveria, vietin muutaman kivan päivän muksujen kanssa ja sain kutsun journalistiikan pääsykokeeseen Jyväskylään, jota en viime vuonna saanut. Oli fiilis, että nyt kaikki menee putkeen. Aloitin työt paikallislehdessämme ja sekin alkoi rullata mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on työ, jossa on oma työpiste. Käytössä on oma kamera, oma tietokone ja matkakulutkin korvataan. Toimistotyöajat on ihan luksusta – ei enää iltavuoroja ja viikonloppuisinkin on korkeintaan vaan keikkoja, jotka on luonnollisesti lähes aina kivoja.
Lähdettiinpä yksi lauantai käymään kyläterassilla poikien kanssa, menopelinä tietysti poni!
Toukokuun Trendissä elokuvaohjaaja Aleksi Salmenperä kertoi haastattelussaan näin: “Osa matkojen tarkoitusta on juuri siinä, miltä tuntuu tulla kotiin. Paluu herättää miettimään, mikä oikeastaan ottaa päähän.”
En voisi olla Salmenperän kanssa yhtään enempää samaa mieltä. Oman henkilökohtaisen suurennuslasini alla onkin viime aikoina ollut nimenomaan Suomen plussat ja miinukset, edut ja haitat. Eniten täällä tökkii arki. Kun töissä tulee oltua kahdeksan tuntia päivässä, vapaa-aikaa jää älyttömän vähän. Sen tajuaa vasta, kun aikaa on ollut loputtomasti yli seitsemän kuukauden ajan eikä kalenteriin ole juurikaan tarvinnut kurkkia, aikataulujen tekemisestä puhumattakaan. Matkan aikana suunnitelmat ja aikataulut ovat suuntaa-antavia ja yleensä viikon tai päivän tarkkuudella tehtyjä, ei tosiaankaan tunnin tarkkaan laskettuja. Aika on venyvä käsite.
Maailmalla myös osataan ujuttaa arkeenkin juhlan makua. Töistä ei stressata ja töiden jälkeen sujahdetaan paljon sujuvammin vapaalle. Ei tarvitse huilia kotona, arkenakin tavataan ystäviä, lähdetään ulos eikä huolehdita seuraavan päivän palavereista tai aikaisesta heräämisestä.
Suomessa tökkii myös ilmasto, pahasti. Eilen ulkona oli 12,5 astetta “lämmintä” ja tänään kökötin töissä kahdet villasukat jalassa ja silti vapisin. Kun Suomessa oli kesäkuun alussa “megahelteet”, mun ei vielä tosiaankaan tehnyt mieli mennä aurinkoa ottamaan, ja Turussa nauroinkin joenrannalle rynnänneille auringonpalvojille. Come on, lämpötila oli vielä alle 20?!
Okei, tunnustan. Tosiasiassa meidän varsinaiset menopelit olivatkin ihan hevoset.
Mutta toisaalta, Suomessa on mun juuret, perhe ja ystävät. Niiden näkeminen pitkästä aikaa tuntui mahtavalta, vaikka ei matkan aikana osannut edes kaivata. Suomessa on ihanaa ruokaa, jota olenkin ahminut syöden kuin hevonen viime viikot. Mitä rakastan erityisesti kesäaikaan täällä, ovat kesäyöt – niin valoisia, niin loputtomia! Mikään ei ole parempaa, kuin koko yön valvomisen jälkeen istahtaa kasteiselle nurmikolle katsomaan auringonnousua. Suomessa on myös loistava koulutussysteemi, ja vaikka ulkomailla opiskelu houkuttelisi mua ihan hirmuisesti en näe siinä mitään järkeä. Miksi maksaa kalliita lukukausimaksuja, kun Suomessa voin opiskella maailman parhaimpien koulutussysteemien verkostossa ja vieläpä ihan ilmaiseksi?
Salmenperä kommentoi paluusta myös näin: “Vaikeaa paluussa on se, että mikään ei muutukaan. Matkoihin liittyy aina alitajuinen toive siitä, että huomaa olevansa jotakin syvempää kuin ennen matkaa. Lyhyelläkin matkalla halutaan muuttua, ja ihmiset lentävät viikonlopuksi Pariisiin eheyttämään avioliittoaan. Matkojen pitää kuitenkin olla aikamoisia ennen kuin muutosta tapahtuu. Kahden viikon raivopäinen joogaaminen Intiassa ei muuta ihmistä.”
