Rikkaan leikkimistä Valparaisossa ja bussihelvetti Argentiinaan

Tällä hetkellähän olen jo Buenos Airesissa Argentiinassa, mutta jotta tämä postaus ei paisu kilometrin pituiseksi, kerron tässä vaan meidän minilomasta Chilen rannikolla ja helvetillisimmästä bussimatkasta – ikinä. Myöhemmin pistän toista postausta perään Buenosista!

Torstai-iltana lähdettiin Sergion kanssa rannikolle, Viña del Mar-nimiseen kaupunkiin, tarkemmin sanottuna viereisen Reñacan alueelle. Siellä Sergiolla ja sen kämppiksellä Pablolla on toinen asunto ja huh millainen asunto olikin! Mulle ei kerrottu sen tarkemmin paikasta, mutta kyllä täytyi henkäistä kun sisään astuin. Heillä olikin siellä valtava huoneisto 20. kerroksessa mäen huipulla Tyynenmeren rannalla ja maisemat parvekkeelta oli aika huikeat (mun kysymys vaan kuuluu mitä paikallisia miljonäärejä nää oikein on?). Talosta luonnollisesti löytyi uima-altaat niin alhaalta kuin katoltakin, ovimiehet, siivoojat ja videovalvonta. Justjust. Alueella oli vähän Miami-viboja (ei sillä että siellä oisin ikinä ollut, mutta sellaiseksi itse Miamin olen aina kuvitellut). Rantaboulevardeja, palmuja, kalliin näköisiä autoja, rantaa ja kasino. Heti saavuttuamme aloiteltiin ilta skumpalla parvella ja lähdettiin illalliselle. Syötiin, juteltiin ja jatkettiin lattariklubille illanviettoon, jossa parin piscolan jälkeen alkoi taas salsa irrota. Neljän jälkeen palailtiin nukkumaan.

Maisemia parvekkeelta. Harmi, etten ottanut illalla kuvaa, vastapäisen Valparaison valot yöllä oli hienot!

Kukkulan kahdesta kerrostalosta oikeanpuoleisessa siis oltiin.

Biitsi, jääkylmä vesi ja tulikuuma hiekka. Ja niin vahvat virtaukset, ettei meressä saanut uida.

Seuraavana päivänä käytiin ensin rannalla parin tunnin ajan (merivesi on täällä jäätävää) ja sitten jatkettiin matkaa melkein naapuriin, Valparaiso-nimiseen kaupunkiin. Ennen Chileen tuloa se oli itseasiassa ainoa kaupunki josta mulla oli jotain tietoa, koska muistan muinoin tulleen Amazing Race-jakson sieltä ja siksi pyysinkin jo ennen tuloani että Sergion kanssa käytäisiin siellä. Siellä käytiin lounastamassa ja kierreltiin päivä katsellen. Kaupunki oli jotenkin hirmu suloinen kaikkine värikkäine pikkutaloineen rinteissä. Sitten jatkettiinkin matkaa takaisin Santiagoon illaksi nappaamaan mun bussi Buenos Airesiin. 


Sivukujan ravintola, jossa Sergion mukaan on pakko käydä, jotta voi kertoa käyneensä Valparaisossa. Seinät olivat täynnä viestilappuja ja ihmisten passikuvia.

Hauskaa ravintolassa oli myös se, että sieltä sai vain yhtä annosta, joka oli kahden hengen setti – tänne ei tulla syömään yksin. Annos oli hassusti käsiteltyjä ranskiksia, possunlihaa (joka maistui hirvenlihalle), sipulia ja kananmunaa. Ihan jees.

Kivuttiin kaapelivaunusysteemillä mäen päälle – Valparaiso on yhtä rinnettä

Siinähän niitä rinteitä ois. En välttämättä haluisi asua tuolla huipulla, ainakaan jos en omistaisi autoa.

Lainaa siitä pyörää! Aamuyöstä piscolien ja terremotojen jälkeen saattaisinkin kokeilla onneani…

Tätä kutsuisin jo kokeilevaksi sisustukseksi ;) Tätä rakastan lattareissa: katukuvassa on kaikkialla värejä, taidetta ja ripaus mielikuvitusta.

