Uusi vuosi, uudet kujeet

Ennen vuoden vaihtumista otetaan kuitenkin katsaus viime vuoteen, joka reissauksen osalta oli melkoinen menestys, vaikka itse sanonkin.

Tammikuu

Uuden vuoden vietin Balilla, josta jatkoin matkaa Sydneyyn. Australiassa edessä oli pieni kulttuurishokki: televisioita, toimiva julkinen liikenne, uima-altaita, hanavettä voi juoda! En ollut vielä valmis palaamaan länkkärielämään, kaipasin bungaloweja ja yhden mopon päällä matkustavia perheitä. Näin kuitenkin ystävääni Mijaa ja hänen perhettään, vietin ikimuistoisen illan salsaklubilla Nelsonin ja hänen ecuadorilaisten ystäviensä kanssa ja  tutustuin Anniin ja Annikaan. Rapsuttelin kenguruita ja koaloita ja hikoilin koko kesän kuumimpana päivänä noin 40 asteen helteessä. Lopulta jäimme Hervey Bayhin jumiin tulvien takia, minkä takia oli otettava kallis lento Brisbanen kautta Sydneyyn jatkolentoa varten.

IMG_2043

Ihana Anni!

IMG_3149

Ihana Annika ja Wet’n’Wild!

IMG_2365 IMG_2418 Helmikuu

Lensin Chileen Santiagoon, jossa ystäväni Sergion vieraanvaraisuus oli sanoinkuvaamatonta. Ratsastin ratsupoliisien hevosella keskellä kaupunkia ja jouduin jälleen muuttamaan suunnitelmia ja kiertämään Boliviaan Buenos Airesin kautta. Buenosissa ihmettelin tangoa, kauniita ihmisiä ja laukkakisoja muutaman päivän ajan, kunnes jatkoin matkaani Bolivian puolelle, jonka luonto lumosi minut omituisuudellaan. Salar de Uyunin neljän päivän jeeppireissulla näin lukemattoman määrän laamoja, flamingoja ja laguuneja.

IMG_3222 IMG_3256IMG_3534 IMG_3683 IMG_3783 IMG_3897 IMG_3999Maaliskuu

Maaliskuussa matka jatkui Peruun, jossa Jungle Inka Trekillä kohtasin elämäni neljä raskainta päivää – samalla ehkä myös parasta? Alamäkipyöräilyä, kuumia lähteitä, vaeltamista upeissa maisemissa ja köysiradan laskua ja viimein neljäntenä aamuna usvasta nousevan Machu Picchun näkeminen, huh huh! Cuscoon pysähdyin pariksi viikoksi tekemään ennakkotehtäviä ja yliopistohakuja, ehkä vähän juhlimaankin hyvässä seurassa. Lopulta matka jatkui Lobitokseen, jossa olin Piscinas Surf Housella kolme viikkoa töissä rannan ääressä.

IMG_0059IMG_4516 IMG_0111

Lobitoksen auringonlaskut ovat kauneimpia näkemiäni.

Lobitoksen auringonlaskut ovat kauneimpia näkemiäni.

Tyttöjenillat, beauty night ja nuotiokekkerit jäivät erityisesti mieleen Surf Housella viettämästäni kolmesta viikosta.

Tyttöjenillat, beauty night ja nuotiokekkerit jäivät erityisesti mieleen Surf Housella viettämästäni kolmesta viikosta.

Huhtikuu

Lobitoksesta jatkoin haikein mielin Mancoraan juhlimaan ja toteuttamaan kauan haaveilemani rannalla ratsastuksen. Lopulta matka jatkui Ecuadoriin, jossa koskenlaskun jälkeen sairastuin ja kaikki muu suunnittelemani hauska, kuten benjihyppy, jäi tekemättä. Ei kuitenkaan harmittanut, koska kuun vaihteessa lentokone hurautti superkauniiseen Panamaan!

Mancora ja Mancoran rannat, huikeita!

Mancora ja Mancoran rannat, huikeita!

Ecuadotin Banosissa kävin ihmettelemässä vesiputouksia.

Ecuadotin Banosissa kävin ihmettelemässä vesiputouksia.

DSCF1381

Ecuadorissa oli mahdollisuus piipahtaa päiväntasaajalla.

Ecuadorissa oli mahdollisuus piipahtaa päiväntasaajalla.