Tästä olen oikeastaan nyt kahta mieltä. Kommentista jotenkin paistaakin läpi se, ettei Salmenperä itse ole ikinä tehnyt pitempää reissua (kyllä, senkin hän kertoo haastattelussaan ja siksi ihmettelenkin miksi häntä ylipäänsä on haastateltu aiheesta “paluu”). Ensinnäkin, ei helvetissä kahdessa-kolmessa päivässä kukaan muutu mihinkään, sehän on ihan selvä. Enkä jaksa uskoa, että kovin moni oikeasti tekee lyhyitä matkoja ajatuksenaan muutos. Korkeintaan ajatuksissa on pieni breikki arjesta, piristys kaiken loskan keskellä, jonka jälkeen jaksaa taas omaa elämää ja arkea paremmin.
Mutta, muutosta tapahtuu pidemmällä matkalla väistämättä. Kyllähän me koti-Suomessakin voidaan muuttua reilussa puolessa vuodessa, mikäli nyt jotain erikoisempaa osuu matkan varrelle. Tietysti matka avaa silmiä eri tavalla ja raivaa tilaa uusille aatteille ja ajatuksille. Kyllä mä mielestäni voin omaa reissuani kuvailla Salmenperän sanoin “aikamoiseksi matkaksi”. Olen aika varma, että se on mua muuttanut.
Multa on usein kysytty, olenko mä nyt jotenkin aikuistunut. No totta kai olen, kyllä kaikki me nuoret aikuistutaan jatkuvasti, olimme sitten Suomessa tai emme. En jotenkin usko, että reissu erityisesti siihen olisi vaikuttanut. Sen sijaan olen tajunnut asioita, pieniä ja isoja. Olen tajunnut, ettei mitään muuta ole pakko tehdä kuin kuolla. Oikeaa kaavaa elämälle ei ole. Jonkun ihanne saattaa olla eteneminen järjestyksessä opiskelu-poikakaveri-työelämä-kihlat-naimisiin-omakotitalo-koiranpentu-vauva-eläke. Se on ihan ookoo. Vaihtoehtoisia elämäntapoja löytyykin sitten tuhansittain. On ihan ookoo myös asua pakussa ja ajella ympäri Väli-Amerikkaa surffilauta mukanaan ja iltaisin paistaa kalaa nuotiolla. Keitä me ollaan tuomitsemaan mikä on oikein tai kuka on jollain tapaa parempi ihminen? Kyllä mä mieluummin olisin se pakusurffari kuin tunnettu poliitikko, joka miettii eläkeiässä miksi ei ole joskus heittäytynyt ja tehnyt jotain ennakoimatonta. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti, tai siitä menee maku ihan kokonaan. “Go with the flow”, balilaiset sanoisivat.
Terassilla, massut täynnä ja valmiina kotimatkaan. Vasemmalla 1-vuotiaasta saakka meillä ollut maskottiponi Alli ja serkkuni Inka, keskellä minä ja rakas Roosa Iitu-tamman kyydissä ja oikealla tärkeät kaverini Samuli ja Rena Vili-herralla.
Itseni ja pelkojeni kohtaaminen ehdottomasti vahvisti minua matkalla. Otin tatuointeja, kaksikin, mitä en ikinä kuvitellutkaan kykeneväni tekemään (kiitos Essi <3). Surffasin, vaikka pelkään aaltoja. Puhuin espanjaa, vaikka en oikeastaan edes osannut. Kokeilin alamäkipyöräilyä ja koskenlaskua. Nyt on fiilis, että mä pystyn mihin vaan. Pyytäkää mua pitämään improvisoitu puhe espanjaksi Obamalle vaikka samantien, kyllä mä hoidan homman kotiin!
Reissun päällä musta tuli melkoinen hedonisti. Kurinalainen minä on oppinut antamaan itselleen luvan nauttia oikeastaan kaikesta mitä tekee. Olen oppinut myös haaveilemaan, oikein isosti. Olen oppinut myös sanomaan haaveeni ääneen – eihän niissä ole mitään hävettävää! Epäonnistumista pelätään Suomessa ihan liikaa. Isoja asioita ei tapahdu jos niistä ei ensin haaveile ja niitä yritä toteuttaa.
Nyt voin ainakin ihan rehellisesti kertoa haaveilevani pitkästä matkasta Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan. Haluan matkata Transsiperian junaradan halki. Haluan oppia espanjaa ja surffata joku päivä vielä isoilla aalloilla. Haluan tehdä elämässäni jotain merkittävää, merkittävää siis muillekin kuin vain itselleni. Haluan kirjoittaa ja julkaista kirjan. Haluaisin olla joku päivä arvostettu journalisti. Haluan vielä asua ulkomailla. Haluan, että osaan olla rohkea ja säilyttää pelottomuuteni jatkossakin.
