Sydämentykytyksiä lentokentällä

Ennen kuin pääsen kertomaan enemmän otsikosta, esittelen viimeisen Phnom Penhissä viettämäni päivän kuvasaldon. Kuten lupailin, vuorossa oli eläinten täyteistä meininkiä. Varasin Betelnut Toursin kautta päiväreissun Phnom Tamaon Wildlife Rescue Centreen, eli eläintensuojelupuistoon. Päivä jopa ylitti odotukseni, jotka olivat alunperinkin melko korkealla monien suositusten ansiosta. Hintaa retkellä oli 33 dollaria, sisältäen kuljetuksen (yli tunnin matka), sisäänpääsyn, oppaan ja lounaan. Hintansa arvoinen vaikka alkuun epäröinkin osallistumista sen takia, totisesti!

Aamusta lähdettiin liikenteeseen kymmenen maissa ja hypättiin jeepin lavan kyytiin. Meidän ryhmärämässä oli mun lisäksi seitsemän henkeä, mukaanlukien australialaisen Benin ja Emilyn. Puistossa vietettiin koko päivä kävellen ja tutustuen eläimiin ja niiden tarinoihin. Kaikki puiston eläimet olivat pelastettuja milloin mistäkin, suuri osa salametsästäjien kynsistä, laittomista rajanylityksistä, laittomina lemmkkeinä tai muuten kurjista oloista. Jos vain mahdollista, eläimet pyritään vapauttamaan luontoon, mutta kaikkien kohdalla se ei onnistu syystä tai toisesta. Joitain uhanalaisia lajeja taas pidetään puistossa ja otetaan mukaan “breeding programmeen”. Kaikki muut puistossa olevat lajit olivat kambodzalaisia, iguaania (nimeltä Mr. Lipstick) ja leijonia lukuunottamatta.

Meidän hollantilainen opas oli mahtava ja osasi vastata kaikkiin päivän aikana esitettyihin kysymyksiin oikein perusteellisesti. Olin tosi tyytyväinen, että nielin suomalaisen minä itse-mentaliteettini ja lähdin mukaan retkelle omatoimisuuden sijaan, sillä yksinään puistosta ei olisi saanut mitään irti: ei olisi päässyt häkkien sisälle tapaamaan eläimiä, ei olisi tiennyt mitä eläimiä voi lähestyä ja mitkä purevat ranteesi poikki eikä olisi kuullut eläinten tarinoita ja oppinut valtavasti. Kaikki eläimet olivat isoja persoonallisuuksia omine tapoineen ja oli ihana huomata, miten suurin osa eläimistä lähestyi ihmisiä oma-aloitteisesti ja aidosti nautti meidän seurasta ja huomiosta. Jos tällaisiin puistoihin törmään jatkossa, varmasti menen uudestaan! Päihittää tavalliset eläintarhat kevyesti. Mikä parasta, muita kävijöitä puistossa ei tuolloin ollut (maanantait ovat kuulemma hiljaisia päiviä), joten saatiin olla kaikessa rauhassa.

Yliystävällinen peura

En enää muista näiden hauskojen kavereiden nimiä (yellow joku?), mutta meille kerrottiin, että tämän koiraan saatua naaraskaverin kuukausien yksinolon jälkeen, ne viettivät neljä kuukautta pesässä tulematta lainkaan ulos, haha

Gibboneista tuli ehdottomasti mun yksi lemppareieläin täällä, ne olivat niin…inhimillisiä! Tämä tyyppi halusi vain, että joku pitelee sitä kädestä. Voiko olla mitään valloittavampaa?! Se myös nautti pään päältä rapsuttelusta.

Peuroja, jotka kuulemma näyttää ihan samalta kun Bambi liukkaalla jäällä Disneyn  elokuvassa kun ne ottavat ensi askeleitaan. Nuo linnut taas vastasivat älyttömillä volyymeilla kiekaisuun, jonka meidän opas osasi tehdä,

Taas yksi valloittava gibboni jota hetki paijailtiin ja pideltiin kädestä

Tämä gibboni taas käänsi välittömästi selkänsä nähdessään meidät vaatien selkärapsuttelua

Lounastauko ja kookospähkinä!