Toukokuu

Viimeisen viikon aikana otin kaiken ilon irti Panaman Bocas del Torosin upeista rannoista. Madridissa vietin muutaman päivän vain kierrellen kaupungissa. Koti oli jo niin mielessä, ettei oikein malttanut enää keskittyä olemaan sosiaalinen tai ottamaan selvää kaupungin yöelämästä. Lopulta saavuin seitsemän kuukauden jälkeen Suomeen, vietettiin paluujuhlia ja näin rakkaita. Kävin pääsykokeissa ja ylitin itseni juoksemalla kahdeksan kilometrin ExtremeRunin.

IMG_0067 IMG_0053 IMG_0049

Madrid

Madrid

Paluukekkerit Suomi-teemalla ja kaikki rakkaat <3

Paluukekkerit Suomi-teemalla ja kaikki rakkaat <3

ExtremeRun ja voittajafiilis!

ExtremeRun ja voittajafiilis!

Kesäkuu

Ihailin Suomen kauneutta kuin turisti konsanaan, sillä yksin ajaessani pysähtelin teiden varsille kauniisiin paikkoihin räpsimään kuvia kännykällä. Nautin kesätoimittajan työstäni ja Suomen kesästä. Kova takaisku oli, kun tammani mursi jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. Tallensin jo kirjanmerkkeihini myanmarilaisen buddhatemppelin, joka etsi englannin opettajaa nuorille munkeille vähintään puoleksi vuodeksi. Yllätyin itsekin siitä, miten paljon lopulta riemastuin Jyväskylän yliopiston hyväksymiskirjeestä journalistiikan opiskelijaksi. Suomi näytti jälleen kauniilta ja odotin syksyä enemmän kuin koskaan ennen. Loppukesä vilahti nopeasti ystävien ja hevosten parissa. Loppukesästä kävin vielä rymyämässä Ilosaaressa, jossa Sigur Rosin keikka oli jotain sanoinkuvaamattoman upeaa.

Miten Suomi saattoikin näyttää kauniilta kesäiltoina mökkimme lammen rannalla?

Miten Suomi saattoikin näyttää kauniilta kesäiltoina mökkimme lammen rannalla?

Hei hei Valencia, elämäni hevonen <3

Hei hei Valencia, elämäni hevonen <3

Reippaana juttukeikalla!

Reippaana juttukeikalla!

En varmaan ikinä ole ollut yhtä onnellinen, kuin kaivaessani tämän lapun kirjekuoresta.

En varmaan ikinä ole ollut yhtä onnellinen, kuin kaivaessani tämän lapun kirjekuoresta.

Syyskuu-lokakuu

Syksy oli minulle lähes yhtä jännittävää aikaa kuin vuotta aikaisemmin reissuun lähtiessäni. Vaikka tällä kertaa siirryin vain vaivaiset viisikymmentä kilometriä kotoa Jyväskylään, oli muutto omaan kotiin ja uuden koulun aloittaminen tosi jänskää. Lisäksi adoptoin siskoltani brasilianterrieri Pluton, mistä tykkäsin kovasti – on ainakin joku jota rutistaa kainaloon öisin. Syksy menikin hujauksessa juhliessa fuksiaisia, 20-vuotissynttäreitä, tupareita, Kauppakadun Approa ja vaikka mitä muita opiskelijakekkereitä. Kävimme katsomassa Sarasvuota ja risteilemässä journalistiristeilyn merkeissä. Tylsää ei tosiaan ollut!

Syksyllä ei tullut valokuvattua ainakaan liian paljon, joten isketään tähän nyt vaikka kuva Plutosta ja sen ilmeestä kun komennan sitä pois sylistä.

Syksyllä ei tullut valokuvattua ainakaan liian paljon, joten isketään tähän nyt vaikka kuva Plutosta ja sen ilmeestä kun komennan sitä pois sylistä.

Marraskuu

Lokakuun lopulla sain tietää mukavista veronpalautuksista, joten alkukuusta sain extempore-älynväläyksen: Ympyrä pitää sulkea  ja viimeinenkin mantere valloitta. Niinpä viikkoa myöhemmin sähköpostiini ilmaantuivat Johannesburgin lentoliput ja olin itsekin ällistynyt. Mitä juuri tapahtui? Taasko mä oon menossa? Marraskuun lopulla melkein kaikki syksyn kurssit oli suoritettu Keskisuomalaisen parin päivän harjoittelua myöten ja vapaus häämötti.

