Safarinoviisin aapinen

Itse olin melkoisen epätietoinen siitä, mitä todellisuudessa safari onkaan. Aiemmin olen käynyt vain päivän visiiteillä Swazimaassa Hlanen ja Mlilwanen kansallispuistoissa. Toiseen matkasin minibussilla ja hyppäsin mukaan game drivelle, joiden tiesin lähtevän parin tunnin välein. Toiseen puolestaan liftasin ja kävin pari tuntia ratsastamassa seeprojen seassa kahdestaan oppaani kanssa. Melko omatoimisia reissuja olivat nämä kaiken kaikkiaan. Vaikka savannin eläimiä olin ennakkoon siis jo liudan nähnyt, varsinainen ihkaoikea, yli päivän pituinen safari oli vielä toteuttamatta.

DSCN0422

(c) Päivi Lakka

Tee-se-itse -meiningillä vai matkanjärjestäjän kautta?

Olen reissaajana melko tee-se-itse -tyyppi ja niinpä ensimmäisenä mielessä oli sännätä Tansaniankin savanneillekin oma-aloitteisesti. Etelä-Afrikassa tapasin monia porukoita, jotka vuokra-autoillaan huristelivat ympäri maata ja kansallispuistoja. Vaan mitä en ottanut niinkään huomioon, oli se, että Tansaniassa tämä ei olekaan aivan yhtä tavallinen käytäntö. Miksi? A) Tiet ovat välillä todella villissä kunnossa hiekkoineen ja monttuineen B) Vuokra-autojen hinnat olivat kovin kalliita, eikä alennuksia juuri tuntunut heruvan pidempiaikaiselle vuokraukselle. Nelivetopeli vaaditaan moneen kansallispuistoon ja ne olivat heti jo myös kalliimpia. Lisäksi luovuttiin ajatuksesta tajuttuamme, ettei kellään ollut olemassa kansainvälistä ajokorttia. Lahjusrahat poliiseille olisivatkin olleet silloin jo aivan oma menoeränsä budjetissa. Useisiin kansallispuistoihin vaaditaan myös vähintään puiston oma opas mukaan, joten ihan itse savanneille harvemmin pääseekään.

Karu totuus iski pian vasten kasvoja: Safareja ei pysty reppureissaajan budjetilla tekemään mitenkään, se on vain fakta. Kallista lysti tulee olemaan joka tapauksessa, teki sen sitten itsenäisesti tai matkanjärjestäjän kautta – parhaassa tapauksessa itsenäisesti jopa kalliimpaa. Niinpä kallistuttiin valmiiseen reissuun, olihan meitä neljä ja saimme ikioman auton ja kuskin. Onhan siinäkin jonkinlainen ikioman roadtripin meininki.

Seepravauva ratsastaa! Eiku?

Seepravauva ratsastaa! Eiku?

Oman reissumme järjestimme hostellimme saksalaisomistajan kautta. Monessa opuksessa suositellaan ottamaan tarkasti matkanjärjestäjistä selvää varusteita myöten ja varoitellaan hajoilevista autoista ja oppaista, jotka todellisuudessa ovat dala dala-kuskeja tietämättä villieläimistä pätkän vertaa. Jälkeenpäin ajateltuna me ehkä hieman hölmöstikin luotimme tähän saksalaiseen, jotenkin eurooppalaisen kanssa asioista sopimisen helppous vei voiton. Diilikin kuulosti hyvältä, joten emme lähteneet sen enempää kilpailuttamaan toimistoja. Kun tapasimme oppaamme Samin päivää ennen lähtöä, olimme kuitenkin jo aika vakuuttuneita, että reissusta tulee hyvä.

Meillä kävi tuuri, sillä kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Suurin kiitos ehdottomasti siitä kuuluu Samille, joka oli aivan mahtava alusta loppuun. Sam on myös opiskellut wildlife managementia ja vetänyt safareita seitsemän vuotta, joten asiantuntevuus vakuutti ainakin meidät. Sam otti toiveet huomioon esimerkiksi malttaen antaa meidän katsella eläinten touhuja niin pitkään kuin halusimme. Bonuksena hän oli hauska tyyppi ja istui myös kanssamme iltaa majapaikassamme. Mitä muuta oppaalta voisi toivoa? IMG_4360-24 IMG_4351-20 IMG_4616-76

Mistä hinta muodostuu?

