Päivät 7–8: Rentoilua Visatuvalla ja lifti Lapista Jyväskylään

Viimeinen täysi päivä reissussa vierähti Raudanjoella Visatuvalla. Pieni ylpeys hiipi jo mieleen: me tehtiin se! Vaikka seuraavana päivänä joutuisimmekin ottamaan julkisen kulkuneuvon Lapista Jyväskylään, silti olisimme ainakin muut etapit taittaneet peukalokyyditse. Kaiken lisäksi meidän aluperin tekemämme joustava suunnitelma lopulta piti, kaikkialle pääsimme ihan niin kuin salaa toivoimmekin.

Loppuun jätetty vapaapäivä Visatuvalla tuli tarpeeseen, sen verran jatkuvalla sykkeellä oli viikko reissattu lähes joka päivä liikkuen. Maaseutusijainti takasi sen, ettei edes mahdollisuutta hötkyilyyn ollut. Hitaan aamun jälkeen suunnittelemamme maanteillä samoilu venähti sateen ansiosta, joten nautiskelimme mitääntekemättömyyden tunteesta aina iltaan asti. Ihan hyvä niin, Suvi-Tuuliakaan kun ei lomaa ole nähnyt vuosiin.

Visatupa on muuten tosi kiva. Varsinkin ulkomaalaisille voi olla melkoinen elämys päästä päiväksi tai pariksi keskelle suomalaista maaseutua. Aamupala (koko reissun parhaat muuten, lyö aika monen hotelliaamupalankin) nautitaan perheen kodin tuvassa ja nuoremman isännän Jannen puheista ymmärsimme, että mukaankin maatalon touhuihin halutessaan pääsee. Meille maaseudun tyttöinä maatilatouhut olivat sen verran tuttuja, että meille  hienoin juttu oli ihan vain hetkeksi pysähtyminen ja hiljaisuudesta nauttiminen.

Pihapiirin toisesta rakennuksesta löytyy dormeja ja yhteinen oleskelutila, mutta me pääsimme yöpymään yhdessä paritalon huoneistossa. Paritaloja on kolme, ja huoneisto tuntui ihan omalta mökiltä. Löytyi keittiö omien ruokien kokkailuun, olohuone ja telkkari viisukatsomoa varten, makuuhuone hitaisiin aamuihin ja sauna. Uskoisinkin, että hostelli sopii niin reppureissajille, jotka kaipaavat dormeja ja yhteishenkeä, mutta myös omien porukoiden välietapiksi. Ainakin muistan kuulleeni paikan olevan talvisin moottorikelkkailijoiden suosiossa, sillä se osuu hyvin reittien varrelle.

IMG_3368-1

IMG_3397-14

Pyöräily tai soutelu kuulosti houkuttelevalta, mutta me lopulta kuuntelimme lähinnä kattoon ropisevaa sadetta. Kesäiltaisin rantasaunan mahdollisuuskin on, mutta me olimme vähän liian aikaisin liikkeellä – onneksi oma sauna pelasti. Illalla teimme pienen lenkin lähimaastoissa. Nakkasimme eväät ja juomat reppuun ja etsimme sopivan rannanpätkän, jolle istahtaa niitä tuhoamaan. Day well spent, sanoisin.

Visatuvalta jäi sellainen fiilis, että maaseutumajoitus saa ihan liian vähän huomiota Suomessa. Itse en juuri koskaan ole omalla autolla liikenteessä, joten näissä harvemmin on tullut käytyä, mutta enpä niistä paljoa ole kuullutkaan. Muutenkin olisi paljon miellyttävämpää tukea pienempiä perheiden pitämiä yrityksiä, kuin suuria ketjuja tai muutoinkin massoja vetäviä kaupunkihotelleja. Meidänkin visiitistämme jäi fiilis, että Visatuvalla toimintaa pyöritetään rautaisella ammattitaidolla eikä ihme, onhan majoitustoimintaa samalla paikalla ollut jo sukupolvien ajan, yli 30 vuotta. Meidän liftausreissustamme kuullessaan ei isännän ilmekään värähtänyt, vaan hän kertoi vastaavan tarina miehestä, joka liftasi Lapista Raudanjoelle kymmenessä tunnissa. Nopea nettiyhteys ilmestyi mökkiimme ennen kuin ehdimme pyytääkään ja kasvissyöjällekin löytyi aamupalatarjontaa.

Tiedättekö te muuten vierailun arvoisia suomalaisia maaseutumajoituspaikkoja, jotka ovat persoonallisia ja joukosta erottuvia?