Meidän oppaan paikallinen vaimo (joka oli ihan loistotyyppi) teki meille ihan mahtavan lounaan, lähes vyöryttiin ulos meidän bambumajoista

Sit vähän huilittiin

Puistossa on 122 karhua, kaikki lajiltaan “Sunbeareja” tai “Moonbeareja”. Ne olivat myös tosi valloittavia ja leikkisiä, taistelivat milloin keppien ja milloin toistensa kanssa. Niiden tarhat olivat myös täynnä virikkeitä, kiipeilytelineitä ja riippumattoja. Tämä karhu oli pelastettu ravintolan takaa. Sitä oli käytetty huvituksena (“tanssivana karhuna”) ja todennäköisesti lopulta se olisi päätynyt soppaan. Karhun käpälät ovat Aasiassa haluttua tavaraa ja opas kertoi karhuista, jotka huumataan ja isketään pöytään tarjolle elävänä. Sitten niiltä napsitaan käpälät soppaan. Yksi karhuista oli kolmikäpäläinen tämän seurauksena.

Tiikeripython, joka oli VALTAVA, yli kolme metriä pitkä. Siitä sais pari laukkua, anyone?

Kisu kaipasi lempeä ja kihnutteli itseään häkin verkkoon, ihan kuin meidän koirat. Ei tosin annettu lempeä tälle kaverille, ois voinut lähteä käsi mukana.

…ja gibboni, vaihteeksi. Tämä oli ollut lemmikkinä, siitä todisteena toinen karvaton nilkka kahleen seurauksena

Puistossa olia bout 10 tiikeriä. Meille opetettiin kuinka tervehtiä niitä: piti päästää sellanen tosi omituinen hyminä kurkusta ja tiikeri vastasi siihen, ihan samalla tavalla! Huikeeta!

Lucky-norsu, yksi seitsemästä puistossa. Suuri persoona sekin ja hirmuisen ystävällinen tapaus, varoi tarkasti astumatta kenenkään varpaille. Ja rakasti kookospähkinöitä.

Meidän opas ei oikein onnistunut piilotustehtävässään…

Kookosmaitoa!

Lucky myös tiesi missä kookospähkinöitä säilytetään jeepissä

Mä jään kaipaamaan lehmä- ja puhvelilaumojen aiheuttamia liikenneruuhkia, ne on musta vain jotain äärimmäisen viihdyttävää. Ja muutenkin lehmät kaikkialla ovat aika jees.

Viimeisenä iltana hoitelin check-in-juttuja ja tuktuk-kyytiä seuraavaksi aamuksi. Kävin syömässä ja törmäsin ensimmäiseen pulaan joutuneeseen reissaajaan: matkatoimiston edessä vähän iäkkäämpi aussimies oli joutunut paikallisen poliisin uhriksi, joka oli iskenyt kepillä mahaan ja vienyt kaikki rahat. Hän yritti saada viittä dollaria kasaan soittaakseen Australiaan pyytämääkseen perhettä lähettämään rahaa. Sponssasin parilla dollarilla… Myöhemmin ostin mandariineja seuraavaa aamua varten ja juttelin mukavan paikallisen papan kanssa, joka halusi välttämättä maksaa ostokseni. “When you come to my country, I offer!”

Eilen aamuna siis lähdin kuudelta kohti lentokenttää, suuntana ensin Kuala Lumpur. Lento meni hyvin (ja luojan kiitos ajoissa) ja sitten jännät paikat vasta alkoikin. Phnom Penhin toimistolla kävin aiemmin varmistelemassa, että onhan mahdollista ehtiä toiseen koneeseen kun välissä on 1h20min. Siellä työntekijät myhäilivät ja toivottivat vain onnea matkaan… Mutta kun lento on 50 euroa halvempi tällä aikataulutuksella, ei köyhä reissari voi vastustaa kiusausta (sain siis Phnom Penh-KL lennon hintaan 32 euroa + 15 euroa laukusta ruumassa, muuton lento olisi ollut satasen pintaan).