Safarien hintaa nostaa melkoisesti jo kansallispuistojen sisäänpääsymaksut. Esimerkiksi Ngorongoroon maksu on 50 dollaria per henkilö, minkä lisäksi autosta peritään lisämaksu. Tarangireen sisäänpääsy on 45 dollaria, Serengetiin summa on jo 60 ja Kilimanjarolle 70 dollaria. Myös voimassaolokäytännöt vaihtelevat: suurimmassa osassa puistoissa maksun suoritettuaan voi alueella viettää 24 tuntia. Sen sijaan esimerkiksi Kilimanjarolla maksu on vuorokausikohtaista, joten kahden päivän vaelluksella tulee sisäänpääsymaksu maksaa kahdesti. Näistäkin kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Meitä ihmetytti alussa, onko paikallisilla itsellään varaa käydä katsomassa oman maansa luontoa. Selvisikin, että hinnat ovat huomattavasti halvemmat tansanialaisille itselleen. Esimerkiksi Kilimanjarolle heidän pitää maksaa 10 000 shillingin sisäänpääsymaksu, eli hieman alle viisi euroa. Hallitus kuulemma hivuttaa ulkomaalaisten hinnastoja jatkuvasti ylöspäin, mitä useat tapaamani turismin parissa työskentelevät kritisoivat. Kun valtio ottaa niin paljon välistä, eivät turistit ole innostuneita maksamaan enää suuria summia itse vaelluksista ja safareista matkanjärjestäjille ja oppaille. Kenian epävakaan turvallisuustilanteen vuoksi Tansaniankin turismi kärsii muutenkin juuri nyt ja Tansania on ennestäänkin kallein safarikohde Itä-Afrikassa, ellei gorillatrekkejä oteta huomioon. IMG_4421-38 Sisäänpääsymaksujen jälkeen hintaan vaikuttaa ennen kaikkea majoittuminen. Kansallispuistojen sisällä majoittumisesta täytyy maksaa leiriytymismaksu, joten edullisemmilla safareilla yövytään hieman puistojen ulkopuolella, mikä sopi meille mainiosti. Halvimmilla safareilla telttaillaan, mutta meille tarjottiin samaa hintaa, oli yöpyminen sitten teltassa tai lodgessa, joten oikea sänky vei voiton (ok, minä toivoin sitä, koska telttailu kuulemma on jäätävän kylmää, hrrr.) Kalliimmilla luksussafareilla onkin jo överit luksusteltat puistojen ytimissä. Meille oli luksusta jo omat vessat ja hyttysverkot. Kannattaa myös varmistaa ennen lähtöä, mikä kaikki kuuluu hintaan. Meillä oli all included-diili, eli kaikki ruokailut ja vedet kuuluivat hintaan. Käsittääkseni joillain safareilla voi joutua ostamaan itse esimerkiksi vedet.

(c) Päivi Lakka

(c) Päivi Lakka

Itse safari: Mitä siellä tehdään ja mitä pitää ottaa mukaan?

Safari tarkoittaa swahiliksi matkaa, mikä on aika kuvaavaa. Käytännössä kyse on lähinnä ajelusta ympäriinsä ja eläinten etsimisestä. Avautuva katto oli siinäkin mielessä näppärä, sillä istumiseen puuduttuaan pystyi verryttelemään yläilmoissa seisoskellen. En ala listaamaan tähän do’s and don’ts -listaa, koska oletan kaikille (ainakin suomalaisille, anteeksi yleistys) olevan aika selvää miten luonnossa toimitaan. Tiedättehän, ”älä poistu autosta, älä mene liian lähelle eläimiä, älä roskaa tai tumppaa tupakkaa luontoon” ja sitä rataa.

