Itsenäisyyspäiväksi Ruotsiin + vuosi Mandelasta

Puhuin yksi päivä kaverilleni, miten mulla alkaa olla jo melkeinpä tapana viettää joulu ja uusivuosi ulkomailla. “Niin, ja itsenäisyyspäivä ja pääsiäinen ja juhannus ja oikeastaan kaikki muutkin juhlapyhät…”, ystäväni täydensi. Niin, oikeassahan tuo taisi osittain olla. Ainakin viimeisen vuoden aikana ovat vierähtäneet kaikki edellämainitut ulkomailla. Loppuvuosikaan ei ole poikkeus. Viime vuonna lensin itsenäisyyspäivänä kohti ensimmäistä Afrikan seikkailuani Etelä-Afrikkaan. Tänä vuonna epäisänmaallisempi reissukohdevalinta olisi luultavasti vain Venäjä – tänä iltana nimittäin seilaan laivalla kohti Tukholmaa, kun lähdetään pienellä reissubloggaajaporukalla parin yön reissulle. Tästä tulee kivaa!! Linnan juhlia en siis näe tänäkään vuonna. Viimeksi taisin niitä seurata vuonna 2011?

Vuosi sitten tänään oli merkittävä päivä. Tuolloin Nelson Mandela kuoli 5.12.2013 kunnioitettavassa 95 vuoden iässä. Itse kuulin suuren uutisen aamuyöllä itsenäisyyspäivänä, muutama tunti ennen lentoni lähtöä. Olin suunnitellut jatkavani matkaa suoraan Etelä-Afrikasta joko Zimbabween tai Swazimaahan, mutta heti uutisen kuultuani tiesin, että Etelä-Afrikkaan pitää jäädä. Maan rakastetun johtajan poismeno oli tapahtuma, joka tulisi näkymään ja kuulumaan kaikkialla viikkoja eteenpäin.

IMG_8283

Jäinkin Johannesburgiin seurailemaan tunnelmia neljäksi päiväksi ja kuten arvelinkin, Mandela oli yhtäkkiä kaikkia. Televisiosta oli mahdotonta nähdä mitään muuta kuin Mandelan kasvoja kanavien lähettäessä ohjelmaa hänestä vuorokauden ympäri. Sanomalehdet kävivät läpi Mandelan elämänkaarta ja kertoivat muistotitlaisuuden valmistelusta. Kaduilla jaettiin Mandela-julisteita ja hänen kasvonsa näkyivät kaikkialla. Lopulta kaikki huipentui FNB-stadionin muistotilaisuuteen, jonne kokoontuivat maailman johtajat kunnioittamaan Etelä-Afrikan apartheidista vapauttamaa johtajaa, josta myöhemmin tuli maan ensimmäinen musta presidentti. Paikan päällä kuulin puheet niin YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moonilta, Obamalta, Zimbabwen presidentti Mugaben ja Etelä-Afrikan nykyiseltä presidentiltä Jacob Zumalta, joka sai osakseen täystyrmäyksen yleisöltä buuausten muodossa. Todistin myös paikan päällä, miten Raul Castro ja Obama kättelivät.

IMG_8368IMG_8393 IMG_8387IMG_8485mvIMG_8516

Kirjoitin vuosi sitten muistotilaisuudesta sekä meiningistä Mandelan talolla. Lisäksi koostin videon muistotilaisuudesta. Se ei ole kovin taidokkaasti kasattu, mutta ainakin tunnelman pitäisi välittyä.

Nyt siis istun parhaillaan autossa kohti Helsinkiä ja viiden maissa on suunta kohti Tukholmaa. Meidän bloggaajareissua kannattaa seurailla Instagramissa, #SiljaSymphony-hashtag ainakin tulee olemaan käytössä. Ihanaa viikonloppua ja itsenäisyyspäivää kaikille!

Metsäleiri kaukana kaikesta

Olen hieman tietoisesti jemmaillut mun Afrikka-postauksia, jotta pystyisin viime reissua fiilistelemään viimeiseen asti ennen seuraavaa (josta muuten lisää ehkä jo huomenna). Pian kuitenkin viimeisiä viedään, sillä Kapkaupungin jälkeen vietinkin yllättäen kahdeksan päivää metsän keskellä kaukana sivistyksestä, vaikka tarkoitus oli viipyä vain muutama päivä ja mennä Jeffrey’s Bayhin surffaamaan.