1384324_662078380511482_818947027_n

Kun ulkona alkoi näyttää tältä, olin enemmän kuin tyytyväinen lähtöpäätökseeni. Kuusikin viikkoa vähemmän talvea on parempi kuin täysi talvi.

Kun ulkona alkoi näyttää tältä, olin enemmän kuin tyytyväinen lähtöpäätökseeni. Kuusikin viikkoa vähemmän talvea on parempi kuin täysi talvi.

Joulukuu

Itsenäisyyspäivänä oli lähdön paikka. Mitään hajua ei ollut mihin olin menossa, mutta ei sen väliä, olin vapaa taas melkein kuuden viikon ajan! Satuin onnekseni Johannesburgiin juuri pari päivää Mandelan kuoleman jälkeen, osallistuin hänen muistotilaisuuteensa ja näin Obaman. Swazimaassa kävin ihmettelemässä villieläimiä safareilla ja Mosambikissa nautin upeista rannoista ja rennosta elämästä. Lopulta käänsin täysin kelkkani suuntaa ja lensin Kapkaupunkiin.

Seeproja ihmettelemässä Mlilwanen kansallispuistossa Swazimaassa.

Seeproja ihmettelemässä Mlilwanen kansallispuistossa Swazimaassa.

Jos täytyisi nimetä unohtumattomimpia kokemuksia matkoiltani, Mandelan muistotilaisuus takuulla kuuluisi niihin.

Jos täytyisi nimetä unohtumattomimpia kokemuksia matkoiltani, Mandelan muistotilaisuus takuulla kuuluisi niihin.

Uuden vuoden aaton kunniaksi teimme aamulla porukalla couscous-salaattia ja laittauduimme valmiiksi. Kohta syödään ja taksi on tilattu kolmelta viemään meidät viinitilalle. Päivä jatkuu samppanjapiknikillä kunnes illalla siirrytään toiselle tilan alueelle juhlimaan aamuun saakka. Joten ei siis muuta kuin…

Mahtavaa uutta vuotta kaikille! Juhlikaahan koko viime vuoden edestä!

Suunnitelmat uusiksi

Mosambikissa suunnitelmani heittivät täysin kuperkeikkaa. Ei sillä, että kovin tarkkoja suunnitelmia olisi alunperinkään ollut, mutta lenkki ympäri ei ollutkaan mahdollinen ihan turvallisuusseikkojen vuoksi.

Postauksesta tulee pitkä lähes kuvaton. Jos pitkä sepustus Mosambikin turvallisuudesta kietoutuen politiikkaan ja historiaan ei kiinnosta, skippaa seuraava osio ja hyppää suoraan loppuun, jossa lisää jatkosta matkani suhteen.

Turvallisuus Mosambikissa juuri nyt

Ennen Mosambikiin tuloa tarkastin ulkoministeriön turvallisuustiedotteen, kuten aina ennen uuteen maahan menoa. Siellä sanottiin näin:

”Sofalan maakunnassa on esiintynyt välikohtauksia hallituksen ja opposition joukkojen välillä viimeisten kuukausien aikana. Tämän vuoksi Save joen ja Muxunguen kaupungin välisellä tieosuudella, EN1 tiellä, käytössä on sotilassaattueet. Välikohtauksia on esiintynyt myös Nampulan maakunnassa. Tilanne Sofalan maakunnassa on epävakaa ja sinne matkaa suunnittelevien kehotetaan tarkistamaan sen hetkinen tilanne ennen matkaansa ja noudattamaan erityistä varovaisuutta. Suurlähetystö kehottaa välttämään tarpeetonta matkustamista Sofalan maakuntaan.”

Sofala on siis maakunta keski-Mosambikissa. Ikävämpi juttu vain on se, että maa on pitkä ja kapea, minkä vuoksi etelästä pohjoiseen kulkee vain yksi valtatie, EN1. Tätä en oikeastaan tiennyt ennen maahan matkustusta, vaan optimistisesti ajattelin, että eiköhän maakunnan pysty jotenkin sivuteitse kiertämään ja rajanylityksen Zimbabween olevan ihan mahdollinen ajatus. Etelä-Afrikassa muitakin oli matkustamassa Mosambikin kautta Zimbabween tai pohjoiseen Malawiin ja Tansaniaan, joten eihän mulla käynyt mielessäkään pohtia plan B:tä.