Lisää paljon värikkäitä pikkutaloja

Bussiasemalta eteenpäin alkoikin taas alamäki…Onneksi oltiin pari tuntia etuajassa (Sergion oli mentävä illaksi töihin, joten heitti mut ennen sitä asemalle). Mentiin kysymään miltä laiturilta bussi lähtee, mutta meille kerrottiinkin, että Mendozaan (välipysäkkiin, jolla oli määrä vaihtaa bussia) ei kulje busseja, koska tie sinne on katki sille vyöryneen kiven takia. Siis ihan oikeesti, mitä tää nyt on?! Ensin tulvia, sit jotain vyöryneitä kiviä? Mulla alko olla jo fiilis, että kaikki luonnonvoimat haluaa estää mun poistumisen Santiagosta. Täällä päin sentään bussifirmoilla on tapana palauttaa rahat (n. 100e). Että terkkuja vaan Australiaan!

Onneksi siinä sitten sattui aseman käytävillä olemaan mies kyltin kanssa, että heiltä lähtee minibussi jonnekin pikkukaupunkiin (Nunca tai jotain?) heti kun se saadaan täyteen, ja sieltä sitten voi vaihtaa bussia Buenos Airesiin. Matka maksoi n. 70e (50 000 pesoa) ja luvattiin, että sieltä on sitten lyhyt, n.5-6 tunnin matka Buenosiin. Eihän se sit ihan niin mennyt…

Illalla puoli kahdeksan aikaan lähdettiin liikkeelle. Oli mukamas niin kiire saada bussi liikkeelle, etten saanut edes ostettua evästä tai vettä matkaan. Bussi oli ahdas ja epämukava kaikin puolin eikä asiaa yhtään auttanut mun ylipainoinen vierustoveriukkeli. Illasta pysähdyttiin huoltsikalle, mutta sieltä ei saanut kuin vettä. No, parempi sekin kun ei mitään, ennemmin olen nälkäinen kuin janoinen. Eka stoppi tuli yöllä, kun tie oli suljettu, syystä jota en edelleenkään tiedä ja jota mun perulainen hirmu ystävällinen uusi toverini bussissa ei osannut mulle tarpeeksi simppelillä espanjalla selittää. Siinä ihmeteltiin muutama tunti, että mitäs nyt. En vieläkään tiedä miten tilanne ratkesi, koska nukahdin bussiin. Ilmeisesti kuitenkin otettiin uusi, pitempi reitti toiselle rajanylityspaikalle. Aamulla heräsin kun piti mennä nököttämään keskellä kylmiä vuoria Chilen immigrationiin leimaamaan itsensä ulos maasta. Siellä odotettiin yli tunti jonossa, ennen kuin luukku aukesi. Pari tuntia meni siinä hässäkässä ja jatkettiin keskelle ei-mitään Andien keskelle aika hienoihin maisemiin! Siellä vuorten alla laidunsivat niin lehmät kuin puolivillit hevosetkin ja oli aika vau-fiilis…kunnes päästiin Argentiinan rajalle. Ja olipahan muuten vittumaisin rajanylitys tähän mennessä ikinä! Ja se ei johtunut siitä, että viranomaiset yrittivät kiskoa rahaa kun Kambodzassa, hirmuisesta paperisodasta tai epäluuloisista tullisedistä. Ei – homma oli helpompaa kuin ikinä ennen, koska meidän ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin täyttää turistikortti ja antaa bussin matkanjohtajalle, joka kiikutti kaikki toimistoon. Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. 5 tuntia meni. En vieläkään tiedä miksi, mutta nälkä oli jo kova. Rajalla oli kyllä pikkukioski, mutta siellä setä sanoi just vähän ennen mua, että sanwichit on loppu. Jaa. No, ainoa syömisen tapainen mitä sieltä sitten sain irti, oli pussi muffinsseja, jee. 

Tämmönen tiekatkos oli vastassa ekana yönä

 
Argentiinan rajalla Andien keskellä. Taustalla näkyvä sininen pikkubussi oli meidän. Huomatkaa tien laatu – tuota pitkin köröteltiin satoja kilometrejä kiemuraisella tiellä vuoristojen välissä.

 Rajalta päästiin lopulta lähtemään ja sitten mulle selvisi, että ei me mihinkään pikkukaupunkiin ollakaan enää menossa, vaan Mendozaan, jossa mun alunperinkin piti vaihtaa! Ei siinä muuten mitään, mutta kun sieltä on Buenosiin vielä melkein 20 tuntia ja bussilippu maksaa varmasti maltaita. Ihan kiva. Matkalla kerran pysähdyttiin huoltsikalla, mutta siellä ei ollut automaattia, mulla ei ollut Argentiinan pesoja ja kortilla maksuun oli korkea minimiostoraja. Pari muffinssia vielä lisää nassuun naminami. Illalla saavuttiin Mendozaan yhdeltätoista (alkuperäisen 12-1 aikaan päivällä) enkä nähnyt enää mitään järkeä lähteä etsimään hostellia ja maksaa yöstä kun aamulla kuitenkin haluan lähtee heti matkaan kun eka bussi Buenosiin lähtee. Perulaispoika Daniel äiteineen kyllä kutsuivat kovasti sukulaisensa luoksi yöksi (olivat oikeasti hirmu ystävällisiä tyyppejä!), mutta päätin jäädä kuitenkin vartomaan asemalle ekaa aamun bussia. Kielimuurikin meidän välillä oli vähän turhan iso, valitettavasti. 