Mutta yhdestä asiasta haluan mainita: safarille voi kyllä mennä ilman safarivaatteitakin. Meitä hieman jopa huvitti leireissä ja pysähdyspaikoissa näkemämme safarikansan vaatetus, joka tuntui olevan suoraan elokuvista kopioitua. Valkoisia kauluspaitoja, khakinvihreitä ja beigejä shortseja ja housuja, safarihattuja, vaelluskenkiä. Niin, todellisuudessahan auton sisällä istuessa ei vaatteiden väreillä niin väliä ole jos ei nyt ihan neonvihreään haalariin ole kietoutunut, ja itsekin suurimman osan ajasta olin sukkasillani tai paljasvarpain. Mutta jokainen totta kai tyylillään. IMG_4690-92 IMG_4687-90 IMG_4679-87 Vaatteiden värejä ja vakavastiotettavuutta tärkeämpää on niiden ilmastoon sopivuus. Varsinkin Ngorongorossa oli ylösnoustessa todella kylmä. Itselläni ainakin vaatteet loppuivat kesken ja lopulta kietouduin makuupussin sisään. Kerrospukeutuminen on avainsana, koska aamut ja illat voivat olla hyvinkin viileitä, kun taas päivällä voi aurinko paahtaa täydellä teholla.

Itselläni on kamerassa sen verran pitkä putki, että sen avulla pystyin tiirailemaan kaukanakin piileskeleviä eläimiä. Muiden tyttöjen mukaan myös lainaan saamamme kiikarit olivat ihan näppärät, joten niiden mukaanotto voi olla järkevää.

Illalla majapaikassa tarpeen tuli taskulamppu, sillä pimeässä leirissä puskan keskellä ei juuri eteensä nähnyt mökille kävellessä. Myös hyttysmyrkky on iltaisin tarpeen. Vessapaperirullaa kannan tavallisesti aina mukana päivärepussa, mikä kannatti tälläkin reissulla. Muutoin perusreissuvarustuksella pärjää, eikä sen kummempia tamineita matkaan kaivata avoimen seikkailumielen lisäksi. IMG_5120-102 IMG_4969-46

Milloin on paras aika?

High season on yleensä kesä-elokuussa, kuivakauden aikaan, jolloin eläimiä on helpompi nähdä matalan kasvuston seasta. Tietysti tämäkin on lajikohtaista. Tuolloin on myös (heinä-lokakuu) gnuiden ja seeprojen kuuluisa vaellus, ”great migration”, jota massat saapuvat seuraamaan. Sen aikana eläimet siirtyvät Serengetistä Masai Riverin halki Masai Maran maille vihreämmän ruohon perässä. Marraskuusta huhtikuulle sama kuvio toistuu toisinpäin, mutta ilmeisesti verkkaisempaan tahtiin, koska tuolloin ei sen perässä alueelle niinkään matkusteta.

Pieni piikki turismissa on myös joulu-tammikuussa, mutta yleensä maalis-toukokuussa hiljenee rankimpien sateiden ajaksi. Toisaalta hinnat laskevat, mutta eläimet ovat yleensä hajallaan juomapaikkojen ja ruoan määrän kasvettua. Sadekaudella tiet voivat olla myös huonommassa kunnossa ja jotkin alueet saavuttamattomissa. IMG_4818-5 IMG_5216-141

Erikoissafarit: Mitä haluat nähdä?

Tavallisten safarien lisäksi Afrikasta löytyy laaja kirjo vaihtoehtoja niille, jotka haluavat nähdä tiettyjä eläimiä tai etsiä niitä muuten kuin autolla ajellen. Klassisimmat safarireitit löytyvät Pohjois-Tansaniasta ja Serengetin ohella Kenian Masai Mara on melko turvallinen vaihtoehto, mikäli mielii nähdä paljon eri eläimiä. Kenia ja Tansania usein varastavatkin huomion Itä-Afrikan safariskaalassa, mutta myös vaikkapa Ugandan Queen Elizabeth National Parkissa on kuulemani mukaan laaja eläinkirjo.

Sen sijaan  suuria kädellisiä sukulaisiamme etsivän kannattaa suunnata Ugandan Bwindi Impenetrable National Parkiin tai Ruandaan Parc National des Volcansiin, jotka ovat ainoita paikkoja koko maailmassa, joissa voi trekata uhanalaisia vuorigorilloita, jotka Dian Fossey teki työllään tunnetuiksi. Myös Kongon Demokraattisessa Tasavallassa gorilloita vielä on, mutta turvallisuustilanteen vuoksi rajan sille puolelle meno on ehdoton no no, olkoonkin, että se olisi Ruandan hintoja puolet halvempaa. Kongon kansallispuiston nettisivuilla kerrotaan juhlavasti sen olevan jälleen auki turisteille ja trekkauksen turvallisuudesta saa vihiä vain sivupalkin pikku-uutisessa, jossa muistetaan kapinallisen luotiin kuollutta vartijaa. Jokainen voi itse punnita, onko hengen riskeeraus muutaman sadan dollarin arvoista.Gorillatrekkaus on kallista, mutta kuulemma täysin hintansa arvoista. Ugandassa lupa maksaa 500 dollaria, Ruandassa 750 dollaria. Aikaa gorillojen luona on tunti.