Kapkaupungissa kuulin hollantilaisilta huhua, että Pletistä reilun parikymmennen kilometrin päässä Nature’s Valleyssa on ihana hostelli, Wild Spirit. Lähdin siis aamulla Kapkaupungista suuntanani vain tämä metsäleiri, toteutuksesta ei oikein tietoakaan. Bussit Pletiin maksoivat mun mielestä ihan liikaa, 30-40 euroa (450-550 randia), joten plan B oli etsiä minibussi – siitäkin huolimatta että mulle väitettiin että pitkän matkan minibusseja ei kaupungissa ole. Pah! Minibussiasema löytyi paikallisterminaalin vierestä. Tosin löysin vain yhden auton menossa Pletin suuntaan ja sekin sattui olemaan vain joku paikallinen joka oli tullut asemalle tarjoamaan kyytiä muillekin. Hinta oli kuitenkin mun budjetille sopiva, noin 13 euroa (200 randia) ja kyytiin oli jo tulossa pari muutakin, joten mikäs siinä. Odoteltiin muutama tunti, että autoon saataisiin joitain ihmisiä lisää ja pian taksi/bussi/auto/kimppakyyti, you name it, lähti matkaan.

Dormit usein tapaavat olla sellaisia pimeitä luolia, mutta Wild Spiritin huoneet oli ihanan valoisia.

Dormit usein tapaavat olla sellaisia pimeitä luolia, mutta Wild Spiritin huoneet oli ihanan valoisia. Lähimetsissä elää jonkin verran paviaaneja, joista kuuluisin on lauman valtava uros “Oscar”. Itse en eläinten olemassaolosta tiennyt, kunnes yksi päivä luin sängylläni kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä tunsin jonkun katsovan mua. Käännyin kurkkaamaan taaksepäin, ja parvekkeen ikkunan takana tuo valtava paviaani tuijotti mua suoraan silmiin. Voin kertoo, että oli aika mieletön hetki, siinä vaan tuijoteltiin toisiamme jonkin aikaa, minä ja villi paviaani, vain lasi meidän välissä.

Matkalla sain lainattua kännykkää sen verran, että sain soitettua hostellille. Heillä oli kuulemma pick up-palvelu Pletistä, mutta yhdeksän jälkeen se ei enää ollut mahdollista. Meidän saapumisaika oli arviolta yhdeksän ja kymmenen väliltä, joten se siitä sitten. Sain viimein maaniteltua mun kuskit heittämään mut hostellille saakka vedoten siihen, että lähdössä kesti niin kauan. Niinpä uusi soitto hostellille, josta varasin sängyn dormista.

Illalla ohitettuamme Pletin alkoikin suunnistaminen kohti keskelle-ei-mitään. Onneksi olin napannut ajo-ohjeet netistä, joten perille pääsy oli helppoa. Niin kuskilta kuin muilta matkustajilta tosin meinasi usko loppua kesken, kun lopulta ajelimme varmaan viidettä kilometriä pikkuruisella hiekkatiellä ja ulkona oli säkkipimeää. “Honey, are you definitely sure we’re in the right place, it looks like it’s nothing out there” takapenkin ghettotytöt kyselivät multa. Mutta koska ajo-ohjeet yhä täsmäsivät, käskin jatkaa matkaa.

Näkymä aamuisin huoneen parvekkeelta. Metsää, vuoria, metsää...

Näkymä aamuisin huoneen parvekkeelta. Metsää, vuoria, metsää…

Lopulta tien päässä avautui valomeri ja päästiin perille. Näppärästi saavuin juuri illalliselle, jonka puhelimen tyttö oli jo luvannut mullekin varata. Hostellin koko yllätti, sillä vieraita oli sillä hetkellä kuulemma noin sata. Onneksi varasin paikan viimeisen sängyn etukäteen, sillä harvoin mitään etukäteisvarauksia teen lainkaan. Keskellä pusikkoa olisi ollut ikävää jäädä ilman yöpaikkaa.

Wild Spiritin päärakennus

Wild Spiritin päärakennus

Illallisen ja charity jamien jälkeen painuin pehkuihin oltuani aika poikki päivän matkaamisesta. Aamulla mulle vasta valkenikin, miten siistiin paikkaan olin saapunut. Wild Spiritistä ensinnäkin avautui upeat maisemat kansallispuistoon, vihreää metsää ja vuoristoa. Otin tavakseni aloittaa aamut ulkoilmasuihkulla, joka oli sijoitettu juurikin niin, että sieltä näki alas laaksoon. Maisemia ihaillessa unohtui veden kylmyyskin. Wild Spiritissä henkilökunta oli supermukava, “enkeleiksi” heitä kutsuttiin ja lähes kaikki olivat vapaaehtoisia. Kaikki illallisten ruoka oli luomua (ja kasvisvaihtoehto oli aina tarjolla, vieläpä halvempaan hintaan), veden säästöön panostettiin ja parina iltana oli elävää musiikkia. Eläimiä löytyi, niin kissoja, koiria kuin hevosiakin. Ja mikä parasta: oma, rauhallinen huone joogaan ja meditointiin, jossa myös oli tarjolla joka aamu ohjattua joogaa.