Asemalla ei ollut mikään paikka enää auki, ei lipputoimistot eikä ruokapaikat. Viimeinen muffinssi nassuun. Todistin sen: päivän voi elää kahdeksalla pikkumuffinssilla! Etelä-Amerikassa muuten hassua on se, että bussiasemat ovat täynnä eri yhtiöiden luukkuja, joilla voi olla ihan eri hinnat eri kohteisiin. Siinähän onkin sitten homma kierrellä niitä läpi kyselemässä monelta menisi busseja mihinkin kaupunkiin ja paljonko maksaisi. Istumapaikkatyyppejäkin on parhaimmillaan viisi erilaista ja erihintaista sen mukaan onko se ykkös- vai kakkoskerroksessa ja miten pehmeä tuoli on ja miten makuuasentoon sen saa. Kaikki kunnia Matkahuollolle! Vaikka meidän bussit on ihan onnettomia näihin verrattuna (missä elokuvat, missä pehmeät, mukavat tuolit, missä kahvi- ja välipalatarjoilu? Jossain busseissa saa kuulemma samppanjaakin!), niin kyllä silti alkaa kummasti arvostamaan simppeliä Matkahuoltoa ja nettiaikatauluja yhdenmukaisine hinnastoineen. Ja sitä ettei lippua tarvitse ostaa päiviä etukäteen jos haluaa varmistaa matkansa.

Nojoo, pointti tuli varmaan selväksi. Bussilipun osto täällä on vittumaista. Bussiasemalla sen sijaan oli suihkut ja niitä käytin 10 peson (1,5e) hintaan oikein mielelläni. Aamulla, kovalla penkillä hyvinnukutun yön jälkeen aukesi kuudelta ekan yhtiön toimisto. Menin kysymään lippua ekaan bussiin ja hinta olikin pikkasen jotain muuta, mitä Lonely Planet lippuhinta-arvioissaan listaa. Olin varautunut maksamaan sen ilmoittaman n. 150 pesoa (22e), mutta lopulta lippu maksoi 530 pesoa (80e). Neiti tiskin takana sekä paikalliset mun takana jonossa vahvistivat, että kaikkialla on aikalailla samanhintainen lippu, turha yrittää. Hirmuisen kiva ylläri. Ainoa positiivinen asia oli se, että tällä aamuseitsemän bussilla ehtisin sittenkin saman illan aikana Buenosiin, eikä mun tarvitsisi maksaa turhaan varaamastani hostellista.

Tämä bussimatka oli tosi mukava, mulla oli kakkoskerroksessa peräpenkki nurkassa, joka oli melkein pehmeämpi kuin mun oma sänky. Matkalla näkyi leffoja ja tarjoiltiin leivoksia, kahvia ja Spriteä. Välillä pidettiin pidempiä vessataukoja asemilla, jolloin pystyi ostamaan kunnon syötävääkin. Siinä missä ekalla bussimatkalla katseltiin vuoria, tällä matkalla sitten ei katseltu yhtään mitään. Tai no, aroa, aroa ja aroa. Argentiinalaista pampaa kaikkialla. En ole ikinä nähnyt päivän aikana niin paljon peltoa, puskaa, aukeaa aluetta, lehmiä ja hevoslaumoja. Kyllä sen rinnalla Pohjanmaakin kalpenee kirkkaasti. 16 tunnin päästä saavuttiin luvatusti Buenos Airesiin 11 aikaan illalla. Nappasin taksin (ja kävin kokonaisen keskustelun mun puoliseniilin pappakuskin kanssa – espanjaksi! Hän alkoi kutsumaan mua chiquitaksi (”pikkutyttönen”) kysyttyään mun iän, ihana!) ja huristelin hostellille. 