Ehkä kaikki toteutuvat, ehkä eivät. Haaveet eivät ainakaan toteudu kotisohvalla istumalla ja niitä pelkäämällä. Eikä mulla mikään kiire ole, ei opiskelulla eikä haaveiden toteuttamisella. Naisten elinajanodote Suomessa on nykyään noin 82 vuotta. Itse en ole vielä kahtakymmentäkään. Mikäs kiire mulla on.
Muutoksesta vielä puheenollen: Tottahan se on, että täällä itse Suomessa ei oikein mikään muutu. Toisaalta se tekee paluusta myös helppoa. On lohduttavaa tulla takaisin, kun tietää kaiken olevan ennallaan. Koti tuntuu yhä kodilta.
Alli on jo iso tyttö, se on jo seitsemän vuotta <3
Merja Mähkä kirjoittaa kirjassaan “Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois” näin: “Vaikein asia pitkästä reissusta paluussa on kokemuksen jakamisen mahdottomuus. Kuinka kuitata puolitoista vuotta vastauksella, jonka joku jaksaisi kuunnella loppuun? Enkä minä olisi edes halunnut jutella matkan tapahtumista sen enempää. Ne tuntuivat käännetyiltä lehdiltä.”
Mähkä osaa pukea fiilikseni sanoiksi täysin. Juuri tuon ongelman takia perustin alunperin blogin – ettei tarvitse jälkeenpäin toistaa kaikille suvun jäsenille ja kavereille missä tulikaan käytyä ja mitä tehtyä. Blogin kulissien takana on kuitenkin niiiiin paljon kaikkea mitä tapahtui, mitä kukaan muu lisäkseni ei tiedä, eivät rakkaimmatkaan ystäväni. Toisaalta se tekee viime vuodesta entisäkin arvokkaamman: Se on vain minun, ei kenenkään muun. Toisaalta olisihan joskus kiva kiherrellä kaverin kanssa ja muistella: “Muistatkos kun sinä päätit silloin…” tai “Niin, mitenkäs me oikein sinnekään päädyttiin?”
Esimerkiksi kaupassa käydessä tai ihan työnikin yhteydessä tapaan viikoittain ellen jopa päivittäin ihmisiä, jotka kysyvät “Mitenkäs se matka meni” tai “Oliko kiva matka?” Inhoan juuri noita kahta kysymystä. Mitä niihen muuta voi vastatakaan kuin “Hyvin meni, fantastinen matka, ihanaa oli?” Äh, olisivat hiljaa jos ei todella kiinnosta. Jos oikeasti kiinnostaa, kysyy todennäköisesti jotain vähän täsmällisempääkin.
Päätän tämänkertaisen postauksen nyt vähän positiivisemmalla otteella ja jatkan alamäkiosuudesta seuraavassa osiossa, joka toivottavasti tulee pian, kerta nyt tämä kirjoitusinspiraatio iski oikein todella. Loppuun vielä ajatuksia Mähkän kirjasta, jotka osuvat parin viikon takaisiin fiiliksiin aika todella hyvin.
“Sukelsin takaisin vanhaan elämääni aivan kuin joku maaginen käsi olisi sirotellut vaaleanpunaisia ruusunterälehtiä sen jokaiselle pinnalle. Pessimisti sisälläni kuiski, että kamaluus iskisi vielä, mutta olin sen äänelle immuuni. Minulla oli pakotie ja sata uutta suunnitelmaa: Liftaten Senegalista Sudaniin. Fillarilla Alaskasta Ushuiaan. Etelä-Amerikan eteläisimmästä kärjestä Antarktikselle laivalla? Surffaamaan Indonesian Mentawaisaarille? Se vaatisi ensin vähintään vuoden treenaamista helpommissa vesissä.
Kevät eteni hiirenkorville. Nautin jokaisesta aamusta, jona kävelin töihin ja jokaisesta illasta, kun kömmin sänkyyni. Maailma oli niin täynnä mahdollisuuksia!
Toki minua välillä joku asia harmittikin. Silloin suljin silmäni ja annoin muistojen tulla. Sitä säkenöivää onnea kuorma-auton lavalla! Tyynenmeren aaltoja. Tähtiä ja ihmisiä, vekkuleita eläimiä ja villiä luontoa. Vuoria ja vaelluksia. Erilaisia henkisempiä kokemuksia. Ne olivat kaikki minun, menneessä, ja tulevassa, jos niin halusin. Suuren unelman toteuttaminen ei jättänytkään jälkeensä tyhjyyttä. Päinvastoin. Se antoi täyttymyksellisen rauhan. Katselin reissuvalokuviani. Niistä takaisin katseli onnellinen nainen. Se nainen ei kadonnut ei minnekään, vaikka palasikin Suomeen.”
To be continued…