Joten, KL:ssä pikaryntäys koneesta ulos (olin valinnut paikan koneen etuosasta), passintsekkaukset äkkiä läpi ja odottamaan laukkua… odotin…odotin…ja odotin… Ja viimein sain sen. Paria päivää aiemmin sain AirAsialta varoitusmeilin, jossa käskettiin ennakoimaan Aasiassa alkanut lomasesonki ja saapumalla lentokentälle normaalia aiemmin. Laukun saatuani ja palattuani lähtevien puolelle kiikuttamaan kantamuksiani tiskille, tajusin tarkalleen mitä sillä tarkoitettiin. Ihmismeri oli valtava. Viisi minuuttia kiltisti odotettuani vuoroani totesin, että mulla on 45 minuuttia aikaa koneen nousuun, 25 minuuttia portin sulkeutumiseen ja jono seisoo. Ei muuta kun anomaan jonon ohi kiilausta ja väläyttelemään valloittavinta hymyä mikä löytyy.

Kaikki jonot kiilattuani niin passikontrollissa kuin turvatarkastuksissakin ehdin kuin ehdinkin portille kolme minuuttia ennen sen sulkeutumista, tosin jonon häntä oli vielä portilla, joten ei varsinaista paniikkia enää ollut. Ilman kiilailua olisin tosin jäänyt kentälle kuin nalli kalliolle.

Siispä eilen saavuin neljän maissa takaisin Indonesian maaperälle! Tullissa mun rinkkaa haluttiin tutkia hyvinkin tarkkaan ja aluksi ajattelin tietenkin, että mun turvasumute on varmaan kielletty. Tullimiehet kyllä piteli sitäkin käsissään, mutta eivät olleen yhtään kiinnostuneita siitä. Sen sijaan mun vaatteiden välissä näytti olevan jotain todella uhkaavaa, joten mun kaikki vaatteet leväytettiin siinä sitten ympäri tiskejä. Eihän siinä, mustakin on ihan kiva esitellä mun alusvaatteita kaikelle kansalle… Lopulta sieltä löytyikin tosi vaarallinen muovipussi täynnä aurinkorasvoja ja after sun-purkkeja (mitä sä Essi niissä oikeasti oikein säilöit, tunnusta!), mutta sain ne kuitenkin pitää. Ulos kentältä ja Naz olikin jo vastassa :)

Joten nyt, Indonesiassa ollaan, mutta ei kuitenkaan Balilla vaan… Sulawesillä, kaupungissa nimeltä Makassar! Naz on kotoisin täältä ja tuli Balilta kyläilemään perheensä luona, joten itse suuntasin myös tänne. Täällä olisi tarkoitus vietellä pari viikkoa Nazin perheen vieraana ja voi että miten minä tykkään. Perheessä on äiti (jonka kanssa meillä ei tosin ole yhteistä kieltä, mutta ei se tunnu meidän kommunikointia liiaksi haittaavan), 16-vuotias pikkuveli Wadi, joka kovasti haluaa harjoitella englantiaan mun kanssa sekä hurmaava 3-vuotias pikkusisko Sheila, joka ei ihme kyllä ujostele mua yhtään vaan tänä aamuna jo ihan tuttavallisesti istui mun sylissä. Talo oli positiivinen ylläri, sillä Nazin kerrottua, etteivät he ole rikkaita, odotin lähinnä savimajaa.. Mutta ei, heillä on kolme kerrosta, ihan oikea länkkärivessa ja sähköllä toimiva suihkukin. Ja sain ikioman huoneen isolla sängyllä ja ilmastoinnilla, kyllä kelpaa. Ja äidin tekemä ruoka… Voih, Nasi goreng, paikallinen chili ja muu indonesialainen ruoka, kylläpä oli jo ikävä.