Kelpasi näitä katsella


Kokonaisuudessaan siis maksoin busseista n.150e alkuperäisen 100e sijaan, istuin bussissa sellaiset 43 tuntia (matka suoraan Santiagosta Buenos Airesiin on normaalisti n.20 tuntia), nukuin bussiasemalla ja olin ensi kertaa itselleni todella ärtynyt, etten osaa paremmin espanjaa. Voi sen viikonlopun näinkin viettää. 

Ensi postauksessa vähän iloisempia meininkejä tangokaupungin sykkeestä!

En kestä enää

Edellisen postauksen jatkeeksi ilmoitusluontoinen asia: en sitten ilmeisesti menekään San Pedro de Atacamaan lauantaina. Sergio soitti just ja kertoi yrittäneensä varata mulle bussilippua sinne ja sieltä kerrottiin, että tiet on mennyt poikki ja arvatkaas vaan minkä takia: tulvien!

Miksi oi miksi taas, miksi aina minä?! Luulin päässeeni kaikista tulvahuolista ja luonnonkatastrofeista Australiasta päästyäni, korkeintaaan odotin jotain maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta, mutta ne sentään olisivat tuoneet vähän vaihtelua. Se siitä kuivasta meiningistä. Atacaman aavikko pohjoisessa on sitä paitsi maailman kuivin alue, miten siellä suunnalla voi yhtäkkiä sataa kaatamalla, kysynpä vaan?

Kyllä taas pienen ihmisen hermoja koetellaan… Lauantaina haluan Santiagosta lähteä, se on ihan varma, mutta nyt sitten pitää keksiä plan B. Chilessä mua ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kaupunki San Pedron lisäksi (ja sinne mun pitää joka tapauksessa myöhemmin mennä, koska sitä kautta haluan ylittää rajan Boliviaan). Rupesin miettimään vaihtoehtoa, että josko menisinkin lauantaina Buenos Airesiin muutamaksi päiväksi odottelemaan tulvien laskua ja San Pedroon pääsyä. Argentiina on vaan Chilen lisäksi kovin kallis maa :/

Tragikoomisinta tässä on ehkä se, että Sergio sanoi, ettei ole ikinä elämänsä aikana muista San Pedrossa tulvineen. Mä näköjään saan maapallon kuivimmatkin alueet lainehtimiaan vedestä.

Tässä vielä uutinen aiheesta, jossa paikallinen kuvailee mm. ”Tämä on kaaos”, ja kehotetaan turisteja pysymään kaukana alueesta. Sähköt, vedet, tiet ja kaikki on poikki. Helvetin hienoa.

¡Hola América Latina!

Tämä tyttö laskeutui muutama päivä sitten Etelä-Amerikan mantereelle, tarkemmin sanottuna Chilen pääkaupunkiin Santiagoon. Tätä reissun osuutta olen odotellut oikeastaan koko tähänastisen matkan ajan ja olen aika satavarma, että seuraavasta kolmesta kuukaudesta tulee huikea, ellei jopa mun reissun kohokohta. Mahtavaa!

Chilessä en ole toistaiseksi vielä joutunut pettymään. Oikeastaan päinvastoin: tältä maalta mulla ei hirveesti ollut odotuksia, kunhan ajattelin tulla moikkaamaan kaveria ja jatkaa sitten eteenpäin. Täällä asustelen siis chileläisen kaverini Sergion luona, johon tutustuin toissauutenavuonna Berliinissä, kun oltiin samassa hostellissa ja itseasiassa samassa dormissakin. Hassuinta tässä koko jutussa on se, että tuolloin Sergio oli 1,5 vuotta kestävällä maailmanympärysreissulla ja tuolloin itse oikeastaan kuulin ekaa kertaa sellaisestakin mahdollisuudesta. Siihen saakka olin aina ajatellut, että vain miljonääreillä on varaa moiseen lystiin. Niinpä kymmenen kuukautta myöhemmin itse pakkasin rinkkani ja lähdin maailmalle. Voisi melkein väittää, että Sergio oli mun inspiraatio ja musta onkin superhuikeeta että nyt olen täällä sen kämpällä sen kotikaupungissa kirjoittamassa tätä postausta. Enpä olisi uskonut jos joku mulle olisi tuona uutenavuotena niin väittänyt.