Maputossa aloin kuulla ensimmäisiä huhuja paikallisilta, mikä todella on tilanne ja mistä on kyse. Siellä vielä kuitenkin rohkaistiin, että eiköhän ohikulku ole ihan ok, kunhan ei maakuntaan jää pyörimään sen pidemmäksi aikaa. Hieman pohjoisempaan Tofoon matkustettuani paikalliset vähän jo epäröivät kannattaako pohjoiseen mennä, mutta kehottivat tarkastamaan tilanteen vielä myöhemmin uudestaan. Välittömästi Vilanculosiin saavuttuani respan työntekijä tyrmäsi ideani samantien. Pohjoiseen ei ole mitään asiaa.

Pari hostellilleni pohjoisesta saapunutta belgialaista olivat kuulleet laukauksia bussissa istuessaan. Lisäksi kuulin espanjalaisen, saksalaisen ja israelilaisen miehen lähteneen kolme päivää ennen saapumistani pohjoiseen, eikä heihin oltu saatu edelleenkään mitään yhteyttä tekstiviestitse tai Facebookissa. Myöhemmin tajusin näiden espanjalaisen ja saksalaisen olevan Antonio ja Dan, joiden kanssa pyörin Johannesburgissa ja Tofossa. Eivätköhän he ole ihan ok, mutta tietysti mielikuvitus alkaa laukkailemaan, kun ei mitään kuulu päiviin. Toivotaan, että mitään ei ole sattunut ja syypäänä on vain huonot yhteydet.

Lisäksi googleteltuani otsikoita kuten tämä ja tämä vakuutuin viimein, että parempi kääntyä takaisin. Alunperin ajattelin, ettei selkkaus juurikaan koske ulkomaalaisia, mutta jos turistien suosimaan Intercape-bussiinkin on hyökätty, taitaa olla parasta ottaa uhka tosissaan.

Mistä oikeastaan on edes kyse?

Itsekin sain kaivella tätä monilta, koska kukaan ei tunnu tietävän tarkkaan. Paikallinen media ei juurikaan uutisoi hyökkäyksistä ja hallituskin kieltää osan väkivaltaisuuksista. Suomalaismedioissa en muista nähneeni yhtään otsikkoa Mosambikin levottomuuksista ennen matkaani, vaikka tilanne on ollut päällä jo yli vuoden. Onko joku muu bongannut mitään? Turismi on tänä vuonna ollut kuollutta. Rahaa tuovat eteläafrikkalaiset eivät uskalla enää matkustaa maahan, eivät edes etelässä sijaitseviin lomakohteisiin, koska informaatio kulkee huonosti ja ainoastaan huhut väkivaltaisuuksista maassa leviävät. Joulun ja uuden vuoden aikaan tavallisesti majapaikat ovat tupaten täynnä. Nyt matkustaessani olen saanut nukkua lähes tyhjissä dormeissa. Todellisuudessahan etelä on turvallinen. Vaarallinen alue on ainoastaan noin sadan kilometrin tieosuus N1:llä keski-Mosambikissa. Sääli vain, että tämän lyhyen pätkän takia liikenne pohjoisen ja etelän välissä on hankaloitunut. Armeijan saattueet ovat käytössä, mutta eivät ne silti saa hyökkäyksiä täysin kontrolliin.

Hyökkäysten takana on Renamo (Resistência Nacional Moçambicana), poliittinen puolue. Maan itsenäistyttyä 1975 Portugalin vallan alta Renamon ja sen päävastustaja Frelimon valtataistelu johti maan sisällissotaan, joka päättyi rauhansopimukseen vasta vuonna 1992. Renamo on kuitenkin tästä saakka ollut oppositiossa Frelimon pysyessä hallituksessa. Vuoden 2012 lopussa Renamon johtaja Afonso Dhlakama pystytti metsäleirin Gorongosan alueelle keski-Mosambikiin, jossa alettiin kokoamaan joukkoja. Tuolloin Dhlakama uhkasi ”tuhota maan, mikäli hänen poliittisiin vaatimuksiinsa ei saada vastausta.”

Nyt siis hyökkäykset N1:n varrella ovat jatkuneet reilun vuoden ajan. En ole saanut tarkempaa selkoa siitä, mitä Renamo haluaa. Ympäripyöreästi tiedän vain heidän tavoittelevan tarkennuksia ja korjauksia vuoden 1992 rauhansopimukseen. Joidenkin mielestä kyse ei ole enää politiikasta lainkaan, ainoastaan rahasta ja korruptiosta.