Siis kuinka monessa respassa kasvaa puu tai on tuollaiset maisemat? Tuskin kovin monessa Wild Spiritin lisäksi.

Siis kuinka monessa respassa kasvaa puu tai on tuollaiset maisemat? Tuskin kovin monessa Wild Spiritin lisäksi.

Oleskeluni aikana sähköt menivät poikki vähän väliä ja netti toimi tosi huonosti, juuri ja juuri pääsi tarpeellisimmat tsekkaamaan joinain päivinä. Toisaalta se oli tosi vapauttavaa – päivien ajan vietin aikani siistien tyyppien kanssa hengaillen ja luin valtavan paljon. Toisaalta, kun varpaani tulehtui parin päivän jälkeen, ei hirveästi naurattanut. Jalka oli paketissa, eikä saanut kastua lainkaan. Hyvästi surffihaaveet Jefrrey’s Bayssa. Eipä hirveästi tehnyt mieli jatkaa matkaa rantakohteeseen, jossa ei voisi edes uida, surffaamisesta puhumattakaan. Niinpä päätin jäädä loppuajaksenikin Nature’s Valleyyn.

Tämä "talli" ei kyllä Suomen eläinlainsäädännön standardeja täyttäisi...

Tämä “talli” ei kyllä Suomen eläinlainsäädännön standardeja täyttäisi…

...mutta onneksi hepat myös pääsivät laiduntamaan vapaina hostellin pihamailla.

…mutta onneksi hepat myös pääsivät laiduntamaan niin tarhassa kuin vapaina hostellin pihamailla.

Lisäksi lähes joka päivä satoi ja satoikin muuten kaatamalla. Toisaalta olin salaa vahingoniloinen – koska jalkani oli paketissa ja liikkuminen kivuliasta, en olisi muutenkaan päässyt vaeltamaan hostellilta avautuvassa kansallispuistossa kuten suunnittelin. Kun satoi, kukaan muukaan ei viitsinyt mennä, joten mulla oli hostellilla seuraa. Toisaalta taas vähäkään poutaisina hetkinä harmitti, sillä ihan lähellä olisi esimerkiksi ollut vesiputous. Polku sinne kuulemma oli kuitenkin tosi jyrkkä, mutainen ja märkä, enkä olisi edes putoukseen päässyt uimaan, joten lopulta koko putous jäi multa näkemättä.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin kahdeksasta päivästäni Nature’s Valleyssa, vaikka tunnustankin, että viidennen päivän jälkeen olin jo aika valmis jatkamaan matkaa. Jalkani kanssa mulla ei kuitenkaan ollut oikein paikkaa mihin mennä tai mitä olisin ylipäänsä voinut tehdä, joten nautin luonnon rauhasta kirjoineni viimeiset päivät ennen paluutani Johannesburgiin. Saatoin sentään joogata yllin kyllin, jos en muuta.

Nuotiopaikalla iltaisin soiteltiin rumpuja ja jamiteltiin tulen äärellä.

Nuotiopaikalla iltaisin soiteltiin rumpuja ja jamiteltiin tulen äärellä.

Seudulla olisi ollut vaikka minkälaisia kissaeläinpuistoja, apinoiden suojakotia ja muuta, mutta itse en jotenkin vakuuttunut niiden eettisyydestä ja jätin välistä. Lähellä oli myös kuuluisa maailman korkein sillalta tehtävä benji-hyppypaikka, johon taas sairaalakäynnin jäljiltä mulla ei ollut varaa – muuten kyllä olisi houkuttanut valtavasti. Sen sijaan vietin parin eteläafrikkalaisen ja hollantilaisen kanssa ikimuistoisia iltoja slummien aaltopeltikattoisissa “baareissa”, jotka kaikessa mauttomuudessaan ja sinisävyisissä loisteputkivalaistuksessaan olivat mielettömän sympaattisia. Lisäksi eräs päivä on jäänyt hyvin muistiin. Tuolloin Arnold ja Walter vei mut meren ääreen juomaan viiniä ja keräämään paheksuvia katseita keskellä päivää, ihan vain piristääkseen mun yhyy-en-voi-tehdä-mitään-tän-jalan-takii-angstia.

Meren ääreen oli noin 10 kilometrin matka ja siellä autollisten kavereiden kanssa käytiinkin pariin otteeseen.

Meren ääreen oli noin 10 kilometrin matka ja siellä autollisten kavereiden kanssa käytiinkin pariin otteeseen.

Good times. Ei voi muuta sanoa. Vaikka ajoittain tuli fiilis, että voisin kyllästyä kuoliaaksi keskellä metsää kykenemättä tekemään mitään, voisin silti palata Wild Spiritiin ihan heti. Inspiroivampaa hostellia ei tule ihan heti vastaan uudestaan.

 

 

 

District Six Museum

Kapkaupungissa tuli puolivahingossa käytyä toisessakin museossa Robben Islandin lisäksi. Hyppäsin District Sixin kohdalla bussista ulos ihan vain mielenkiintoisten näköisten rakennusten vuoksi. Satuin kulkemaan District Six Museumin ohi, ja koska oven suulla uteliaisuuteni heräsi oli pakko piipahtaa sisällä. Lipunmyyntitiskit näyttivät olevan kiinni, joten oletin paikkaan olevan vapaa pääsy. Varma tosin tästä en ole vieläkään, sillä nettisivuilla kyllä on pääsymaksut listattuna, joten en nyt oikein tiedä olinko rikollinen vai en. Hupsista.

IMG_9331District Six on siis 1800-luvun lopulla nimensä saanut kaupunginosa, jossa alunperin asui lähinnä vapautettuja orjia, kauppiaita, maahanmuuttajia ja taiteilijoita – kakkosluokan kansalaisia siis.

IMG_9340IMG_9341Mustia alettiin pakkosiirtää pois kaupunginosasta jo 1900-luvun alussa lähiöön kaupungin laidalle.Vuonna 1966 hallitus päätti, että District Sixistä luodaan vain valkoisten asuinalue ja näin ollen kaikki mustat, yhteensä yli 60 000 ihmistä pakotettiin jättämään kotinsa. Heidät sijoitettiin Cape Flats-alueelle yli 25 kilometrin päähän. District Sixin taloista suurin osa raivattiin maan tasalle.

IMG_9334

Seinät täynnä kuvia ja tarinoita.

IMG_9338Alueen kunnollista uudelleenrakennusta ei kuulunut ja alue jäi karuksi. Apartheidin kaaduttua 1994 perustettiin paikalle museo ja hallitus hiljalleen alkoi palauttaa vanhojen talojen tai niiden raunioiden omistusoikeuksia entisille asukkailleen. Vasta vuonna 2004 Nelson Mandela ojensi avaimet ensimmäisille asukkaille, jotka palasivat District Sixin kotiinsa 38 evakkovuoden jälkeen. Seuraavan kolmen vuoden aikana yli 1600 perhettä palasi kotiin.

Europeans only - mustat pysyköön poissa tältä penkiltä. Karua.

Europeans only – mustat pysyköön poissa tältä penkiltä. Karua.

District Sixin tyypillinen koti.

District Sixin tyypillinen koti.

Itse museossa on kerrattu yleisesti apartheidin historiaa ja tapahtumia kuin myös District Sixin elämää ennen pakkomuuttoja. Jälkimmäinen tekeekin museon joistain osista jopa hieman sympaattisia. Seinillä on valokuvia perheistä arkisissa askareissaan ja museoon on rakennettu 60-luvun kampaamoita ja toimistohuoneita. Toki apartheid-ajan muistot palauttavat maan pinnalle melko pian. Museo toikin rotusyrjintää esille informatiivisesti, mutta ennen kaikkea ihmisten omien kokemusten, muistojen ja tarinoiden kautta. Siitä itse pidin.

Mun sympatiapisteet keräsi äärimmäisen suloinen kampaamo, jota vastapäätä oli rakennettu miesten parturi.

Mun sympatiapisteet keräsi äärimmäisen suloinen kampaamo, jota vastapäätä oli rakennettu miesten parturi.

IMG_9342Vinkki: Jos kukaan sattuu olemaan Kapkaupungin suunnalla, näyttäisi District Six-museossa tällä hetkellä olevan Cape Peninsula University of Technologyn ja Aalto yliopiston yhteisnäyttely “Shaping a Shared World”. Valitettavasti näyttely tosin loppuu jo 15.3.