Eilen aloitettiin mun kielikylpy ja opettelin sanomaan tyypillisimmät fraasini indonesiaksi: “olen väsynyt”, “olen nälkäinen”, “lopeta hokemasta tuota”. Haha. Nazin mukaan olen aina väsynyt tai nälkäinen :D Mikä kyllä taitaa olla vähän tottakin…

Eilen illalla käytiin syömässä paikallisessa pikkukojussa, sulawesiläistä ruokaa nimeltä Coto Makassar. Annokseen kuului keitto, jossa lillui puhvelinlihaa (liemeen lisäiltiin oman maun mukaan chiliä ja soijaa) ja bambukotelo, jossa oli riisiä. En olisi ikinä uskonut, että puhvelin sisäelimet voi maistua niin hyvältä, nam! Lystikästä tästä vierailusta teki se, että ravintolan omistaja halusi yhteiskuvaa meistä, muut asiakkaat napsi kuvia ja kaikki kyseli Nazilta musta. Kertonee miten paljon länkkäreitä täällä käy…

Sulawesi on muuten muslimisaari, kuten kaikki Indonesiassa Balia lukuunottamatta. Se myös näkyy (tai pikemminkin kuuluu) mm. siten, että kello viisi aamulta naapurin moskeijassa alkaa aamuserenadi volyymilla sata.

Parin viikon ajan voi olla, että blogi päivittyy hitaammin, sillä nettiä ei talosta löydy, vaan pitää tulla nettikahvilaan sitä varten. Nyt rentoudutaan, luetaan, möllötellään ja elellään niin kuin nyt kotona eleltäisiin, ilman hötkyilyä. Joskus ennen joulua sitten lennellään eteenpäin.

Kivaa itsenäisyyspäivää sinne Suomen kamaralle, mekin huomenna vilkaistaan tv-kaistan kautta pätkä linnan vastaanottoa, kun Naz niin kovasti haluaa nähdä. Nauttikaahan pakkasista!

Historian haamuja ja tulevaisuuden toivoja

Eilen oli ohjelmassa sukellus Kambodzan historiaan. Etukäteen olin pohjustellut aihetta vähän aloittamalla omaelämäkerran “First They Killed My Father”.

En nyt kirjoita tähän hirmuista romaania aiheesta, pienen  tiivistelmän vain. Kambodzan sisällissota loppui huhtikuussa 1975. Sodan päättymisen riemu päättyi hyvin pian punakhmerien (Khmer Rouge-liike) ottaessa vallan ja tyhjentäessä kaupungit. Kolmessa päivässä Phnom Penhin kadut hiljenivät ja kaupungista tuli autio. Liike tavoitteli kommunistista maatalousyhteiskuntaa ja ajanlasku aloitettiin vuodesta 0. Sosialististen uudistusten myötä raha, yksityisomaisuus, markkinatalous, sanomalehdet ja kaikki kulttuuriin viittaava lakkautettiin. Ihmiset jaettiin työleireihin, perheitä erotettiin ja ihmiset tekivät pakkotyötä nälkiintyineinä. Khmer Rouge-puolue säilytti salamyhkäisyytensä ja siihen viitattiinkin yleensä termillä “Angkar” (järjestö). Valtion nimeksi vaihdettiin “Demokraattinen Kamputsea”.