Hieman edullisemmin voi myös trekata pienempiä, mutta geneettisesti läheisimpiä sukulaisiamme simpansseja. Hyviä paikkoja tälle on esimerkiksi Kibale Forest National Park Ugandassa, Nyungwe National Park Ruandassa tai Gombe National Park Länsi-Tansaniassa, joka lienee simpansseistaan kuuluisin tutkija Jane Goodallin ansiosta. Simpansseja ja gorilloita lukuunottamatta muita apinoita kyllä takuuvarmasti löytyy lähes kaikista kansallispuistoista, ainakin oman kokemukseni perusteella.

Flamingoja löytyi Ngorongorostakin. (c) Päivi Lakka.

Flamingoja löytyi Ngorongorostakin. (c) Päivi Lakka.

Linnut eivät itseäni ole ikinä suuresti kiinnostaneet, mutta lintubongareillekin tietysti löytyvät omat hot spotit. Lake Nakuru National Park Keniassa on esimerkiksi kuuluisa flamingoistaa ja pelikaaneistaan. Merielämästä kiinnostuneet nauttivat todennäköisesti eniten Sansibarin ja Pemban snorklaus- ja sukellusmahdollisuuksista ja merikilpikonnaprojekteista. Toisaalta mantereella on myös Saadanin kansallispuisto, joka on ainoa laatuaan merellisen sijaintinsa vuoksi. Joskus hiekasta rannalta on kuulemma bongattu leijonan tassunjälkiäkin.

Erikoissafarit: Miten haluat nähdä?

Autolla ajelun lisäksi on muitakin tapoja eläinbongailuun. Itse olen käynyt katsomassa hevosten sukulaisia ratsain ja tätä suosittelenkin lämpimästi. Tansaniassa kuitenkin ratsastussafarit ovat todella kalliita ja usein vaihtoehtoina on vain pitkät, 5-10 päivän reissut. Hintalappu näille reissuille on useamman tonnin. Jonakin päivänä minäkin vielä sellaiselle haluan. IMG_5249-154 Muutaman tunnin kävelysafarit tuntuvat kuitenkin olevan aika tavallisia ja niitä on tarjolla todella monessa puistossa. Meitä on pitkään houkuttanut ajatus kanootilla hitaasti lipumisesta krokotiilejä ja virtahepoja seuraillen, joten tällainen venesafari on ehkä joskus vielä toteutettava. Tämä olisi mahdollista esimerkiksi Selous Game Reservissä, Arusha National Parkissa ja Saadani National Parkissa Tansaniassa. Myös yöajelua järjestetään monissa paikoissa, jolloin voi olla parempi mahdollisuus nähdä petoja saalistamassa. Vieläkin erikoisempia tapoja on: Kuumailmapallolla voi kohota esimerkiksi Serengetin tai Masai Maran ylle. Lake Turkanalla puolestaan on mahdollisuus jopa kymmenpäiväiseen kamelisafariin, jolla tosin itse matkanteko lienee villieläimiä oleellisempaa. IMG_5241-151

Mitä me maksoimme?

Meidän safarimme maksoi 160 dollaria per päivä, yhteensä siis 320 dollaria eli noin 233 euroa. Lonely Planetin mukaan ”budjettisafarit” asettuvat 150-200 dollarin päivähintaan, kun taas keskihintaiset kustantavat noin 200-250 dollaria ja luksussafarit 250-800 dollaria tai jopa enemmän päivältä. Hintaluokkamme oli siis tasoa budjetti, mutta mielestämme majapaikkamme ja saamamme palvelu oli erinomaista. Hinta-laatusuhde osui todellakin kohdilleen, ellei jopa laatu hinnan yläpuolelle.

Sellainen tietopaketti tällä kertaa. Jäikö jotain puuttumaan tai yllättikö jokin?