Mosambikilaiset luonnollisesti ovat huolissaan tilanteesta. Kaksikymmentä vuotta sitten päättynyt sisällissota ja sen aikainen nälänhätä ja tuho ovat vielä tuoreessa muistissa. Kaikki politiikkaan liittyvä väkivalta saa kansan panikoimaan. Pahinta on se, ettei tieto kulje kunnolla, vaan väestö elää huhupuheiden voimalla. Tässä marraskuussa julkaistussa artikkelissa (suosittelen lukemaan!) eräs paikallinen kuvaa tilannetta näin: “Everyone is too terrified to talk to the media, so these stories are not being told. Forty children I know of have already been taken out of school and sent to Portugal and South Africa. We are afraid.”

Lopulta hyökkäyksiä ei edes ole ollut paljoa ja kuolleiden määrä ei ole mitenkään älytön, minun mielestäni. Huhtikuussa nainen ja neljä poliisia kuolivat ja kymmenen poliisia loukkaantuivat. Samassa kuussa viisi siviiliä kuoli aseistettujen miesten hyökättyä rekan ja bussin kimppuun. Kesäkuussa iäkkäämpi nainen loukkaantui vakavasti bussihyökkäyksessä ja lokakuussa seitsemän hallituksen sotilasta kuoli väkivaltaisessa yhteenotossa. Viimeisin hyökkäys internetin tietojen mukaan tapahtui 26.10., jolloin yksi kuoli ja kymmenen loukkaantui Renamon kapinallisten hyökättyä ajoneuvojen kimppuun. Epäilen tosin, että uutistoimattomia hyökkäyksiä on todellisuudessa paljon enemmän.

Itse haluan kyllä nähdä vielä vuoden 2014, joten en lähtenyt leikkimään hengelläni.

Mosambikille tilanne on huono. Väkivaltaisuuksilla on vaikutuksensa vahvasti myös maan talouteen. Ulkomaiset yritykset vetäytyvät maasta samaa tahtia turistien kanssa. Maassa kuitenkin edelleen rakennetaan yhteiskuntaa sisällissodan jäljiltä ja yli puolet koko 24 miljoonan hengen väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Epävakaisuuksia tänne ei kaivata enää yhtään enempää.

Jotkut mosambikilaiset uskovat uuden sisällissodan uhkan olevan todellinen. Eräs mies puhui hieman liioitellen jo nyt ”pohjoisen sodasta” tilanteesta minulle kertoessaan. Mail&Guardianin artikkelin mukaan sota on kuitenkin epätodennäköinen: Renamolla ei ole tarpeeksi resursseja laajaan vastarintaan eikä hallituksella halukkuutta aseelliseen taisteluun.

Ihmettelen vain, miksei mediassa aiheesta puhuta enempää. Hesarinkin sivuilta löysin yhden ainoan tynkäuutisen aiheeseen liittyen lokakuun lopulta. ”How long will the situation in Mozambique stay under the radar before more effort is made internationally to avert a ticking time bomb from exploding? Or is it that people living outside the country and the region don’t want to know or care?” Näin kysyy Haru Mutasa Aljazeeran blogissaan

Mitäs nyt sitten?

Poliittiseen konfliktiin en tiedä vastausta, mutta oman reissuni jatkoon kyllä. Muutaman päivän olin hieman sormi suussa, mutta jonkinlainen idea syntyi sitten vähän kuin vahingossa. Alunperinhän halusin jatkaa matkaa Zimbabween ja haaveilin ehtiväni sinne uudeksi vuodeksi toista kertaa järjestettävään Vic Falls Carnival -festivaaliin, joka on siis kolmipäiväinen afrikkalaisen musiikin festari Victorian putouksilla, Afrikan suurin uuden vuoden vastaanotto. Reissu olisi pitänyt tehdä kuitenkin nopeasti ja etäisyydet ovat valtavia. Parhaimmillaan olisin ehtinyt sinne ottamalla halvahkon lennon Johannesburgista 31. päivä ja saapunut kahden aikaan iltapäivällä paikan päälle. Olisin siis ehtinyt vain viimeiseksi päiväksi. Yhden päivän festarilippuja oli yhä, mutta majoitukset näyttivät kaikki olevan täynnä. Lisäksi en pitänyt ajatuksesta, että saavun yksinäni uuteen paikkaan uutena vuotena, koska takuita mukavasta juhlaseurasta ei ole.