Khmer Rougen suurimmiksi vihollisiksi miellettiin koulutetut tai muuten älykkäinä pidetyt ihmiset – lääkärit, opettajat, papit ja vastaavat. Pelkästään silmälasit, yhteydet ulkomaailmaan tai vieraiden kielten hallitseminen saattoi johtaa vangitsemiseen, kuten myös kaikenlainen niskurointi. Vangit kiikutettiin vankiloihin, joista kuuluisimmaksi on noussut S-21, joka nykyään tunnetaan myös Tuol Slengin kansanmurhamuseona. Aiemmin kouluna toimineet neljä suurta rakennusta muuntautuivat selleiksi ja kidutushuoneiksi. Ihmisiä saatettiin kiduttaa, kunnes he tunnustivat vaikkapa kuuluvansa CIA:han, vaikka heillä ei ollut aavistustakaan mikä tuo mystinen kirjainyhdistelmä edes on. Jotkut saattoivat tunnustaa perheenjäsentensä tai ystäviensä olevan valtion vihollisia, mikä on jopa ymmärrettävää niin karmivissa olosuhteissa. Jokainen vangittu dokumentoitiin tarkasti, joten jokaisen uhrin valokuva on yhä vieläkin tallessa, tuijottamassa museon seinillä. 20 000 ihmistä kidutettiin kuoliaaksi ja tapettiin jo vankilassa, mutta suurin osa kuljetettiin kuitenkin “Killing Fieldsille”, Kuoleman kentille. Ei ollut väliä, oliko kyseessä mies vai nainen, aikuinen vai lapsi.

Kentille saavuttuaan uhrit tavallisimmin tapettiin välittömästi – heidät laitettiin vallin reunalle ja murhattiin tyypillisimmin kovalla iskulla päähän, tai ehkä veitsellä. Kalliita luoteja ei tuhlattu mokomiin ihmispoloihin. Joskus uhrit saattoivat ensin joutua kaivamaan hautansa. Taustalla soi kovaääninen musiikki peittämässä uhrien tuskanhuudot. Kuuluisimman kuoleman kentän, Choeung Ekin suurimmasta joukkohaudasta löytyi 450 ihmisen luut.

Khmerien valtakausi kukistui lopulta, kun Vietnam sai tarpeekseen punakhmerien jatkuvista hyökkäyksistä Vietnamin puolelle ja vietnamilaissotilaat valtasivat Phnom Penhin 7. tammikuuta 1979.

Tarkkoja uhrilukuja ei tiedetä vieläkään. Arviot vaihtelevat 1,3-3 miljoonan välillä, jonkun arvion mukaan jopa yksi viidesosa väestöstä pyyhkäistiin pois. Suurin osa väestöstä kuoli nälkään,sairauksiin ja pakkotyöhön. S-21-vankilasta selvisi 7 ihmistä, joista monet olivat maalareita ja sen ansiosta saivat pitää henkensä. Jostain muistelen lukeneeni jopa, että koko kansanmurhasta selviytyi vain viisi lääkäriä ja viisi musiikinopettajaa.

Punakhmerien johtajia tuomitsemaan nimetty tuomioistuin käynnistyi hiljalleen vasta vuosina 2005-2006. 2010 joitain johtajia tuomittiin vankeuteen. Liikkeen ehkä näkyvimmin esillä ollut keulakuva Pol Pot kuitenkin kuoli vuonna 1998, ilmoitettuna syynä sydänkohtaus, mutta who knows. Pointti kuitenkin on, että hän oletetusti sai luonnollisen kuoleman 72 vuoden iässä ja sai nauttia mm. isovanhemmuudesta kaikessa rauhassa joutumatta ikinä vastuuseen aiheuttamistaan kauheuksista.

Kaikista karmivinta kaikesta on ehdottomasti se, että tapahtumat todellakin sijoittuvat vain 30 vuoden päähän.

Hippusen romaani siitä nyt tuli sitten kuitenkin. Käytiin ensin Tuol Slengin (S-21) museossa (pääsymaksu 2 dollaria), joka on siis perustettu vanhan koulun tiloihin, jossa aiemmin kyseinen vankila sijaitsi. Sen jälkeen jatkoimme Killing Fieldsille (pääsymaksu 5 dollaria), jossa kuljettiin luurit korvilla ja kartta kädessä 19 pistettä sisältävä “rastirata”. Joka rastin luona painettiin nappia ja kuunneltiin tarina tai info kyseiseen paikkaan liittyen. Yhteen pisteeseen oli koottu selvitytyneiden tarinoita. Mukavaa oli, että kertojat olivat paikallisia kambodzalaisine aksentteineen, teki kokemuksesta huomattavasti aidomman. Nykyään paikka on vehreä ja rauhallinen alue lähellä vesistöä, ja historian kauheuksien on lähes mahdoton käsittää tapahtuneen siellä. Vaikuttava, mahdottoman vaikuttava kokemus. Tästä en ole ikinä ennen kuullut, en historiantunneilla enkä muuallakaan. Jälkeenpäin teki mieli juosta kaduilla kädet levällään julistaen maan historiaa. “Tiedätkö mitä Kambodzassa  tapahtui, ihan äsken?