Ngorongoron kraaterin epätodellinen kauneus

Toinen safarimme kohteista oli Ngorongoron suojelualue. Olimme tehneet kotiläksymme aika kehnosti, emmekä oikeastaan juuri tienneet millaisesta paikasta oli kyse. Olin kuullut huhuja jonkinlaisesta kraaterista, mutta sekään ei riittänyt etukäteen valmistelemaan meitä siihen, millainen kokemus meitä todellisuudessa odottikaan.

Lopulta valmistautumattomuutemme olikin eduksi. Eteemme avautuneet maisemat vetivät vieläkin hiljaisemmiksi, kun ei ollut etukäteen ehtinyt nähdä ainuttakaan kuvaa seudulta.

Aluksi nousimme ylös korkeuksiin, vain laskeutuaksemme hetken päästä jälleen alas kraateriin.

Aluksi nousimme ylös korkeuksiin, vain laskeutuaksemme hetken päästä jälleen alas kraateriin.

IMG_4864-21

Kraaterin ulkopuolella maasait paimensivat karjaansa, seeprojen laiduntaessa sulassa sovussa vieressä.

Kraaterin ulkopuolella maasait paimensivat karjaansa, seeprojen laiduntaessa sulassa sovussa vieressä.

Kuten aiemmin mainitsin, Ngorongoro ei ole varsinaisesti kansallispuisto, vaikka se aiemmin onkin kuulunut Serengetiin. Kraateri ja sen ympäristö on nimetty suojelualueeksi, sillä villieläinten lisäksi alueella laiduntaa maasaiden paimentama karja. Kuitenkin Ngorongoro kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon, täysin ansaitusti.

Aikaisin aamulla lähdimme ajamaan majapaikastamme kohti Ngorongoroa. Matkaa kesti reilu tunti, minkä jälkeen menimme portin halki ja aloimme nousta korkeuksiin. Metri metriltä kietouduin tiukemmin makuupussin sisälle – ylhäällä oli jäätävää. Kukaan ei kertonut, että Afrikassa voi olla niin kylmä! Täysin oma moka tietysti, turha valittaa.

Ylhäällä pysähdyimme hetkeksi ihailemaan kraaterin ylle leviävää maisemaa näköalapaikalla ja olipahan maisemat! Kraateri on siis muinoin ollut suuri tulivuori, joka kuitenkin kaksi miljoonaa vuotta sitten lysähti kasaan jättäen jälkeensä valtavan, halkaisijaltaan noin kahdenkymmenen kilometrin kokoisen kolon ja hedelmällisen maaperän. Hetken maisemia ihailtuamme mekin viimein aloimme laskeutumaan alas kraateriin, jolloin kiitin hiljaa mielessäni, ettemme toteuttaneetkaan alkuperäistä ideaamme vuokra-autosta. Jyrkkää, mutkaista ja kapeaa tietä en minä ainakaan olisi suostunut alaspäin ajamaan, vaikka muutoin aika huoleton kuski olenkin.

IMG_4823-7 IMG_4821-6IMG_4878-25 IMG_4859-19 IMG_4848-14

 

Alhaallakaan alueen kauneus ei pettänyt. Savannin keltainen, vihreä ja taustan vuorten ja taivaan sininen yhdistelmä näytti upealta minne vain katsoikin. Kraaterilla vaeltelivat valtavat gnu- ja seepralaumat meistä juurikaan välittämättä. Välillä näköpiiriin eksyi muutamia puhveleita ja impaloita. Itselleni uusia bongauksia olivat myös näkemämme muutamat strutsit sekä hyeena, joka muuten on mielestäni jotenkin koomisen olemassaoloaan anteeksipyytelevän oloinen otus, eikä kyllä turhan kaunis sellainen. Parilla lammella ihmettelimme hetken suuria virtahepolaumoja, jotka nopealla vilkaisulla näyttivät kivillä ja hetken teki melkein mieli kirmata loikkimaan niitä pitkin.Toisiin aatoksiin tulin oppaamme Samin muistutettua jälleen kerran virtahepojen olevan todella vaarallisia, vaikka kasvissyöjiä ovatkin.