First weeks

“Welcome to the real world. It sucks. You’re going to love it.
– Monica Geller / Friends

Kuten aiemmin jo vihjailinkin, ekat viikot ovat olleet melkoista hulinaa. Päätin ottaa kaiken ilon irti lomaviikoista ja reissailla minkä ehtii, koska töiden alettua on kuitenkin sidottuna omaan paikkakuntaan. Tässä siis kuvien kera kerrottuna mitä on puuhailtu. Varoitan: Istu alas kaikessa rauhassa. Tästä voi tulla pitkä.

VIIKKO 1

Saavuttuani kotiin viimein perjantaina 10. toukokuuta näin vain paria ystävää illalla ihan rennon saunaillan merkeissä. Lauantaina mulle paljastuikin pikku ylläri: mulle oli järkätty yllätyspaluujuhlat! Ei varmaan tarvitse mainita, miten mahtavaa oli?

Ja meillä oli paaaaljon ruokaa! Pizzaa, salaattia, coctailtikkuja nammmm.
Roosa näkyy jo kahtena
Ette varmaan arvaa teemaa?
Ja kakkuakin! Kyllä meitä hemmoteltiin :)
Tuota leveämpää hymyä tuskin pystyisin edes väläyttämään – tosin tuo yritys melkein jo lähentelee irvistystä.
Ja hoplaa!

Seuraavalla viikolla alkuviikko meni aika lailla heppatunnelmissa, kun maanantaina heti haettiin rakas tammani Lissu pois Sulkavalta ylläpidosta. Se tuli mulle hienossa kunnossa takaisin, kiitos siitä hurjasti ylläpitäjälle Lauralle! Meidän ylläpitodiili oli tosi onnistunut ja siitä olen tositosi onnellinen. Toista kertaa istuin auton ratissa matkani jälkeen sillä reissulla ja hyvin sujui traikun ja hevosenkin kanssa, heh. Pikku-e -kortinkin tuon yhdistelmän ajoa varten ehdin suorittaa juuri ennen reissua, joten trailerin kanssa ei ole kovin paljoa tullut ajettuakaan.

Vietiin Lissu yöksi siskon talliin ja seuraavana päivänä reissu jatkui, kun vietiin tamma Turun lähelle Haveriin. Sieltä nyt odotellaan uutisia millon sen voi hakea pois, kovasti heppaa kotiin jo odottelen <3 On se vaan rakas otus se, vaikka joskus hermoromahduksen partaalla sen kanssa saa ollakin.