Uudella vuodella on jostain syystä aina ollut suuri merkitys minulle ja odotan vuoden countdownia oikeastaan enemmän kuin joulua. Ehkä siihen liittyy kaikki ne toiveet, odotukset ja lupaukset seuraavasta, paremmasta vuodesta.

Yksi uuden vuoden lupauksistani nyt onkin, että jonain vuonna vielä vietän uuden vuoden Vic Falls Carnivalissa, suunnitellen reissun kunnolla ja varaamalla liput ja majoitukset kerrankin etukäteen. Hauskinta se tietysti olisi suuremmalla porukalla. Sivuilla näytti myös olevan muutaman sadan dollarin paketteja, joihin sisältyi viikon reissu Johannesburgista festareille ja takaisin. Ei olisi huono idea ollenkaan hypätä moisen kyytiin.

Ideat alkoivat olla lopussa ja paluu Etelä-Afrikkaan samaa reittiä hyvin todennäköinen ja ärsyttävä. Tiedättehän, sitä ennemmin menisi ympäri nähden koko ajan uusia paikkoja.Mutta…

lento

…Michelle ja Marieke päättivät kuitenkin kidnapata minut mukaansa Kapkaupunkiin! Joten, koska muita ideoita ei ollut, varattiin porukalla lentoliput Johannesburgista Kapkaupunkiin maanantaille. Yllättävä käänne, mutta itseasiassa tykkään siitä, paljon. Samaa reittiä takaisinpäin piti mennä lopulta kuitenkin, mutta kivempaa se on porukalla. Alunperin en meinannut matkustaa Etelä-Afrikassa Johannesburgia enempää, sillä halusin nähdä ”oikeaa Afrikkaa”, mutta käy tämä näinkin. Kapkaupunki on Sunday Timesin mukaan ”place to be on New Year’s Eve” ja reitti sieltä Johannesburgiin kuulemma huikea. Matkan varrellahan on myös kuuluisa Garden Route. Uuden vuoden jälkeen tulee olemaan siis kaksi viikkoa aikaa matkata tuon halki Jo’burgiin. Lento tuli vähän yllätyksenä budjetilleni, samoin kuin pitkä paluumatka Kapkaupungista Johannesburgiin, joten kekseliäisyyttä lienee käytettävä paluumatkalle. Liftaukseen olen tykästynyt kovasti matkustusmuotona, joten voi olla että sitä käytetään paluumatkalla, ellei muita reppureissareita ole vuokra-autoilla liikenteessä.

Eilen matkustettiin koko päivä Vilanculosista Etelä-Afrikkaan. Bussi lähti Vilanculosista 3:30 aamulla kohti Maputoa, katolla kaksi vuohta, takakontissa kolme. Maputossa olimme perillä kolmen aikaan iltapäivällä, josta päätettiin saman tien puuduttaa takapuoltamme matkalla Johannesburgiin. Ennemmin viettäisimme kaksi yötä Johannesburgissa, kuin yhden Maputossa ja yhden Johannesburgissa. Rajan ylitys oli nopea ja simppeli, mutta sen jälkeen alkoi homma käydä jännittäväksi. Puolet minibussimme matkustajista hävisi johonkin rajalla, minkä kuski tajusi vasta läheisellä huoltoasemalla tarpeeksi kauan sitä jankattuamme. Jumitettiin asemalla varmaan tunti odottaen ihmisiä, jotka eivät tietenkään tienneet tulla sinne. Palattiin rajalle etsimään ihmisiä, ja noin kahden tunnin odottamisen ja ihmettelyn jälkeen päästiin jatkamaan matkaa.

Kuski alkoi valitella väsymystään ja meitä huolestuttaa. Tytöt keksivät matkalla, että voisimmekin jäädä matkan varrella olevaan Nelspruitin kaupunkiin joka olisi lähellä Krugerin kansallispuistoa. Soitimme hostellille ja vapaita sänkyjä löytyi kaikille kolmelle. Ainoa haaste oli siis enää pitää kuski hereillä vielä reilun tunnin ajan.

Pysähdyimme jälleen huoltsikalla ja Marieke osti kuskille kahvin ja huolehti tämän hereillä olosta jutustelemalla jatkuvasti etupenkkipaikaltaan. Kun vihdoin ja viimein pysähdyimme Nelspruitin keskustassa yhdeksän aikaan illalla, kuski nukahti rattiin välittömästi. Nappasimme taksin hostellille ja huokaisimme helpotuksesta. Monelta muut matkustajat pääsivät viiden tunnin ajomatkan päähän Johannesburgiin, emme tiedä.