Täällä meininki on taas ihanan lämpimää ja eloisaa. Tuntemattomatkin hymyilevät sulle, joku saattaa pysähtyä juttusille eikä elämä ole turhan vakavaa. Jo lentokentällä tallustellessani mut ympäröi kaiuttumista kumpuavat lattarirytmit ja hymyilin kuin mikäkin riemuidiootti. Täällä mun on helppo sulautua massaan, sillä oon aika paikallisten näköinen Mä ilmiannan itseni vasta sitten, kun avaan suuni… Mun espanja on nimittäin erittäinhyvintodella välttävää, osaan suunnilleen kertoa kuka olen ja mistä tulen, kysyä hintoja, tilata ravintolassa tai ostaa lipun lippuluukulla, mutta siihen se sitten melkein jääkin. Kova pyrkimys mulla kyllä on treenata tämän kolmen kuukauden aikana niin, että edes jonkinmoisen espanjan handlaisin täältä lähtiessäni. Katsotaan miten käy! Ja minähän en välitä,vaikka joutuisin kulkemaan fraasikirja ja sanakirja kädessä kuin kunnon turisti konsanaan.

Maanantaina  itseasiassa mun päivän kohokohta olikin, kun onnistuin kommunikoimaan alakerran ovimiehen kanssa (kyllä, täällä on ovimies vuorokauden ympäri päivystämässä, kuulemma joka kerrostalossa). Mun ongelma oli itseasiassa vähän nöyryyttävä – olin ekaa kertaa lähdössä ulos ilman Sergiota, ja siihen saakka oltiin aina lähdetty autolla, jolloin kuljetaan portin kautta joka aukeaa kaukosäätimellä. Nyt kun olinkin lähdössä jalan, en tiennyt missä on ovi josta pääsen ulos rakennuksesta. Siinä sitten sekoituksella jonkinlaista espanjaa ja viittomakieltä onnistuin kysymään asiaa ja se pappa ymmärsi, halleluja! Ja mäkin jopa ymmärsin mitä se vastasi, jotenkuten, halleluja!

Tuona päivänä kävin vaan kävelemässä tässä ympäristössä ja totesin, että ihan meidän vieressä on joku hullun kallis ostoskatu Louis Vuittonin, Swarovskin ja Hermesin liikkeineen ja takana siintää Andit. Ei yhtään pöllömpi paikka vietellä muutama yö.

Tiistaina sitten lähdin päiväksi kaupungille (metrolla huristelin ja tähän väliin pakko huikata että täällä on ehkä maailman helpoin ja selkein metrosysteemi, tosin sen viisi linjaa on nimetty erikoisesti: 1, 2, 4, 4a ja 5. Missä on linja 3?), Sergio tiesi että kaupungin Plaza de Armasilta lähtee joka aamu kymmeneltä ilmainen opastettu kävelykierros kaupungin halki ja päätin mennä mukaan. Onneksi meninkin, sillä lopulta tuo nelituntinen kierros oli yllättävänkin mielenkiintoinen ja pääasiassa meidän oppaan Francon ansiosta, joka oli hirmu hauska ja osasi kertoa myös oikeesti mielenkiintoisia juttuja pelkän historiahöpinän lisäksi. Tosin, tämä opas sai historiahöpinästäkin kiehtovaa. Mieleenpainuvimpia juttuja oli mm.