Vasemmalla siskon kantava suomenhevostamma Iitu (varsan pitäisi syntyä reilun kuukauden päästä!), oikealla Lissu <3

Melkein-Turun reissulta jäinkin sitten matkalle Tampereelle. Piipahdin serkun luona yötä ja keskiviikkona kävin yliopistolla journalistiikan pääsykokeissa, jotka feilasin aika huolella. Kirjan osasin hyvin kaksi kertaa sen luettuani. Harmi vain, että koko kokeessa kysyttiin vain neljä sananselityskysymystä kyseisestä kirjasta. Sen sijaan kolumni ja kaksi esseetä perustuivat artikkeleihin, jotka ehdin lukaista vain kerran läpi enkä edes pitänyt niiden painoarvoa niin tärkeänä kirjaan rinnastaessa. Ohhoh. No, sattuuhan sitä. Piirustustehtävä oli onneksi kiva ja mä panostinkin tällä kertaa sitten siihen :D

Serkkuni kanssa oli kuitenkin kiva nähdä ja tuli taas Tampere vähän tutummaksi kaupunkina kun käytiin Pyynikinharjulla iltakävelyllä. Oli tosi tuulista ja näin ollen ihan jäätävän kylmä. Päivi sanoikin osuvasti, että Suomen vuodenajat ovat vain neljä eri versiota talvesta. Aika usein olen ihan samaa mieltä.

Mun extempore-reissu venyikin jälleen, kun Tampereelta päätinkin poiketa Jyväskylässä toistakin serkkua moikkaamassa. Jäin sinne sitten lopulta yöksikin ja eikös me itsemme jo löydetty Bran tanssilattialta illalla meksikolaisen sohvasurffarin seurasta ensin maisteltuamme meksikolaista tequilaa parkkiksella. Tätä mä rakastan Suomen kesässä: random reissuja, random tuttavuuksia. Ikinä ei tiedä, mistä itsensä seuraavana iltana löytää. Tässä ajatuksessa on aika paljon samaa matkustamisen kanssa yleensäkin, ehkä siksi.

Vakiopaine on tosi kiva kahvila ja viikonlopun aloittelupaikka. Vastapäätä meksikolainen toverimme, jonka nimeä en kyllä enää muista. Ihan mukava se oli kuitenkin :)
Vakiopaine ja serkun iPhonen kameralaatu
Mitä serkumpi sen herkumpi!
Share coke with family <3
Mitä olisi eka Suomi-viikko ilman kunnon grillimättöjä?!

Torstaina lounastelin vielä rakkaan ystävän kanssa Jyväskylässä ja lopulta raahauduin kotiin. Perjantaina huilittiin. Lauantaiaamuna sitten alkoikin meidän kauan (kauhulla) odotettu reissu Vantaalle ExtremeRuniin! Ja voi pojat miten se oli mukava reissu.

ExtremeRun on siis juoksutapahtuma, jossa voi valita juokseeko kierroksen (9km) vai kaksi (18km). Matkalla on melkoinen määrä esteitä, kuten autonromujen ylitystä, isoja heinäpaalia, mudassa konttaamista, putkien läpi ryömimistä, Goljatin portaiden kapuamista, verkkojen ja muurien yli kiipeilyä, autonrenkaita, joen halki uintia (jäätävää!) ja vaahdon läpi juoksua. Käytännössä siis asioiden yli, ali tai halki pääsemistä. Hommaa ei yhtään helpottanut mäkinen maasto, joka musta ainakin meinasi lopussa viedä mehut. Etenkin joen halkiuinnin jälkeen kenkien ja vaatteiden painaessa märkinä huomasi, miten homma alkoi muuttua raskaaksi. Mutta me tehtiin se! Päästiin maaliin ja saatiin mitalit! Jes! Meille Roosan kanssa riitti yksi kierros, sillä ajateltiin toisesta olevan vain enemmän haittaa kuin hyötyä ja pelättiin, ettei ehditä maksimiajassa (3h) maaliin ja saada mitalia. Ninni sen sijaan oli hurja ja kipitti 18km.

Hommaanhan tietysti kuuluu myös pukeutuminen. Mun ehdottomat lempparit olivat palomiehet, jotka juoksivat koko radan savusukellusvarusteissa. Joen jälkeen mua vähän säälitti ne. Me vaan vähän tuunailtiin t-paitoja ja kiskottiin ylle räväkät leggarit. Ensi kerralla räväytetään vähän enemmän. Kuuluttajakin paikan päällä kuulutti ennen juoksun alkua: “Tämä tapahtumahan on tunnettu siitä, että tämä on vähän kuin yhdistetty festarit ja juoksutapahtuma, mutta kyllä te tulette huomaamaan, että festarit ovat kaukana kun te tuolla pururadalla pingotte.” Ja oikeassahan se oli. Mutta hauskaa oli silti ja tunnelma oli loistava! Joukossa oli niin juoksuharrastajia ja tosissaankin juoksevia, kuin sitten muita meidän kaltaisia hauskaa pitämässä ja vähän omaa kuntoaan tsekkaamassa olevia. Vähän himottaisi Ouluunkin lähteä kyseiseen tapahtumaan, joka olisi 3.8.