IMG_3376-5IMG_3372-3IMG_3389-9IMG_3379-7 IMG_3377-6 IMG_3373-4

Seuraavana aamuna olimmekin täydessä valmiudessa viimeisen päivän urakkaan. Tahdonvoima oli suuri, kun aamulla kahdeksan maissa asetuimme typötyhjän maantien varteen, tavoitteena päästä illaksi Jyväskylään. Satuimme bussipysäkille juuri samaan aikaan, kun Rovaniemelle suuntaava bussi kurvasi paikalle ja pysähtyikin kohdallemme. Hieman haikeasti kieltäydyimme ja mietimme, tuliko nyt tehtyä vallan typerästi. Odotuksesta voisi tulla pitkä. Mutta kuinka väärässä olimmekaan! Heti ensimmäinen auto saapui paikalle kuuden minuutin tyhjyyden jälkeen ja nappasi meidät kyytiimme. “Tänään pitää ehkä lotota, on näköjään onnenpäivä kun tällaisia tyttöjä kyytiini sain!” kehaisi vanha mies ystävälleen puhelimessa. Tarjosipa hän meille Rovaniemellä aamukahvit ja -munkitkin, ennen kuin jäimme Ouluun päin menevän tien varteen.

Tien varressa kohtasimme ekan vähän hämärämmän tapauksen, oikeastaan kaksikin. Iso kuorma-auto pysähtyi kohdallemme, kertoen voivansa ottaa vain yhden kyytiin. Ei kiitos, me tulemme yhdessä tai emme ollenkaan. Kuka tietää, voihan oikeastikin jollain olla vain yksi paikka tilaa ja vilpitön halu tarjota kyyti, mutta kyllähän tällainen kuitenkin aina epäilyksiä herättää. Toinen outo tapaus oli hieman erikoisen näköinen mies, joka ajoi ohitsemme perässään ikivanha asuntovaunu, jonka sivuovikin oli sidottu naruilla kiinni. Hän ajoi ohi, mutta hieman kauempana kääntyi tienvarressa ympäri, edelleen siis asuntovaunu perässään, melko vilkkaalla risteysalueella. Kun tajusimme hänen ajavan uudelleen ohitsemme ja kääntyvän näköpiirissämme olleessa liikenneympyrässä jälleen meitä kohti, päätimme olla liftaamatta tähän kyytiin ja vain kääntää selkämme tietä kohti. Kovin hiljaa hän ohitsemme lipui, mutta ei onneksi pysähtynyt. Totta kai aina voi vain kieltäytyä kyydistä, mutta onneksi tätä tilannetta ei tullut lainkaan.

10930995_1002174113168572_8460164984064629964_n

Ihan parissa minuutissa kuitenkin kohdallemme pysähtyi keski-ikäinen nainen nahkarotsissaan, kertoen itsekin liftanneen paljon nuorempana. Nainen ajoi kovaa, mutta vakaasti. Kun Suvi-Tuulia kertoi minun inhoavan radiosta tulevaa biisiä sydämeni kyllyydestä, nainen väänsi volyymit täysille. Pidin hänestä.

Oulusta saimme seuraavan kyydin noin kymmenessä minuutissa, mutta vain läheiseen Rantsilaan saakka. “Pääasia, että reissu etenee”, tuumasin ja hyppäsin kyytiin ennen kuin Suvi ehti sanaa sanoakaan. Olimme ehkä vähän eri mieltä siitä, kannattaako vilkkaalta sijainnilta jatkaa vain muutamakymmentä kilometriä eteenpäin, jos seuraava sijainti on todennäköisesti hiljaisemman maantien varressa, mutta lähdimmepä kuitenkin. Suvi-Tuulian pelko onneksi ei toteutunut ja seuraava, peräti päivän ja koko reissun viimeinen kyyti irtosi vartissa. Ennen sitä omituinen asuntovaunu mies ajoi jälleen ohitsemme ja meitä alkoi toden totta jo hieman epäilyttää. Mitä se meistä tahtoo? Jälleen ohi ajettuaan tämä kääntyi seuraavasti risteyksestä oikealle, ja kohta näimmekin yhdistelmän vasemmalla puolellamme parkkeerattuna bensa-asemalle. Sotasuunnitelmakin oli jo valmiina siihen mitä teemme, kun se seuraavan kerran ajaa ohitsemme ja jos se peräti pysähtyy.