– chileläisten alkuperä, sillä about kaikilla on eurooppalaiset juuret. On olemassa sanontakin, ”Kukaan ei oikeasti ole Chilestä.”
– Chilen alkuperäisasukkaat mapuchet, joilta lopulta espanjalaiset riistivät maan
– espanjalainen valloittaja Pedro de Valdivia, jonka kuitenkin mapuchet lopulta teloittivat kiskomalla kaiken ihon irti elävänä ja lopulta repimällä sydämen irti, tosin tarinat vaihtelevat eikä totuutta tiedetä varmasti
– Diktaattori Augusto Pinochet ja sotilasjuntan kausi 1973-1988, jolloin surmattiin yli 3000 ihmistä ja yli 40 000 joutui vangituksi ja/tai teloitetuksi. Pinochet ei ikinä joutunut vastuuseen, vaan nautti valtion entisenä päämiehenä lain suojaa ja oli loppuikänsä armeijan ylipäällikkönä ja senaattorina.
–  Chilen maanjäristykset, joita on kuulemma joka viikko. Edellisin oli viikko sitten, sitä edellinen kymmenen päivää sitten. Sen vuoksi rakennuksia joudutaan korjailemaan/uudestirakentamaan jatkuvasti ja esimerkiksi oopperatalon kyljessä näkyi selkeitä vekkejä. Chile pitää hallussaan maanjäristyksen voimakkuuden ennätystä: vuoden 1960 9,5 richterin maanjäristys surmasi tai loukkasi vakavasti 4485 ihmistä ja jätti yli kaksi miljoonaa kodittomiksi.
chileläiset Nobelrunoilijat Pedro Nerada ja Gabriela Mistral, joista jälkimmäisen ansiosta naiset myöhemmin saivat äänioikeuden
– Santiagon katedraalin katolle kiivennyt jamppa pari vuotta sitten, joka oli uhannut tehdä itsemurhan hyppäämällä alas, ellei Chilen jalkapallomaajoukkueen valmentaja palaa takaisin tehtäväänsä
– entistäkin kekseliäämmät taskuvarkaat, joiden uusin idea on pukeutua turistiksi. Viime viikolla joku turisti menetti rahansa näpistelijälle, joka kulki kamera kaulassa ja I love Chile- paita päällä.
– Café con piernas-kahvilat (suom. ”kahvi säärillä”), chileläinen erikoisuus. Täällä ei ole hyvää kahvia. Sen huomasivat myös kahvilanpitäjät muutama vuosikymmen sitten ja loivat konseptin: kahvia tarjoilevat viehättävät nuoret naiset lyhyissä hamosissa ja pitävät keskustelua yllä flirttaillen pukumiehille, jolloin he unohtavat kahvin pahan maun. Myöhemmin konsepti on edennyt niinkin pitkälle, että nykyään tarjoilijaneidot saattavat tarjoilla bikineissä. Joissain kahviloissa on ”yllätysminuutti” joka päivä ennaltaodottamattomaan kellonaikaan, jolloin ovet lukitaan ja neitoset riisuvat vaatteensa minuutin pituisen esityksen ajaksi. Minuutin jälkeen vaatteet palaavat kantajilleen ja ovet avataan jälleen ja kaikki on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hauskinta on se, että kahvilat muistuttavat baareja – tiski on kuin baaritiski, pöytiä ei ole, vaan kahvi nautitaan tiskillä, tupakan savua kaikkialla ja ikkunat ovat mustia, joten ulkoapäin ei sisälle näe. Kuitenkaan sisältä ei alkoholia ole mahdollista saada ja kahvilat eivät ole auki myöhään illalla.
– Paikalliset juomat Piscola ja Terremoto (suom. ”maanjäristys”). Ensimmäisen nimi aiheuttaa melkoisesti hilpeyttä ainakin englantia osaaville, mutta siinä ei muuta ole kuin Pisco-viinaa miksattuna coca-colaan. Terremoto sen sijaan on litran kokoinen tuoppi makeaa Pipeño-valkoviiniä, Fernet-viinaa ja ananasjäätelöä. Nimensä se on saanut siitä, että sen juotuaan olo on kuin maanjäristyksessä olleella – tärisevä. Puolen litran kokoista versiota samasta juomasta kutsutaan nimellä Replica (”jälkijäristys”).Tsunami-niminen versio on myös olemassa, mutta en tiedä millä tavalla se on erilainen/erikokoinen.
– Chilen yliopistossa opiskelu maksaa n. 700 dollaria kuukaudessa  miehen keskipalkan ollessa noin 1000 dollaria. Siksi koetaankin, että Chilessä koulutussysteemi on läpimätä ja pari vuotta sitten opiskelijat järjestivätkin mielenilmauksen yliopistolla, mutta vielä ei muutoksia ole tapahtunut.

Okei, osa noista kuulostaa tosi kuivalta infolta, mutta uskokaa pois, opas sai kaiken tuntumaan hirmu mielenkiintoiselta. Jopa yleensä niin älyttömän tylsät patsaat saivat ihan erilaisen näkökulman, kun sai kuulla tarinat niiden takaa. Käveltiin yhteensä15 eri pisteen/paikan halki ja tutustuttiin myös pariin vähän boheemimpaan ”lähiöön” (Barrio Lastarria ja Barrio Bellavista), joten oli ihan kiva ettei vain ihan ydinkeskustassa pyöritty. Opas myös suositteli kahviloita, jätskipaikkoja ja ravintoloita matkan varrella.

Palacio La Moneda (The Government House)

Teatro Municipal de Santiago (oopperatalo)

Santiagolaiset vihaavat kaupungissa kahta asiaa: paikallisbusseja ja kaupungin halkovaa jokea Mapochoa, jonka nimi alkuasukkaiden kielellä ironisesti tarkoittaa ”kirkasta vettä”, mitä se ei kuvankaan perusteella tosiaankaan ole. Kuulemma poliitikko saa varman kannatuksen vaaleissa täällä päin luvatessaan ”tehdä jotakin kaupungin joelle.” Bussit taas pitävät karmivaa ääntä ja hajoilevat milloin mihinkin ja Santiagossa onkin tavallista, että närkästyessään ihan mistä tahansa tyypillinen santiagolainen tuikkaa bussin tuleen mielenilmaukseksi.