Illalla asiaan kuuluivat tietysti jatkot Hotelli Vantaalla, mutta ne oli vähän pettymys meille. Lähdettiin sitten kurkkaamaan myös Flamingossa olevan yökerhon meiningit, mutta sekään ei oikein toiminut, oli tosi vähän porukkaa liikenteessä ja mentiinkin aika ajoissa takaisin hotellille nukkumaan. Aamulla käytiin poliisiasemalla puhaltamassa ja poliisikin moitti meillä olleen kurjat kekkerit kun kaikki olivat siihen aikaan jo ihan nollilla ja ajokunnossa. Mutta juoksu olikin onneksi pääasia tällä reissulla ja sen osalta keikka oli oikein onnistunut.

Ennen lähtöä, puhtaina ja vielä hymyilyttääkin…
…ja maalissa, likaisina, väsyneinä, mitalit kaulassa ja edelleen hymyilyttää!
Illan jatkot Hotelli Vantaalla. Äiti käski pitää nesteytyksestä huolta!

VIIKKO 2

Maanantaina oli tarkoitus huilia, mutta enkös mä sitten kuitenkin päätynyt siskon ja äidin kanssa Jyväskylään, “ihan muuten vaan”. Sain nyt kuitenkin ylppärilahjan kaverille ostettua, joten ei ihan turha reissu.

Tiistaina otinkin sitten suunnaksi Lappeenrannan. Menin sinne hoitamaan siskon tyttöjä siksi aikaa kun mies oli työmatkalla Kiinassa ja siskonkin piti lähteä Malmöön muutaman päivän työreissulle. Kelpasihan se, sillä ajattelin että päivisin mulla on hyvää pääsykokeisiinlukuaikaa tyttöjen ollessa koulussa ja hoidossa. Lopulta sielläkin talolla kävi parit kaupungissa asuvat kaverit kahvilla ja toisena päivänä sain kutsun Jyväskylän journalistiikan pääsykokeisiin ja sekin päivä meni lähinnä hihkuessa ja tanssiessa ympäri taloa. Toki tarkalle ei mennyt yhtään kutsun saanti: pisteraja pääsykokeisiin oli ollut 33,5 ja mun pisteet oli omien laskujeni mukaan 34, heh. Mutta riittävästi! Onneksi nyt vain koe ratkaisee. Lopulta sain Turun pääsykoekirjaa luettua tällä reissulla ehkä 40 sivun verran, hupsista.

Tyttöjen kanssa meillä oli mukavat kolme päivää eivätkä ne edes ujostelleet mua, vaikka niin aluksi arvelinkin, koska oli niin pitkä aika kulunut viime näkemästä. Nuorimmainen, 3-vuotias Sohvi yhtenä iltana siinä mun vieressä pötkötellessään halasikin ja totesi: “Musta on niin ihanaa että sä oot täällä.” En voinut muuta kuin olla samaa mieltä.

Sohvin yllätin eräänä iltana myös laulamasta nojatuolissa Tuiki Tuiki Tähtöstä sylissään makaavalle, vilttiin kääritylle Muusa-kissalle ja myöhemmin juoksemassa ympäri taloa laulaen o-ou, o-o-o ding dong. Ainakin Euroviisut oli siinä talossa muistettu katsoa! Tytöt myös palavasti rakastuivat mun mukana raahaamiini korkkareihin ja niiden kanssa pelatessa vierähti yksi ilta. Siinä vaihessa ei meidän sukulaisuussuhteesta ollut enää epäilystäkään ja täti pystyi vain ylpeydellä seuraamaan sivusta.

Valmistautukaa Sohvi-kuvakollaasiin. En ole ikinä tavannut samanlaista linssiludemuksua!
 

Tämmönen meininki oli meillä. Kaikki ässät koossa: Sanni, Selma ja Sohvi.