IMG_5207-137 IMG_5201-133 IMG_5185-126 IMG_5173-124 IMG_5162-119
IMG_5112-96 IMG_5104-92 IMG_5068-84 IMG_5037-70 IMG_5023-66 IMG_5013-62 IMG_5006-59 IMG_4985-50 IMG_4965-44 IMG_4958-42 IMG_4912-33

 

Päivän kohokohta oli luultavasti savannin kuninkaan, leijonan näkeminen aivan lähietäisyydeltä. Suuri uros torkkui päiväunilla aivan tien laidassa, joten käytännössä katselimme sitä aivan sen yläpuolelta. Tosin joissain ottamissamme selfie-kuvissa näytti aivan kuin olisimme ensin ajaneet sen yli – ei kovin julkaisukelpoista materiaalia. Myöhemmin bongasimme vielä kaksi leijonaa, uroksen ja naaraan, mutta molemmat nukkuivat todella kaukana.

IMG_5196-130

Hölmö gnu käveli torkkuvaa leijonaa kohti ihan itse.

IMG_5054-78

 

Norsuja ja kirahveja ei itse kraaterissa ole, mutta joitain elää suojelualueella kraaterin ulkopuolella. Ngorongoro on kuulemma erinomainen paikka myös nähdä todella harvinaisia mustasarvikuonoja, mutta itse emme olleet tällä kertaa onnekkaita niiden suhteen. Myös kaukana siintäneen soodajärven flamingoparvet jäivät meiltä käytännössä näkemättä etäisyyden vuoksi.

IMG_5155-117 IMG_5141-109 IMG_5040-71 IMG_5017-63 IMG_4907-31IMG_5224-145

 

Ngorongoro yllätti ja oli uskomattoman kaunis. Kaikki palaset vain olivat jotenkin kohdallaan kasvillisuudesta ja eläimistöstä lähtien. Vaikka aluksi mietitytti, oliko Serengetin skippaaminen tällä reissulla hyvä idea, kraaterin jälkeen ei kaduttanut tippaakaan. Ngorongoro oli erilainen luontokokemus aiemmin näkemieni savannien ja kansallispuistojen jälkeen ja näin ollen todella mieleenpainuva. Suosittelen!

Vieraana maasaikylässä

Maasait ovat luultavasti Afrikan, ellei koko maailman tunnetuin etninen heimo. Pohjois-Tansaniassa ja Etelä-Keniassa elävästä heimosta on vuosisatojen saatossa tullut yksi Tansanian symboleista, joista myös taiteilijat ovat saaneet inspiraatiota työhönsä.

Kuten myös muualla maailmassa, Tansaniassa nykyajan vaatimukset ovat pakottaneet maasaiheimot ahtaalle. Maata ei enää riitä karjan laiduntamiseen ja maanviljelyyn entiseen malliin ja tälläkin hetkellä esillä on valtion ja maasaiden välisiä maanomistuskiistoja. Maasaiden maankäyttöä ja liikkumisen rajoittamista on usein perusteltu vanhalla eurooppalaisten väitteellä maasaiden maanviljelyn tehottomuudesta ja niinpä heille on usein jätetty vain kaikista kuivimmat ja kurjimmat, viljelykseen kelpaamattomat alueet. Serengetin ja Masai-Maran kansallispuistojen perustaminen kutisti laidunalueita entisestään. Esimerkiksi Serengetin alueelta englantilaiset pakottivat maasait muuttamaan 1950-luvulla kansallispuiston tieltä. Nykyisin nämä heimot asuvat Ngorongoron luonnonsuojelualueella, eikä alue ole saanut kansallispuiston arvoa juurikin siksi, että ihmisasumukset ovat siellä sallittuja. Toisaalta oli aika veikeä näky, kun maasait paimensivat karjaansa seeprojen käyskennellessä lauman joukossa kaikessa rauhassa.

IMG_4727-101Kahden päivän safarireissuumme kuului vierailu maasaikylässä. Fiilis siitä oli tosi ristiriitainen. Olimme kyllä aiemmin puhuneet, että olisi mielenkiintoista tutustua heimon kulttuuriin ja elintapoihin paremmin, olemmehan maassa, jossa heimon perintö ja läsnäolo on erittäin vahva. Muutenkin etniset vähemmistöt, ja heimot ovat minua kiehtoneet aina valtavasti ympäri maapalloa. Todella arvostan sitä, että maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka elävät luonnon lähellä syrjässä ulkomaailman vaikutuksista. Toisaalta, vierailu kylään katsomaan ihmisiä ja heidän elintapojaan tuntui kuin olisi mennyt eläintarhaan katsomaan eksoottisia eläimiä ja tiesin siitä seuraavan vain lähinnä kiusaantuneen epämukavan olon – siitäkin huolimatta, että tiesimme kylän olevan kaikkea muuta kuin autenttinen. Turisteja vartenhan se selkeästi oli rakennettu, vaikka kuinka syrjässä keskellä ei-mitään se sijaitsikin. Mikä olisi todellisuudessa eettisin tapa tutustua maasaiden elämään, sitä en oikein vieläkään tiedä.