Oppaamme Franco ja kaksi katukoiraa, jotka kuulemma päivittäin kulkevat koko kierroksen ryhmän mukana. Ne oli ihan loistotyyppejä, leikkivät sadettimilla, hyppivät suihkulähteissä, haukkuivat pyöräilijöille ja katulakaisijoille ja jahtasivat puluja. Toinen parkkeerasi tuolla puistossa itsensä hetkeksi keskelle piknikseuruetta hellyyden ja ruoan toivossa.
Parque Forestal ja saksalaisten lahjoittama suihkulähde, jossa myöhemmin näin lauman lapsia uimassa.
Päätöspiste, runoilija Pablo Nerudan kotitalo, joka toimii nykyään museona

Rakastan, kun kaduilta löytyy värejä ja talotkin kilpailevat siitä, mikä on värikkäin ja veikein

Parque Forestal

Lehtikojuja on kaikkialla

Plaza de Armasilta löytyvä alkuperäisasukkien Mapuchejen kunniaksi pystytetty patsas

Kierroksen jälkeen kävelin melkein samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen Plaza de Armalle. Matkalla käväisin Palacio La Monedan yhteydessä olevassa Centro Cultural La Moneda-kulttuurikeskuksessa, sillä Franco suositteli kovasti sen taidenäyttelyä. Siellä oli nyt siis esillä Peggy Guggenheimin taidekokoelma. Mulle tuttuja nyt oli lähinnä klassiset Picasso ja Dalí, mutta tuolla tykkäsin kovasti Jackson Pollock- ja Hans Hoffman-nimisten taiteilijoiden töistä. Lopulta menin Plaza de Armalle ja jäin penkille istuksimaan ja ihmettelemään aukion tunnelmia pariksi tunniksi. Iltapäivän vilinässä aukio täyttyi kengänkiillottajista, maalareista, tarot-ennustajista, viihdyttäjistä (miimikoita, pellejä jne), shakinpelaajista… Ihan kaikesta! Mä olen aina ihan hurmioissani tämmösestä elämästä kadulla. Sain juttuseuraksi jonkun jampan, jonka kanssa kovasti yriteltiin keskustella kun se puhui englantia about yhtä hyvin kuin mä espanjaa. Mutta sain ainakin tietää sen harrastavan karatea ja sillä olevan 5-vuotias poika :D Mutta  ahora no entiendoa (”nyt en ymmärrä”) tuli kyllä käytettyä aika monesti… Päädyin myös taputtelemaan ratsupoliisien hevosia ja mainitessani omistavani itsekin yhden Suomessa, päädyin toisen hepan selkään ja tein kierroksen aukion ympäri. Kaikki huipentui lopulta yhden nuoren poliisin kysyessä mua treffeille sinä iltana. Enpähän lähtenyt, jostain syystä, haha.

Catedral Municipalidad Plaza de Armasilla. Katoliset kivikirkot on musta vaan aina ollut hirmu kauniita ja Aasian temppeleiden jälkeen ne tuntuvat jotenkin ihanan tutuilta.

Ja siellä mennään

Mua nauratti kaikkien niiden poliisien ilmeet kun hyppäsin itse kyytiin ja tulin alas ilman sen kummempaa apua. Vaikka kerroin kyllä, että harrastan ratsastusta, niin ne oli silti lentää selälleen hämmästyksestä. Ratsastava tyttö ei taida olla ihan jokapäiväinen juttu täällä?

Plaza de Armas. Ja suihkulähteessä uivat muksut. Taas.

Mun juttukaverimuukalainen antoi mulle lahjan, liikuttavaa.