Lauantaiaamuun asti olin Lappeenrannassa, jonne äiti tuli perjantai-iltana bussilla. Sieltä sitten aamusta jatkettiin Punkaharjulle äidin ystävän 50-vuotisjuhliin. Juhlien jälkeen jatkettiin tädin mökille Rantasalmelle, jossa vietettiin yö. Kotiin palauduttiin sunnuntaina.

VIIKKO 3

Paluu arkeen. Työt alkoivat. Aloitin siis paikallislehtemme kesätoimittajana ja pääsin suoraan tositoimiin. Elämäni ensimmäinen juttu ihkaoikean “toimittaja” -nimikkeen alla koski jätekasaa. Siinä lukijavinkin perusteella niemen rannassa pusikossa kömpiessäni hiukset ja kengät täynnä neulasia luvatonta luontoon kipattua jätekasaa etsiessäni muistuttelin itselleni, että onneksi tästä on suunta vain ylöspäin ja tuskin vielä olen urani huipulla. Jostain se pitää aloittaa! Jätekasa lopulta löytyikin ja juttu tuli tehtyä. Kaikin puolin olen kyllä näin yhden kokonaisen viikon perusteella hommasta nauttinut ja olen varma, että kolme kuukautta menevät nopeasti!

Keskiviikkona tein päiväreissun Turkuun. Lopulta pääsykoekirjaa tuli paukutettua päähän yhden lukukerran verran neljänä päivänä. Ei ehkä paras lähtökohta, varsinkaan kun viimeiset kaksikymmentä sivua luin yliopistolla auditorian edessä. Mutta hei, ehdinpäs! Ja yllättävää kyllä, pääsykoe tuntui tosi helpolta ja meni mielestäni hyvin. Jos en tule valituksi, niin ainakin itse olen suoritukseeni tyytyväinen.

Viikonloppuna taas juhlittiin kahden ystävän ylioppilasjuhlia, illasta kolmannen kaksikymppissynttäreitä ja yöllä ihan vaan elämää. Oli mahtava päivä ja se lopulta jatkui jatkoille aamun pikkutunneille saakka. Sunnuntaina sitten roskaruoan kautta mökille hengailemaan auringonpaisteeseen kavereiden kesken. Täydellinen viikonloppu, ellen sanoisi.

Roosan ylppärit. Tiedän, mekkoni näyttää raskausmekolta, mutta pikkuvarpaiden töminää ei onneksi tältä suunnalta tiedossa. Mekon juju piileekin avonaisessa selässä.

Nyt sitten uusi viikko vierähti jälleen käyntiin. Keskiviikkona on Jyväskylän pääsykokeet ja sen jälkeen mun koulurumba on tältä erää ohi. Toivon tosiaan, että pääsen sisään johonkin, koska muutakaan suunnitelmaa ei oikein mielessä ole ja nyt opiskelumotivaatio olisi oikeasti jo kohdallaan.

Muuten kesäsuunnitelmia on sopivasti, mutta aika vähän mitään on kunnolla lukkoon lyöty. Ainakin siskon häitä heinäkuun alussa, toivottavasti Ilosaaressa rokkailua ja Yyterin reissua, ehkäpä myös Oulun ExtremeRun. (PS. Laskettaisiinko tuommoisia keikkoja matkablogi-määritteen alle? Ovathan ne toki kotipaikakkunnan ulkopuolella, mutta…) Pitää ihan mennä sen mukaan miten itselle sattuu viikonloppukeikkoja ja miten kaveritkin on viikonloppuja töissä. Mahtava kesä tästä silti on tulossa vaikka jumittaisin vain täällä, se on ihan varma!

Nyt myös päivityksiä pitäisi alkaa tulla pikkasen useammin kuin kolmen viikon välein, heh. Mutta hei, jos äskeisen jaksoitte kokonaan lukea, niin ehkä ymmärrätte miksei mua ole koneella liiemmin näkynyt? Tässä vaiheessa on mahdollista myös heittää postaustoiveita (erityisesti tietysti reissuun liittyviä, ettei mene tämä blogi nyt ihan tämmöiseksi hömpötykseksi), sillä nyt olisi tarkoitus alkaa summailemaan reissujuttuja kasaan ja vielä enemmän kertoa paluufiiliksistä.

Nyt nukkumaan, että jaksaa huomenna töihin. Pääsen tekemään ekan henkilöhaastattelun, kivaa!