Koska hinta oli kuitenkin sama, menimme tai emme, suostuimme viimein vierailuun. Kerroimme kuitenkin etukäteen, ettemme halua pukeutua maasaivaatteisiin, ottaa osaa tanssikarnevaaliin, hyppiä maasaisotureiden kanssa tai tehdä mitään muitakaan sirkustemppuja. Meille riittäisi ihan vain lyhyt kierros kylässä tiiviin infon kanssa siitä, mitä on olla maasai. Se oli ihan hyvä päätös.

IMG_4744-110

IMG_4750-115

Heti kylään saavuttuamme meidät otti vastaan tanssiva joukko maasaita, jolloin ensimmäinen ajatus kieltämättä oli ”voi eii…”. Kyläläiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja värikkäisiin koruihin, minkä en kyllä usko olevan ihan arkiasustus, jos siis ihan oikeassa kylässä olisimme olleet. Saimme kuitenkin katsoa esityksen rauhassa ja soturitkin tyytyivät hyppimään ilman meitä. Kuvaaminenkin tuntui aluksi kiusalliselta, mutta sen yli pääsin meitä opastaneen päällikön pojan Josefin ihmeteltyä miksi en ota kuvia.

Josefin lyhyt kierros oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Kävimme paijaamassa koiranpentuja, istuksimassa kuivuneesta lehmänlannasta rakennetussa majassa ja jutustelemassa mukavia. Maasaikylä on pyöreän muotoinen ja sen keskellä on aitaus eläimille, jossa meidän vierailumme aikana makasi lähinnä vuohia. Maasait ovat perinteisesti eläneet karjankasvatuksella, mutta nykyisin joutuneet myös viljelemään maata. Karjaa syödään vain poikkeustapauksissa, sillä lihan lähteenä käytetään pääasiassa vuohia. Ihmettelin hieman, miten maasaille ei koskaan ole tullut mieleen kesyttää vaikkapa vesipuhveleita tai gnuita ja alkaa paimentaa niitä lehmien lisäksi. Selvisi kuitenkin, että vesipuhvelit ovat liian vaarallisia kesytettäväksi ja muutenkin maasaikulttuurissa villieläinten metsästäminen ja syöminen on verrattavissa lemmikkieläinten syömisen tabuun länsimaisissa kulttuureissa. Maasaiden elämä on kuitenkin varsin omavaraista ja ruokavalio lihapitoista. Lähes kaikki ruoka saadaan karjasta ja vuohista. Jopa kalojen syöntiin Josef suhtautui kovin pilkallisesti, sillä ne ovat hänen mukaansa merikäärmeitä. Me taas hämmästytimme Josefia kertomalla olevamme kasvissyöjiä. Hänen mukaansa hekin kyllä saavat tarpeeksi kasviksia lehmien kautta maidosta, syöhän karja ruohoa. Voihan sen toki niinkin ajatella.

Josef ja maasaimaja

Josef ja maasaimaja

Vauvakoira!

Vauvakoira!

Maasaiyhteisössä jokaisella on roolinsa iän ja sukupuolen mukaan. Naiset pysyvät pääasiassa leirissä huolehtien polttopuista, tulesta ja ruoanlaitosta. Miehet ovat sotureita tai paimentavat karjaa. Kritiikkiä tästä olen kuitenkin kuullut: joidenkin mukaan maasaikylät pyörivät naisvoimin miesten laiskotellessa ja todellisuudessa lasten paimentaessa karjaa. Tässä voi olla vinha perä, sillä monesti olen tien laidoilla nähnyt pienten poikien kulkevan lehmälauman perässä kepit kädessä. Sotureiden asema nykyään on jo eri, koska ulkopuolisia uhkia ei kylillä enää juuri ole. Soturit ovat yhteisöjen arvostetuimpia henkilöitä, joiden pitää käydä läpi kova koulu lopulta leijona pyydystäen. Nykyään leijonien pyydystys on kielletty, joten tämä perinne on jäänyt. Sotureiden perintöä on kuitenkin muun muassa maasaiden tunnetuin tanssi, hyppytanssi.