Tiistai-iltana sitten käytiin muutama tunti istumassa ja jutskailemassa parin Piscola-lasillisen äärellä Sergion kanssa. Mua huvitti, kun tarjoilija kertoi ihmettelevänsä miksi me puhutaan englantia keskenämme ja Sergio hoitaa tilaukset espanjaksi, kun mä näytän kuulemma paikalliselta ja Sergio eurooppalaiselta, ehkä ranskalaiselta. Täällä muuten miehet ovat suorastaan vaivaannuttavan avuliaita ja ystävällisiä. Ei pelkästään Sergio, vaan myös sen kämppis Pablo, niiden kaverit Thomas ja Juan, kaikki! Koko ajan pitäisi olla jotain vailla tai jonkun olla pielessä että ne olisivat tyytyväisiä. Ekana päivänä käytiin kaupassa ja ostettiin yli 100 dollarin edestä ruokaa eikä Sergio huolinut multa pesoakaan, en ole saanut kertaakaan auttaa ruoanlaitossa, en saa maksaa yhtään mitään oli kyse sitten ruoasta, juomista tai mistä vaan. Sergio itse nukkuu sohvalla, jotta mä sain omia sen huoneen ja parisängyn ja se oli jopa varannut mulle jonkun vanhan kännykkänsä prepaid-liittymällä, jotta voin tarvittaessa soittaa sille sen ollessa töissä. Ärsyttävän kohteliasta! Mutta tämä on kuulemma niin konservatiivinen ja seksistinen maa, että niin se vaan täällä menee. Ookoo.

Muita mua huvittavia juttuja on ehdottomasti kerrostalojen alakerroissa päivystävät ovimiehet sekä viikottain käyvät kotitaloudenhoitajat, jotka kuulemma ovat täällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Se oli asetellut munkin kaikki vaatteet kauniiseen pinoon rinkan päälle ja kaikki tavarat laitellut paikoilleen. Sitten mä tulin takaisin ja räjäytin huoneen uudelleen, tietysti. Chile on myös tähän saakka yllättänyt länsimaalaisuudellaan, tuntuu kaikki ainakin kovin nykyaikaiselta ja siistiltä. Tämä kämppäkin on tosi kiva, kyllä se suomalaiset opiskelijaboksit ainakin pieksee ihan mennen tullen. Lisäksi mua edelleen hämmentää poskipusu-kulttuuri, vaikkakin musta se on hirmu ihanaa. Mutta kyllähän se suomalaistyttöä kovasti kummastuttaa, kun kättelyn sijaan tuikituntematon tuleekin ja tuikkaa poskipusua tulemaan ”naistumiitjuun” kanssa. Onneksi täällä sentään riittää yksi pusu, sehän se vasta oiskin kun aina pitäis arpoa tuleeko se tällä kertaa kaksi vai kolme kertaa.

Tänä iltana Sergion tultua töistä lähdetään kämppis-Pablon omistamalle huvilalle kahden tunnin ajomatkan päähän Valparaiso-nimiseen satamakaupunkiin, jonka historiallinen kortteli on Unescon maailmanperintökohde. Ollaan sielä yksi yö kun Sergio sattui saamaan huomisen vapaaksi töistä. Näin joskus Amazing Race-jakson Valparaisosta ja ainakin siinä kaupunki näytti tosi suloiselta, täynnä värikkäitä taloja vuorenrinteillä. Sinne siis! Lauantaina mun matka jatkuu noin 1500 klometriä pohjoiseen (20 tunnin bussimatka tiedossa) San Pedro de Atacamaan, jossa on luvassa melko kuivaa meininkiä!

Mun Etelä-Amerikan selviytymispakkaus, joka on kyllä päässyt jo ahkeraan käyttöön. Mun kirjavarasto muutenkin alkaa taas olla huolestuttavan suuri. Mä en vaan raaski luopua mun kirjoista! Pitää pistää jostain taas pakettia Suomeen. Yhdessä vaiheessa Aasiassa löysin mun rinkan ja päivärepun syövereistä yhteensä 12 kirjaa, joiden kaikkien olemassaoloa en edes tiennyt. Ilmankos rinkka alkoi vähän painaa hartioita.

Tajusin muuten, että viime viikon torstaina ilmestynyt Kunnallislehden kolumni löytyy myös netin syövereistä! Sen voi siis lukea myös täältä: kolumni.

Bongasin myös yhden artikkelin Iltalehden sivuilta. Taas nuori aussi kuollut Balin kupeessa, Gili Trawanganilla, jossa mäkin olin lokakuussa. Balilla on jo kuollut metanolimyrkytykseen arak-viinan vuoksi ihan liian moni. Juttu tästä tapauksesta löytyy täältä: artikkeli.

Sitten vielä kysymys muille reissareilla: Kysytäänkö teiltäkin ihan jatkuvasti miten te pärjäätte kuumassa ilmastossa, koska tulette Suomesta? Musta tuntuu, että mä olen saanut jo ihan kyllästymiseen asti selitellä, että se, että meillä on kylmät talvet ei tarkoita etteikö meillä olisi myös lämmintä kesää ja että me ei kuolla välittömästi +20-asteen yläpuolelle mentäessä.