Mosambikin minibussien jälkeen eteläafrikkalainen vastaava oli luksusta.

Mosambikin minibussien jälkeen eteläafrikkalainen vastaava oli luksusta.

Kuski oli vähän väsy.

Kuski oli vähän väsy.

Huomenna siis tie vie Johannesburgin kautta Kapkaupunkiin. Uutena vuotena on tiedossa Kinky Party eräällä viinitilalla. Liput olivat jo loppuunmyyty, mutta ironisesti onnekseni Marieken ja Michellen ystävä mursi jalkansa ja joutuu palaamaan Eurooppaan hoitoon. Niinpä tämä myi minulle lippunsa normaalihintaan ilomielin (n. 25e, muuten ihmiset kaupittelevat lippuja jopa 50-60e hintaan Facebookissa). 24 tunnin uuden vuoden vastaanotto, täältä tullaan!

 

 

 

Ratsain rannalla

Juksasin hieman edellisessä postauksessa väittäessäni, etten tehnyt Tofossa mitään. Eräänä päivänä, edellisillan venähdettyä pitkäksi päätimme seuraavana aamuna karkottaa kankkusen buukkaamalla ratsastusreissun. Niinpä hyppäsimme hevosten selkään ja karautimme biitsille Marieken kanssa.

Puolentoista tunnin ratsastusreissu rannalla ja paikallisten kylän halki maksoi 900 meticalia eli noin 22 euroa, mikä mielestäni oli ihan kohtuullinen summa. Hevoset olivat kerrankin ihan oikeita hevosia pikkuponien sijaan ja niinpä kirmailimme kiitolaukkaa rantaviivaa pitkin. Voi pojat miten oli mukavaa.

Yhden vinkin kuitenkin voin olla rantaratsastelusta haaveileville: ei kannata polttaa takamusta edellispäivänä. A.u.t.s.

Ei muuta  tältä erää, kuvat kertokoon puolestaan.

Mies ja miehen hepat

Mies ja miehen hepat

 

IMG_0356

IMG_0361IMG_0363IMG_0373 IMG_0370 DSC01403DSC01407 DSC01405

Merenrantaosuuden jälkeen kivuttiin mäen päälle katsomaan toiselle puolelle avautuvaa maisemaa, ennen kuin laskeuduttiin alas kyliin.

Merenrantaosuuden jälkeen kivuttiin mäen päälle katsomaan toiselle puolelle avautuvaa maisemaa, ennen kuin laskeuduttiin alas kyliin.

IMG_0375DSC01420

Mosambik esiintyy lähes kaikissa maailman köyhimmät valtiot -listoissa ja vierailu kylässä ei ainakaan heikentänyt uskoani  tähän. Niin vaatimattomia olkihökkeleitä, että huh huh. Lapset kylissä olivat kuitenkin ihania, kuten aina; juoksivat rinnalla, huutelivat heippaa ja vilkuttelivat.

Mosambik esiintyy lähes kaikissa maailman köyhimmät valtiot -listoissa ja vierailu kylässä ei ainakaan heikentänyt uskoani tähän. Niin vaatimattomia olkihökkeleitä, että huh huh. Lapset kylissä olivat kuitenkin ihania, kuten aina; juoksivat rinnalla, huutelivat heippaa ja vilkuttelivat.

Kiva reissu, kuten odotinkin. Toisaalta myös aika ravisuttava, koska ihan oikeasti ihmiset asuivat siellä. Kylissä en vaan kehdannut napsia enempää kuvia – muutenkin oli ihan tarpeeksi turistiolo.

Tämän ratsastuksen jälkeen aloin myös pohtimaan, miten kivaa olisi lähteä joskus viikon tai parin ratsastusreissulle johonkin. Itse tosin kaipaisin ehkä paikkaa, jossa pääsisi kunnolla treenaamaan esteitä tai kenttää, tai ehkäpä klassista kouluratsastusta barokkihevosilla? Toisaalta pitkä vaellus issikoilla Islannissa olisi myös once in a lifetime -juttu mulle, vaikka muuten vaellusratsastus ei olekaan mun suurin kiinnostuksenkohde. Mokomat lomat ovat vaan aika arvokkaita tällaiselle rymyreissarille. Ehkä jonain päivänä…