Onneksi sitä ei tarvinnut toteuttaa, sillä ihana Kirsti pysähtyi kohdallemme ja otti kyytiin, vaikka auto pursusi tavaraa. 72-vuotias nainen oli matkalla Utsjoelta Hämeenlinnaan pienellä punaisella autollaan ja lupasi viedä meidät Jyväskylään saakka. Teräsmimmi kertoi omista itsenäisistä liftiseikkailuistaan niin Suomessa kuin ulkomaillakin, olihan hän asunutkin eri puolilla Eurooppaa. Mielestäni oli myös mahtavaa tutustua Utsjoella työskentelevään äidinkielen ja ranskan opettajaan. Ihan huikeaa, että 70-luvulla maailmaa kiertänyt reissunainen on lopulta päätynyt Suomen pohjoisimpaan kolkkaan. Asunkohan minäkin lopulta siellä Inarissa, kuten eräs aiempi kuskimme arveli? Ikinä kun ei tiedä, mihin elämä heittelee.

En mielelläni ihmisiä luokittele tai pistä paremmuusjärjestykseen, mutta Kirstistä tuli lempikuskini kertaheitolla. Sitten isona haluan olla yhtä cool kuin hän. Mikä olisikaan ollut parempi tapa päättää tämä reissu. Lisäksi noin puoli tuntia ennen perille pääsyämme sain sähköpostin, jossa kerrottiin pääsystäni mukaan koulumme kurssille, jonka ekalla varasijalla  olin keikkunut jo viikkoja. Hauskaa siitä teki se, että kurssi pidettäisiin Pietarissa, alkaen kahta päivää myöhemmin. Se siitä lomaviikosta sitten.

Kirstin kyydissä pääsimme Suvi-Tuulian kotiovelle saakka Jyväskylän keskustaan. Olo oli väsynyt ja hieman epätodellinen, mutta kiitollinen ja onnellinen. Usein hoen siitä, miten reissuilla maailmalla tapaa uskomattomia, ihania ja ystävällisiä ihmisiä, mutta kyllä Suomessakin osataan.

Reissupäiväkirja päättyy Lapin seikkailumme osalta tähän, mutta luvassa on vielä pari postausta ainakin liftaamisesta ja hostelleista, olihan tämä matka tutkimusretki näihin kahteen. Niin, ja varmaan siitä Pietaristakin. Loppuun lisään vielä terveisiä Lahdesta! Uusi kotikaupunkini on tehnyt viikossa hyvän ensivaikutelman ja nyt taidankin suunnata lisää sitä tutkimaan.

Raudanjoki–Jyväskylä

Matkattuja kilometrejä: 642 km

Kyytien määrä: 4

Matkustusaika: 10h 40min (kahvitauko ja lounastauko mukaanluettuina)

Liftausajat: 6min, 2min, 10min ja 15min

Majapaikka: Visatupa ja KOTI!

Päivän sitaatti:  “Ehkä mun henkinen koti onkin Lapissa.” (Suvi-Tuulia)

Reissumme on toteutettu yhteistyössä Suomen Hostellijärjestön kanssa. Saimme yöpyä ilmaiseksi heidän verkostonsa hostelleissa ja näin ollen myös kaksi yötämme Visatuvalla ei kustantanut meille mitään.

2 vastausta artikkeliin ”Päivät 7–8: Rentoilua Visatuvalla ja lifti Lapista Jyväskylään

  1. Juhuu, melko helppoa oli loppujen lopuksi liftaaminen! Tää kyllä yllätti minut ihan täysin. Mullaki olis saattanu puntit tutista jos joku asuntovaunumies olis lähteny seuraamaan ja kyyläilemään, huh.
    Onneksi pääsitte turvallisesti kotia. Visatupa on kans niitä kohteita, että ohi on tullut ajettua nelostieltä satoja kertoja, mutta ei koskaan ole tullut käytyä katsomassa millainen paikka sieltä löytyy.
    Maaseutumajoituksessa olen ollut elämässäni yhden kerran Hailuodossa. Ainoastaan positiivisia muistoja, vaikka siitäkin on useampi vuosi :)

    • On tosiaan, nykyään vaan liftataan niin vähän, että oletetaan ehkä helposti sen olevan myös hankalaa. Me ei vieläkään oikein tiedetä mitä se asuntoautomiesmeinasi. Oliko vain utelias, oliko kaikki sattumaa vai meinasiko se todellakin jotain? Ihan hyvä ehkä ettei saatukaan ikinä tietää. Suosittelen kyllä käväisemään joskus, ihan vaikka vaan viikonloppuna yhdeksi yöksi tai jotain :) Hailuodossa muuten haluisin kans joskus käydä, siitä oon kuullu aika paljon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *