Journalistiikan opiskelu, yksi elämäni parhaista päätöksistä

Vaikka lukion jälkeen pidin välivuoden, oli minulle koko ajan selvää mikä suuntani on sen jälkeen: halusin päästä yliopistoon lukemaan journalistiikkaa. Olin jo abikeväänä käynyt Tampereella pääsykokeita kokeilemassa hädin tuskin kirjoja avaten, mikä oli ihan hyvä veto: ihmismäärän ja motivaation kokeminen paikan päällä antoi melkoisesti lisäpuhtia seuraavaan vuoteen, kun tosissani sisään halusin. Pääsykoekirjat kulkivat rinkan pohjalla kaikki seitsemän kuukauttani reissussa, mutta nekin mokomat menivät juuri tuolloin vaihtumaan ja äitini sai lopulta lähettää uuden minulle Australiaan. Perussa tarkoituksella hakeuduin Lobitokseen surffihostelliin muutamaksi viikoksi vapaaehtoistöihin. Muutaman tunnin työnteon jälkeen oli näppärää vetäytyä rannalle pänttäämään Mediayhteiskuntaa. Moni kotona voivotteli. Eikö ole kurjaa olla siellä paratiisissa ja opiskella? Takaisin näpäytin mieluummin opiskelevani siellä kuin keskellä Suomen räntäloskaa. Tuo kirja tulikin luettua noiden viikkojen aikana rikkinäiseksi saakka.

IMG_1643-6

Suomeen palattuani Tampereen yliopiston pääsykokeet iskivät vasten kasvoja lähes samantien ja menivät huonosti. Sen sijaan Jyväskylän pääsykokeisiin saamastani kutsusta iloitsin valtavasti ja päätinkin, että sitä tilaisuutta en enää mokaa. Pidin lupaukseni ja kesäkuun lopulla postilaatikosta kurkkasi hyväksymiskirje.

Huvikseni hain myös Aalto-yliopistoon opiskelemaan dokumentaarista elokuvaa, mutta tiedostin tietysti koko ajatuksen hulluuden. Tälle linjalle nimittäin otetaan vuosittain noin neljä opiskelijaa. Turun yliopiston mediatutkimus oli varasuunnitelmani, mikäli journalistiikkaan eivät ovet avautuisikaan. Pääsykoe oli todella helpon tuntuinen ja aika hauskakin. Esseetehtävän lisäksi piti esimerkiksi analysoida valkokankaalta näytettyjä elokuvakohtauksia eri vuosikymmeniltä. Jälkeenpäin olen kyllä ollut tyytyväinen, ettei tarvinnut tuohon kouluun lähteä, vaikka sisään pääsinkin. Toki sisältö olisi ohjannut oikeaan suuntaan ja journalistiikkaan olisin jatkanut yrittämistä, mutta olisihan tuo ollut hieman hukattua aikaa kiertoreitillä harhaillen.

Tässä siis oma tarinani. Tiedän, että olen ollut tosi onnekas tietäessäni mitä haluan lukion jälkeen ja päästessäni haluamaani kouluun silloin kun oikeasti sisään halusin. Mikä parasta, ala tuntuu näin toisena opiskeluvuotena edelleen omalta, enkä voisi tällä hetkellä kuvitellakaan opiskelevani mitään muuta. Näin yhteishakujen aikaan moni nuori miettii omaa suuntaansa, ja mahdollisesti pohtii journalistiikkaa yhtenä vaihtoehtona. Siispä ajattelin raottaa hieman verhoa journalistiikan opintoihin. Millaista se yliopistossa on? Millaiset olivat pääsykokeet? Entä miten opiskelu poikkeaa ammattikorkeasta, ainakin näin yliopistolaisen mututuntumalla arvioituna?

Ota mukava asento. Kun minä pääsen vauhtiin yhdestä lempiaiheestani opiskelusta kertoessani, jutun loppu ei tule aivan heti.

Journalistiikan pääsykokeet

Journalistiikkaa voi opiskella vain kahdessa yliopistossa, Tampereen ja Jyväskylän. Toki jos ruotsi sujuu, voi myös hakeutua Helsingin yliopiston Soc & Komiin. Helsingin yliopistosta löytyy myös viestinnän oppiaine, mutta se ei suoranaisesti toimittajan ammattiin valmenna. Ammattikorkeissa ala kulkee journalismin nimellä ja näistä suurimmat linjat löytyvät Turusta ja Helsingin Haaga-Heliasta. Tampereen journalistiikka on huomattavasti suurempi oppiaine, sillä sinne otetaan vuosittain noin 60 uutta opiskelijaa. Meille Jyväskylään on nyt parina viime vuonna otettu 16 uutta opiskelijaa alempaa korkeakoulututkintoa suorittamaan. Hakiessani vuonna 2013 hakijoita oli yhteensä 599, pääsykokeisiin kutsuttiin arvioni mukaan noin sata ja sisään otettiin tuo 16. Siispä meille oli 37 hakijaa yhtä paikkaa kohden. Viime vuonna hakijamäärä oli aavistuksen pienempi niin, että yhtä paikkaa haki 32 nuorta.

Pääsykoemateriaaleja eri vuosilta. Nykyinen Mediayhteiskunta, Tampereen aiemmat Kuneliuksen Viestinnän vallassa (edelleen klassikko, jota joutuu pakosti jollain kurssilla lukemaan) sekä Johanna Sumialan Median rituaalit. Jyväskylässä oli aiemmin Kunelius sekä Johanna Vehkoon Painokoneet seis! Tele-visioita -kokoelmateoksen luin mediatutkimuksen pääsykokeisiin. Journalismi ajassa puolestaan hiljattain julkaistiin eläköityneen professorimme Raimo Salokankaan kunniaksi.

Pääsykoemateriaaleja eri vuosilta. Vasemmalla nykyinen pääteos Mediayhteiskunta. Tampereelle luettiin ennen sitä Kuneliuksen Viestinnän vallassa (edelleen klassikko, jota joutuu pakosti jollain kurssilla lukemaan) sekä Johanna Sumialan Median rituaalit. Jyväskylässä oli aiemmin myös Kunelius sekä Johanna Vehkoon Painokoneet seis! Tele-visioita -kokoelmateoksen luin mediatutkimuksen pääsykokeisiin. Journalismi ajassa puolestaan hiljattain julkaistiin eläköityneen professorimme Raimo Salokankaan kunniaksi.

Kuulostaa raa’alta, mutta ei mahdottomalta. Todellinen motivaatio ja palo alalle kyllä tulee pääsykokeissa esille. Tampereella ja Jyväskylässä tosin on eri systeemit, vaikka pääsykoekirja onkin sama, Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen Mediayhteiskunta. Kirja on mukavan selkeä ja helppo sisäistää ilman koukeroisia teorioita, joten siitä tuskin ainakaan sisäänpääsy on kiinni, mikäli kirjan on huolella lukenut. Tampereelle pitää lisäksi lukea artikkeleita, joiden painoarvo on kokeessa yllättävän suuri. Lisäksi kokeessa todennäköisesti jaetaan lisämateriaalia, niin Tampereella kuin Jyväskylässäkin. Tampereella kaikki hakijat pääsevät kokeisiin ilman erillistä kutsua, mutta koe on ainastaan kirjallinen ja melko raskas. Jyväskylään sen sijaan kutsutaan ylioppilastodistuksen perusteella ja koe sisältää niin kahden tunnin kirjallisen kokeen kuin 15 minuutin ryhmäkeskustelunkin. Muistaakseni me jouduimme keskustelemaan aiheesta, joka liittyi journalismin riippumattomuuteen, talouteen ja politiikkaan, mutta tarkempaa aiherajausta en enää muista. Uskoisin kuitenkin, että tässä ennen kaikkea mitataan keskustelutaitoja ja argumentointia ennemmin kuin teoriatietoa. Tänä vuonna pääsykokeisiin kutsutaan peräti 180 ihmistä, mikä on jo ihan mukava kasvu aiempaan. Itsehän en suoraan lukiosta hakiessani edes päässyt Jyväskylän pääsykokeisiin, vaikka omistakin papereistani laudatureja ja eximioita löytyy.

Opiskelu – käytännönläheistä journalistiikka ja akateemisempia sivuaineita

Yliopisto on monelle synonyymi kaikuville luentosaleille, satojen sivujen tiiliskivikirjoille, teorioille ja kuiville professoreille. Tenttejä, esseitä, loputtomia kirjastossa vietettyjä väsyneitä tunteja. Monelle yliopisto voikin symboloida juuri tätä, mutta itse olen todennut journalistiikan opiskelun tarjoavan muutakin. Meidän opiskelu on aika varmasti sieltä epäakateemisimmasta päästä ja tunnustan, että toisen vuoden alussa koinkin pientä alemmuuskompleksia akateemisissa ympyröissä, joka tosin on nyt hiljalleen karissut sivuaineopintojen myötä. Me opimme paljon käytännössä, pienissä ryhmissä, ihan itse tehden ja matkalla mokaillen. Parasta on suoran palautteen saaminen opettajalta ja opiskelukavereilta kaikista töistä. Palaute myös kasvattaa kritiikinsietokykyä, mikä on aika tärkeä juttu. Toimittajalla kun saa olla melkoisen paksu nahka.

IMG_1624-1

Fuksivuonna tehdään pääasiassa journalistiikan opintoja. Niihin kuuluvat niin hieman teoriapainotteisemmat viestinnän perusopinnot yhdessä puhe- ja yhteisöviestijöiden kanssa kuin hauskoja aineopintojakin. Perusopintojen paketti sisältää niin johdantoa viestintätieteiden tutkimukseen, viestinnän vaikuttavuutta, media-analyysiä ja -kritiikkiä, mediamaiseman murrosta ja median historiaa, työelämän viestintää sekä median normeja ja etiikkaa Julkisen Sanana Neuvoston päätöksiä analysoiden. Tarkoituksena on herätä kriittiseen ajatteluun ja opetella akateemisen opiskelun aakkosia. Varsinaisista aineopinnoista lysti varsinaisesti vasta alkaa, kunhan aavistuksen puiseva kielenhuollon kurssi on paketissa. Syksyn uutistyön kurssilla opetellaan sanomalehtityön perusteet kirjoittaen, taittaen ja hieman kuvatenkin ja lopulta Keskisuomalaisella pari päivää harjoitellen. Kevään radio- ja televisiotyön kursseilla lähestulkoon täysillä tehoilla kuvataan, äänitetään, editoidaan ja raahataan painavaa kuvauskalustoa ympäri kaupunkia. Joka viikko tulokset katsotaan porukalla luennoilla ja saadaan palaute. Juuri paremmin ei voisi oppia. Kivaa on myös se, että kaikki pääsevät tekemään kaikkea. Aiemmin opiskelijoiden on pitänyt valita, erikoistuvatko he printtiin vai sähköiseen mediaan. Nykypäivän hengessä nämä aidat on kuitenkin kaadettu ja jokaisen tulee hallita kaikki median välineet opintojensa lopuksi – myös se some.

Toisena vuonna monet tekevät monimediakurssin, jolla lennätellään videohelikopteria päin seiniä ja pidetään ikiomaa hyperlokaalia mediaa. Tämän jälkeen on mahdollista hakea neljän kuukauden pituiseen monimediaharjoitteluun, johon koulullamme on parin median kanssa sopimus. Muutoin toinen vuosi on aika pitkälti sivuaineiden aikaa, mahdollisesti myös pakollisten ruotsin ja englannin kurssien alta poistekoa. Itse olen tehnyt Intercultural communication –sivuaineopintokokonaisuutta ja se onkin parhaillaan meneillään olevaa kahta kurssia (Media and Online Cultures sekä Migration and Transition in a Global World) vaille valmis. Lisäksi teen yhteiskuntatieteiden Living with Globalization -kokonaisuutta. Sitä varten olen opiskellut mm. globalisaatioteorioita, kehitysyhteistyötä, YK:n roolia rauhan ja turvallisuuden kontekstissa, sekä tutkinut seminaarikurssilla globalisaation vaikutusta sukupuolten väliseen tasa-arvoon nykypäivän Ruandassa. Tämä semmakurssi ja sitä varten tehty pitkä tutkimusessee oli kyllä raskain yliopistoaikainen juttuni, jonka olen tähän mennessä tehnyt, mutta kova työ palkittiin vitosen arvosanan napsahtaessa rekisteriin. Lisäksi kurssi oli tosi tehokasta harjoitusta viimeisen vuoden kandityötä varten. Tällä hetkellä menossa ovat myös esimerkiksi englannin pakollinen, melko turhalta tuntuva kurssi, ajankohtaisjournalismi televisiossa (televisiotyön jatkokurssi), Foreign reporting, Ethics of Global Responsibility ja Immigration Policy. Ekasta vuodesta saakka matkassa ovat kulkeneet myös espanjan opinnot, jotka ovat nyt kuutta kurssia myöhemmin edenneet valmentavalle kurssille.

IMG_1629-3

Tässä piilee mielestäni yliopiston vahvuus. Sivuaineilla leikkimällä tutkinnosta saa muokattua täysin omannäköisensä. Lienee melko selvää, että omilla sivuaineillani pyrin ulkomaantoimittajan uraa kohti. Taloustoimittajaksi haluava valitsisi taloustieteitä, politiikan toimittajaksi haikailevat puolestaan valitsevat yhteiskuntapolitiikkaa, valtio-oppia tai sosiologiaa. Kulttuurifanit löytää usein esimerkiksi kirjallisuuden opintojen parista ja urheilutoimittajiksi haluavilla on Jyväskylässä spesiaalitilaisuus erikoistua, sillä Suomen ainoa liikuntatieteellinen löytyy täältä. Vaikka ammattikorkeassa käytännön opiskelua on vieläkin enemmän, kyllä mekin saamme riittävät taidot journalistiikan kursseilta ja substanssiosaamisen sivuaineiden kautta.

IMG_1625-2

Journalistiikan yksi todella suuri etu on se, että oman alan kesätöitä pääsee tekemään fuksivuoden jälkeisestä kesästä lähtien, mikä tietysti tehostaa opiskeluakin, kun kosketuspintaa työelämään löytyy jo toisesta vuodesta alkaen. Itse olin paikallislehdessä yhden kesän jo ennen opintoja, fuksikesän jälkeen sain uskomattoman tilaisuuden lähteä koulumme harjoitteluohjelman kautta Tansaniaan tekemään tv- ja freelance-työtä ja ensi kesäksi menen Lahteen Etelä-Suomen Sanomiin. Meillä on myös muutama ohjattu harjoittelu-/kesätyöpaikkaa Keskisuomalaiselle, Ylelle ja Helsingin Sanomille, mutta loput etsivät paikkansa itse. Nämä kesätyöpaikat voi raporttia vastaan hyväksilukea opintoihin kuuluvaksi harjoitteluksi, joten me aika harvoin teemme harjoittelua enää erikseen lukuvuoden aikana. Tosi näppärää mielestäni. Omaksi harjoittelukseni hyväksiluin jo ennen opintojani viettämäni kesän Kangasniemen Kunnallislehdessä.

Mutta entä ammattikorkeakoulu?

AMK-opiskeluista en osaa paljoa muuta osaa sanoa, kuin että opiskelussa on takuulla vieläkin enemmän käytäntöä ja tietysti viestinnän ja journalistiikan akateemisen tutkimuksen ulottuvuudet puuttuvat. Sivuaineita ei voi opiskella kuten yliopistossa. Lisäksi harjoittelujen edessä AMK- ja yliopisto-opiskelijat ovat melkoisen epätasa-arvon edessä. Journalistiliiton TES määrää, että meille on maksettava harjoittelu- ja kesätöissä vähintään reilut 1700 euroa kuussa, kun taas ammattikorkealaiset tekevät harjoitteluitaan usein täysin palkatta – mutta tämä riippuu täysin mediasta. Opiskeluajoissa on tietysti myös eroa. Yliopistossa tehdään journalistiikan kandia kolme vuotta ja päälle maisteria kaksi vuotta. Ammattikorkeassa koko tutkinto kestää nelisen vuotta.

IMG_1632-4

Opiskelijaelämä on niin paljon muutakin kuin opiskelua

Minulle opiskeluaika on ollut myös omien mielenkiinnon kohteiden ja muutenkin oman itseni tutkiskelua. Journalistiikan opiskelijoille muodostuu tosi vahva ammatti-identiteetti jo opintojen alkuvaiheessa ja meillä tietynlainen me-henki on tosi vahva. Saamme liittyä Journalistiliiton jäseniksi ja näin ollen saamme samantien pressikortin ja kuukausittaisen Journalisti-lehden. Kyllähän tällaiset tekijät pönkittävät ammattiajattelua melkoisesti.

Kuitenkin tosi iso tekijä taustalla on opiskelijajärjestö, meidän tapauksessamme Lööppi ry, Tampereella Vostok. Lööppi järjestää kaikenlaista, niin koulutustilaisuuksia, sitsejä ja muita bileitä kuin reissujakin. Syksyn traditioita ovat esimerkiksi valtakunnallinen journalistiopiskelijoiden risteily, Journalistiliiton opiskelijaseminaari jossain päin Suomea sekä viestintätieteiden laitoksen pikkujoulut. Keväisin suunnataan sekä ulkomaan ekskursiolle että hieman rähjäisemmälle reissulle maakunnan räkälöihin pubibussilla. Itse olin viime vuoden myös Lööpin hallituksessa kansainvälisyys- ja ekskursiovastaavana, ja näiden tapahtumien suunnittelu oli myös tosi hauskaa.

Satunnaisesti on myös tiedossa kaikkea muutakin hauskaa. Olemme käyneet Pasilan Ylellä semmailemassa journalismin riippumattomuudesta ja istumassa Sarasvuon studioyleisössä. Tiistaina suuntaamme Mtv3:n suoraan vaalitenttiin. Parhaillaan käynnistyy myös yhteistyö vuoden journalistisen teon palkinnolla palkitun Faktabaarin kanssa, ja pääsemme mukaan tarkistamaan poliitikkojen laukomia faktoja näin vaalien alla. Itse osallistuin myös viime syksynä Nuorten Journalistien verkoston järjestämään Nordic Youth Journalism Meeting -seminaariin Helsingissä monen muun pohjoismaalaisen journalistiopiskelijan kanssa. Puhumattakaan kesästäni Tansaniassa, joka oli täysin kouluni ansiota ja yksi upeimmista kokemuksistani ikinä.

Jos ei varsinainen oman alan opiskelijajärjestö nappaa, on yliopistopiireissä tarjolla kyllä muutakin. Itse olen esimerkiksi Jyväskylän YK-yhdistyksen hallituksessa toista kauttani, tällä hetkellä varapuheenjohtajana. Ylioppilaskunta järjestää jatkuvasti jotain rientoja ja sporttiset löytävät vaikka mitä yliopistoliikunnan parista. Kaikki oman oppiaineen ulkopuoliset kontaktit ovat aina plussaa, erityisesti toimittajan työssä, jossa verkostoituminen ja kontaktit ovat ensiarvoisen tärkeitä.

IMG_1646-7

Itse kannustan kaikkia hakemaan rohkeasti kouluihin ja tavoittelemaan unelmiaan, myös niitä mahdottomankin tuntuisia.  Mikäli Jyväskylän yliopiston journalistiikka kiinnostaa, voi täältä lukea lisätietoa valintamenettelyistä ja pääsykokeista. Mielelläni myös vastailen kysymyksiin, mikäli sellaisia tekstini herätti.

Valtion siipien suojissa on hyvä olla

Ajattelin jo nyt päivittää kuulumiset tähän viikkoon, sen verran on jo alkuviikosta tapahtunut. Töistä ei juuri kuvia ole, joten pahoittelen valmiiksi aiheeseen täysin sopimatonta kuvitusta. Se olkoon tällä kertaa kuvasarja lauantaina kisatusta “Great Goatsby” -Goat Racesta, joka oli siis hyväntekeväisyystapahtuma. Suuri osa yleisöstä oli Darissa asuvaa valkoista väestöä, joten autenttiset kuvat pölyn seassa kirmaavista vuohista kuivalla maaseudulla saa unohtaa. Hauskaa silti oli ja vetoakin löin, Jeremy Jeepster vain sattui olemaan hidas vuohi.

Vielä toiveikkaana numeron 5, Jeremy Jeepsterin puolesta.

Vielä toiveikkaana numeron 5, Jeremy Jeepsterin puolesta.

Maanantain törmäsin minäkin ensimmäiseen tärkeään ihmiseen, jota kiinnosti mitä kaupungissa oikein teen. Pressitilaisuuteen tullessani tämä pukumies kätteli kaikki ja kohdallani oli tietysti kiinnostunut kuka olen ja mitä teen. Joka vastauksen myötä miehen otsa rypistyi enemmän ja enemmän ja aloin hiljalleen huolestua. Miksi häntä yhtäkkiä niin paljon kiinnosti olenko opiskelija, mistä ja missä olen töissä? “Why I’m not informed that TBC has a foreign intern?” oli loppukateetti ja ajattelin että nyt aletaan vaatia työlupia ja olen pulassa. Onnekseni työparini Elisha selitti jotain swahiliksi hetken aikaa, minkä jälkeen tämän tärkeän miehen suupielet levisivät hymyyn ja hän toivotti “karibu sana to Tanzania” – tervetuloa Tansaniaan. Elisha ei ikinä suostunut kertomaan mitä sanoi tyypille, mutta kertoi tämän olleen viestintäministeriön palveluksessa. Tyttöjen kanssa jälkeenpäin spekuloimmekin onko TBC:n ja valtion omistussuhteella jotain tekemistä asian kanssa. Joka tapauksessa, en pistä pahakseni, ainakin nyt tämä muzungu from TBC saa tehdä työtään rauhassa ilman muiden osapuolten ylimääräistä mielenkiintoa.

Miksi ihmeessä esittelykierroksella oli aina mukana säkkipilli?

Miksi ihmeessä esittelykierroksella oli aina mukana säkkipilli?

Työt ovat jatkuneet muuten samaan tapaan. Olemme ravanneet pressitilaisuuksissa, joissa toimittajat kuuntelevat kiltisti, ottavat lehdistötiedotteet, kahmivat ruokaa, juomaa, lehtiöitä ja kyniä ja jatkavat toimitukseen kirjoittamaan juttuja sen kummemmin tahoja haastattelematta. Toisaalta, jos taho on tarpeeksi iso kiho, uutiset kerrotaan nimenomaan auktoriteetti edellä: uutinen alkaa sillä, mitä presidentti, pääministeri tai muu tärkeä tyyppi tilaisuudessa sanoikaan ja mahdollisesti jutun lopussa tulee ilmi varsinainen uutinen. Swahilinkieliset tilaisuudet minua on puolestaan käsketty raportoimaan pelkkään englanninkieliseen tiedotteeseen nojaten. Tuntuukin toisinaan todella typerältä istua tilaisuuksissa ymmärtämättä juuri sanaakaan ja jälkeenpäin tivata parilta mitä juuri tapahtui, jotta voi kirjoittaaa aiheesta uutisen. Pressien aikana olen usein keskittynyt swahilin opiskeluun Elishan kirjoittamilta papereilta.

IMG_3752

Tansanialaisessa mediassa ei juuri tavalliset kansalaiset ääneen pääse, sillä pääasiassa esillä ovat vallanpitäjät ja yritysten johdot. Kovin kriittistä uutisointia en myöskään ole nähnyt missään ja TBC:lläkin asia tiedostetaan. Työkaverini asian tiivisti heidän tapauksestaan: ruokkivaa kättä ei purra. TBC:llä ei hallitusta ja poliitikkoja kritisoivaa uutisointia tunneta.

Tilaisuuksien aikana salien ulkopuolella suljettujen ovien takana tapahtuu välillä kummia. Tämänpäiväisen pressin aikana huomasin toimittajien käyvän siellä yksi toisensa jälkeen ja palaavan kirjekuori kädessä. Elishan palatessa selvisi mitä kuori sisältää: kutsun coctail-tilaisuuteen samaiselle hotellille perjantaina! Minulle luvattiin avec-pesti, mutta pistinkin paremmaksi. Sain lopulta hotellin johdolta puhuttua yhteisen kutsun kaikille meille Suomi-tytöille! Olenhan muzungu from TBC. Huomenna meillä on siis hyvä syy lähteä shoppailemaan! Meillä kun edustusvaatteet ovat vähän vähissä.

Ja menoksi! Käytännössähän vuohet eivät Goat Racessa juokse, vaan niitä tuupitaan puomilla eteenpäin. Omituinen laji.

Ja menoksi! Käytännössähän vuohet eivät Goat Racessa juokse, vaan niitä tuupitaan puomilla eteenpäin. Omituinen laji.

Tilaisuuden alussa kiersi nimi- eli rekisteröitymislista ja huoneessa alkoi haista raha. Kuten aavistinkin, tilaisuuden jälkeen syötiin aamupalaa ja palattiin huoneeseen jonottamaan. Itse olin jo päätökseni tehnyt: enää en hairahtaisi ja tästä huoneesta en ulos kävelisi rahanipun kanssa. Koska päivän workshop oli jatkoa edellispäivän suurelle pressitilaisuudelle, oli summa myös melko iso: 50 000 shillinkiä, eli melkein 23 euroa. Olihan summa korvaus molemmilta päiviltä.

Kieltäytymiseni aiheutti hämmennystä, huvittuneisuutta ja jopa ärtyneisyyttä samaan aikaan. Paikalliset toimittajat eivät voineet ymmärtää periaatettani. “Eihän tässä ole mitään väärää, toimittajien palkka on niin huono, maan tapa, tämä mikään lahjus ole, lounas- ja taksirahaa vain, ruskea kirjekuori vasta on korruptiota”, kuulin selityksinä. Jäi myös fiilis, että omat työkaverini olivat hieman pettyneitä käytökseeni, ilmeisesti herätin liikaa huomiota. Ainakin kun kysyin olinko ihan typerä, sain vastaukseksi vain hiljaisuutta. Kaiken kaikkiaan oli jännä kokeilla ihmisten reaktiota, mutta en tiedä jaksanko samaa sirkusta enää. Helpointa on vaan mennä, allekirjoittaa ja ottaa rahat. Kieltäytymisestä tulee samalla olo, että asetun jotenkin muiden yläpuolelle. Pahalta tuntui myös, kun työkaverini toivoivat, että olisin allekirjoittanut ja antanut rahat edes heille, vaikka bensarahana – onhan summa paikallisille tosi iso. Olin kuitenkin periaatepäätökseni tehnyt ennen tilaisuutta – en haluaisi allekirjoituksellani ja rahan vastaanotolla osoittaa tukea järjestäjäorganisaatiolle. Ehkä olen vain vainoharhainen ja säikky länkkäri, mutta tuntuu tosi likaiselta journalistin asemassa ottaa vastaan seteleitä. Jos sen tosiaan on ajateltu olevan lounasrahaa, eikö vain toimittajille ennemmin voisi ihan oikeasti vain tarjota sen lounaan?

IMG_3764

Eilen oli mielenkiintoisin päivä tähän saakka. Tiistaina näin eräässä tilaisuudessa Salma Kikweten, presidentin vaimon. Vitsailinkin, että varapresidentin ja presidentin vaimon jälkeen pitäisi päästä enää näkemään itse pääministeri ja presidentti, ja valtion johto olisi tuttu. Keskiviikkoaamuna päätoimittajamme lähettikin minut pressitilaisuuteen, jossa pääsin nämä herrat, presidentti Jakaya Kikweten ja pääministeri Mizengo Pindan näkemään. Joskus siis kannattaa avata suunsa, voi vaikka lykästää. Tilaisuus oli tosi kiinnostava, ei vain näiden herrojen takia vaan myös aiheeltaan, josta sain poimittua myös juttuidean freelance-jaksolleni. Mutta jotta tämä postaus ei paisu ihan pullataikinaksi, kerron siitä ihan omassa tekstissään. Nyt suuntaamme juhlistamaan kämppikseni Päivin maisteriohjelmaan pääsyä karaokeen Coco Beachille!

Maailma journalismissa – aina ei mene nallekarkit tasan

Mun on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa aiheesta, joka toisinaan talven aikana pyöri mielessäni. Tässä vaiheessa kun opintojen eka vuosi alkaa hiljalleen olla paketissa, tuntuu seuraava avautuminen luontevalta.

Seuraavaksi siis asiaa maailmasta ja sen esilläolosta mediassa.

Huhtikuun alussa Helsingissä Kontoretin tiloissa järjestettiin Bloggers’ Residence-ilta. Tilaisuuden pääpointti oli kuulumisten vaihto ja toki myös uusiin bloggaajiin tutustuminen. Hieman oli myös ohjelmaa, josta jäi erityisesti mieleen SPR:n kehitysyhteistyötiedottaja Noora Keron puheenvuoro. Noora oli samana päivänä palannut Filippiineiltä työtehtävistään ja kertoi median toimintatavoista kehitysmaissa, niin Filippiineillä kuin muissakin asumissaan maissa.

Surullinen totuushan on se, että mediaa kiinnostavat kriisit ja suuronnettomuudet. Media on kyllä muutenkin taipuvainen kyynisyyteen ja negatiivinen uutinen ylittää uutiskynnyksen positiivista helpommin. Erityisesti ilmiö kuitenkin tuntuu ilmenevän ulkomaanuutisoinnissa. Ei uusien vessojen rakennus Etiopiassa tai opettajakoulutusprojekti Myanmarissa ole mediaseksikästä. Mun mielestä siitä pitäisi tehdä sellaista. Vaan miten saada ihmiset kiinnostumaan, siinä meille kaikille pohdittavaa.

IMG_0540

Okei, tämä jäätelökuva alkoi just tuntumaan vähän epäsovinnaiselta aiheeseen nähden. Mut ei voi mitään, koska se on nyt tässä. Syötiin siis illassa jätskiä. Nam.

Ensimmäinen ongelma ulkomaanuutisoinnissa on negatiivisen lähtöasetelman lisäksi se, että ulkomaantoimituksiin ei panosteta tarpeeksi. Lähteinä käytetään paljolti tietotoimistoja ja esimerkiksi Reutersin uutiset ovat vakiotavaraa. Tällöin tulkinta jää aihetta ei niin hyvin tuntevalle kotitoimitukselle. Pahimmassa tapauksessa uutiset lätkäistään sellaisenaan yleisön eteen ja tulkinta jätetään täysin lukijan itsensä vastuulle. Mitä useamman portin kautta tieto menee, sitä etäisemmäksi se jää ja tieto vääristyy. Samalla se vähäinenkin rivien väliin kirjoitettu empatia häviää. Uhrit muuttuvat vain luvuiksi, diktaattorien pelinappuloiksi.

Erityisesti empatia häviää samaa tahtia kun maantieteellinen etäisyys kasvaa. Vaikenemisen formaatti on varattu kehitysmaille, erityisesti Afrikalle ja Etelä-Amerikalle. Itse ilahduinkin kovasti, kun Helsingin Sanomat lähetti Maria Mannerin Brasilian kirjeenvaihtajaksi ja ensi vuonna Etelä-Afrikkaankin saadaan kiertävä kirjeenvaihtaja. Tosin siinäpä vasta onkin haaste – yhdelle ihmiselle tulee kyllä kiire uutisoida koko toisiksi suurimman mantereen tapahtumia eteläkärjestä käsin. Yle myös julkisti helmikuussa uudistavansa ulkomaantoimistustaan ja siirtävänsä toimituksen painopistettä aidosti Pasilasta maailmalle, joten innolla odotan miten kehitys edistyy. Sen myötä myös Yleltä lähtee kirjeenvaihtaja Brasiliaan. Muutoin Ylen yhdeksän kirjeenvaihtajaa ovat Tukholmassa, Berliinissä, Brysselissä, Moskovassa, Pekingissä ja Washingtonissa. HS:n kirjeenvaihtajat puolestaan ovat Tukholmassa, Brasiliassa, Berliinissä, Lontoossa, Pekingissä, Moskovassa ja Washingtonissa. Ei ole vaikeaa olla huomaamatta mitkä alueet ovat aliedustettuina. Mua toisinaan suututtaa niin paljon se, miten talous tätä maailmaa kontrolloi, myös “riippumatonta” journalismia.

Aasian uutisointi vilkastui taannoin Vietnamin sodan (ns. “ensimmäisen mediasodan”) myötä, mutta keskittyy edelleen ennen kaikkea talousmahteihin, kuten Kiinaan. Sentään ihmisoikeuskysymykset on usein nostettu esille Kiinasta ja Pohjois-Koreasta kirjoitettaessa. Venäjästä toki myös, mutta se on jo aivan oma tarinansa.

IMG_0542

SPR:n kehitysyhteistyötiedottaja Noora Kero ja kuvat Filippiineiltä esitystä havainnollistamassa.

Jos aiheista ei vaieta, ne saatetaan usein kehystää lukijoille tuttuun muotoon. Kohteilta ei sallita yllätyksiä, kehitysmaissahan kaiken on määräkin mennä pieleen. Afrikka näyttäytyy monille mannerta tuntemattomalle kartalla lähinnä kurjuutena, nälkänä ja sairautena. Latinalainen Amerikka on huumeita ja korruptiota, parhaimmillaan ehkä myös salsaa, sambaa ja tortilloja. Aasia puolestaan tuo monelle mieleen temppelit ja buddhat, eksoottiset ruoat ja skootteriruuhkat. Silloinkin kun oikeista asioista uutisoidaan, monet potentiaaliset lukijat karkoitetaan jo alkukappaleissa huolimattomalla taustoituksella. Ei kaikkien voi olettaa olevan kärryillä maailmanpolitiikan viimeisimmistä käänteistä, ja siksi erityisesti kaukaisista maista uutisoidessa tulisi jutut taustoittaa entistäkin huolellisemmin – näin myös vältettäisiin stereotypioiden pönkittyminen.

Konfliktiuutisoinnissa esimerkiksi toistuu usein roistot vastaan messiaat -asetelma, vaikka todellisuudessa ei mikään ole näin mustavalkoista. Eteläisten maiden uutiset kerrotaan usein isot nimet ja päälliköt kärkenä, mikä antaa väkisinkin mielikuvan diktaattoreista hallitsemassa suuria apaattisia massoja. Todellisuus on jotain ihan muuta: aivan takuulla kehitysmaissa käydään paljon rajumpaa yhteiskunnallista keskustelua kuin meillä Suomessa ja siitä sain jo esimakua eteläafrikkalaista ja swazimaalaista mediaa seuratessani viime reissulla. Vaikka tuolloin uutisointi keskittyikin vahvasti Mandelaan, oli esillä myös kolonialismin jälkipyykkiä, AIDS-keskustelua ja kiinalaisten taloudellinen mantereenvaltaus.

IMG_0546

Kaukaa haettua -blogin ihana Anna rupattelemassa Nooran kanssa.

Mitä siis yritän oikeastaan sanoa on se, että nallekarkit eivät mene tasan edes ulkomaan uutisten palstatilaa jakaessa. Yhä pienempi ja pienempi osuus ulkomaanuutisoinnista keskittyy Euroopan tai Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Joka päivä saamme kourallisen EU:ta ja YK:ta, halusimme tai emme. Tähän on syynä toimitusten rutiinit ja journalistien välinpitämättömyys hankkia kehitysmaahenkisiä uutislähteitä. Totta kai kiinnostuneet voivat näitä juttuja etsiä vaikkapa Maailman Kuvalehdestä tai ulkoministeriön julkaisuista, mutta eikö näitä teemoja pitäisi pyrkiä tuomaan myös suuren yleisön silmille? Vaikka se vessojenrakennus vuosi luonnonkatastrofin jälkeen ei olisikaan enää mediaseksikästä, eikö suomalaisten kuuluisi ainakin tietää mihin valtion kehitysyhteistyövarat tarkalleen ottaen menevät?

Tästä päästäänkin näppärällä aasinsillalla takaisin alkuun ja siihen mistä Bloggers’ Residencessä puhuttiin. Kehitysyhteistyön näkyvyyttä lisätessä blogit olisivat luonteva voimavara, ellei perinteinen media palstatilaa tarjoa. Sosiaalisen median teho on jo todistettu, joten miksi sitä ei voisi yrittää tässäkin tapauksessa valjastaa apuun. Matkabloggaajat näkevät matkoillaan monenlaisia todellisuuksia ja niistä kertominen on mun mielestä tärkeämpää kuin yhdenkään hotellin tai ravintolan hehkutus. Itse tutustun aina reissuillani mieluummin paikallisiin uusiin ystäviin, kuin jään travellerikuplaan hostellille pyörimään. Kuulen heidän tarinoitaan ja sen kautta heijastan matkakohteitani. Tiedän kuitenkin, että näistä tarinoista ja näistä todellisuuksista olisin voinut kirjoittaa niin paljon enemmän bloginkin puolelle. Maailma ei ole paha paikka, mutta ei se kyllä ihan reilukaan ole.

IMG_0549

Oli mukava ilta, kiitos kaikille!

Viime vuosina Madventuresin Riku ja Tunna sekä Arman Alizad ovat popularisoineet hieman kaukaisempiakin aiheita ja tuoneet kehitysmaiden arkea suomalaisolohuoneisiin, mikä on tietysti tosi hieno juttu. Vaikka varsinkin Armanin ohjelmassa nähtiin melko ääriesimerkkejä, ne kuitenkin ravistelivat katsojien mieliä.

Tämän postauksen myötä haluankin haastaa niin itseni kuin muutkin bloggaajat sukeltamaan seuraavalla reissulla pintaa syvemmälle ja kirjoittamaan näistä kokemuksistaan – eikä tosiaan tarvitse syödä apinan aivoja Amazonilla tai liittyä jengiin Rion favelassa, kuten edellämainitut sankarit. Tutustutaan vain ihan tavallisiin ihmisiin ja tutkaillaan mitä todellisuudessa niiden paratiisisaarten kulisseissa tapahtuukaan, joohan?

Niin, ja jos tosiaan kehitysmaauutisointi oikeasti kiinnostaa, suosittelen lämpimästi sivustoa maailma.net. Nettisivulla saa kätevästi filtteröityä uutisia maanosittain tai maittain ja aiheittain. Ulkoministeriön global.finland on tosi hyvä myös ja sivuilta pystyy lukemaan sähköisesti Kehitys-lehteä. Itse seuraan myös Afrikka-aiheita allafrica.comista ja toki BBC:n uutisointia tulee vilkaistua usein, koska aiheita pystyy selaamaan maanosittain.

Tämän postauksen inspiraationa ja yhtenä lähteenä on käytetty Ulla-Maija Kivikurun artikkelia mediakritiikin ja -analyysin oppikirjassa Sopulisilppuri: Mediakritiikin näkökulmia.