Hyppytanssia

Hyppytanssia

Perinteistä erityisen vahvana elää yhä ympärileikkaus, ”emuratta”. Kaikki pojat ympärileikataan ja operaation aikana ei saa itkeä, tai voi leimautua heikoksi koko yhteisön ja erityisesti naisten silmissä koko loppuelämäkseen. Operaatiota edeltää pitkä prosessi, jossa ympärileikattavat pojat asuvat yhteisessä leirissä eristyksissä ja ennen leikkausta yöpyvät yksin metsässä. Leikkauksen jälkeen paraneminen kestää 3-4 kuukautta, ja poikien on pukeuduttava mustaan vaatteeseen 4-8 kuukauden ajan. Masai association kirjoitti ympärileikkauksesta varsin erikoisesti, joten lainaan sitä vielä tähän:

” Circumcision ceremony is the most vital initiation of all rite of passages in the Maasai society. Both men and women of the Maasai society are traditionally eager to undergo through circumcision. This initiation is performed shortly after puberty.

It is important to note that with the rising challenges of the 21st century in the Maasai society, many young Maasai women no longer undergo through circumcision.”

Naisten ympärileikkaukset tulivat jälleen puheeksi suuren yleisön keskuudessa Meeri Koutaniemen kuvareportaasin myötä. Operaatio on laissa kielletty niin Keniassa kuin Tansaniassakin, mutta silti seremonian harjoittaminen jatkuu monissa maasaiyhteisöissä edelleen.

Maasainaiset myivät valmistamiaan helmi- ja metallikoruja.

Maasainaiset myivät valmistamiaan helmi- ja metallikoruja.

IMG_4762-124

Ympärileikkauksen jälkeen nainen on valmis naimisiin. Miehet puolestaan menevät naimisiin vasta palveltuaan soturina aikansa, minkä vuoksi mies on usein huomattavasti vaimoaan vanhempi. Nainen puolestaan usein on vasta teini-ikäinen. Maasaiyhteisöissä polygamia on tavallista, ja itse asiassa vaimojen ja karjan suuri määrä tuo lisää kunniaa miehelle.

Nykyään maasaita on Maasai associationin arvion mukaan noin miljoona, mutta tarkkaa määrää on mahdotonta sanoa jo ihan siitä syystä, että Tansanian väestönlaskennassa ihmisiä ei erotella heimon mukaan. Tansaniasta kuitenkin löytyy valtava kirjo järjestöjä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä maasaiheimojen ja maasainaisten voimaannuttamiseksi. Monesta kaupungista löytyy esimerkiksi käsityöliikkeitä, joiden tuotoista osa ohjataan suoraan tiettyihin maasaikyliin.

IMG_4774-132 IMG_4782-138

Maasaita näkyy myös paljon kaupungeissa ja heidät helposti tunnistaa punaisesta vaatteesta, joskus myös mukana kulkevasta paimensauvasta. 2000-luku on ajanut heidät tienaamaan kaupunkiin esimerkiksi ravintoloiden portinvahtijoina tai parkkiavustajina. Maasait ovat tavallisesti ylpeitä taustastaa, mikä on mielestäni tosi hienoa. Perinteitä – niitä jotka eivät ketään satuta – pitääkin vaalia. Meitä kuitenkin ilahduttaa aina suuresti, kun näemme maasain tekemässä jotain yllättävää, poikkeuksellista tai hämmentävää. ”Maasai ajamassa traktoria, maasai bajaajin kyydissä, humaltunut maasai nukkumassa puskassa, maasai Niken lenkkareissa” ovatkin tähänastisia suosikkibongauksiani. Halvat ovat meidän huvit, tiedän.

IMG_4748-113

IMG_4779-136

Loppuun haluan vinkata vielä nettisivusta, jota olen itse ihaillut useaan otteeseen. Before They Pass Away on valokuvaaja Jimmy Nelsonin projekti, jota varten hän on kiertänyt ympäri maapalloa kuvaamassa etnisiä heimoja. Henkeäsalpaavan kauniita valokuvia löytyy niin maasaista kuin muistakin heimoista esimerkiksi Vanuatulla, Siperiassa, Ecuadorissa ja Etiopiassa.