14 viimeistä S-21:n uhria, jotka vietnamilaissotilaat löysivät kidutettuina huoneista.

Tuol Sleng (S-21), rakennus A

Ei hymyilyä. Tosin kyltti oli aika turha, ei paljoa hymyilyttänyt. Muuan kanadalaisrouva tosin kertoi kuulleensa, että paikalliset eivät paljonkaan kerro kansanmurhasta lapsilleen, sillä se on vielä melko arka paikka. Lasten tullessa vierailulle museoon, he eivät osaa ottaa paikkaa vakavasti, koska eivät tiedä miksi. Kyltti on siis pikemminkin paikallisille lapsille, kuin turisteille.

Vankilan säännöt.

Yksi kymmenistä kidutushuoneista. Seinällä oli aina valokuvasuurennos huoneesta löydetystä, kidutetusta ruumiista.

Kouluaikojen voimistelupuu, jonka punakhmerit muunsivat kidutuskäyttöön. Uhreja roikotettiin pää alaspäin kunnes he menettivät tajuntansa. Sitten heidät upotettin ruukuissa olevaan saastaiseen likaveteen, jota muutoin käytettiin peltojen lannoitteena. Näin uhri virkosi, ja roikotusta pystyttiin jatkamaan jälleen.

Kuva, joka on suoraan kuin lukemani kirjan alkukappaleista. Sisällissodan loputtua väki ilakoi kaduilla sotilaiden vyöryessä kaupunkiin, autuaan tietämättöminä tulevasta.

Kaupunkien tyhjennys, pääosin jalkaisin.

Uhrien vaatteita.

Pakkotyötä

Joka uhri taltioitiin

Sellejä

Kidutusvälineitä

Seitsemän S-21:stä selvinnyttä

Nämä kuvaseinät olivat ehkä järkyttävimmät  – seinät vuorattuina lapsiuhrien kuvilla. Kuka näin suloisille nassuille haluaa pahaa?

Choeung Ek Killing Fields ja pisteet 2 ja 3. Pisteellä kaksi rekat pysähtyivät matkaltaan vankilasta ja vangit nousivat pois kyydistä Pisteellä kolme (muistaakseni) tarkastettiin, että kaikki olivat kyydissä ja kukaan ei ole päässyt pakenemaan.

Katos, jonka alle pysähdyin kuuntelemaan selviytyneiden tarinoita joksikin aikaa.

166 päättömän ruumiin joukkohauta.

Hautojen äärelle oli jätetty rannenauhoja osanoton ja rauhan merkiksi

Joukkohauta, josta löytyi yli sadan naisen ja lapsen alastomat ruumiit

“Killing Tree” joukkohaudan vieressä, jota vasten lapset tapettiin iskemällä pää puuhun jaloista roikottaen. Lähes poikkeuksetta yhden perheenjäsenen tapon jälkeen koko perhe sai surmansa – näin ei jäisi kukaan potentiaalinen tulevaisuuden kostaja eloon. Tähän puuhun itse jätin yhden rannenauhoistani.

Kartta ja nauhuri, niillä homma toimi

Puu, johon musiikkisoittimet ripustettiin peittämään tuskanhuudot ja kauhunkiljaisut

Stupa, joka rakennettiin 1988 kansanmurhan uhrien muistoksi. Sisällä on 17 kerrosta pääkalloja.

Päivän jälkeen piipahdettiin kurkkaamassa Royal Palacea, jonka sisälle ei päässyt, sillä kuningas on kuollut noin kuukausi sitten ja suruaika on yhä voimassa. Edusta olikin täynnä väkeä jättämässä kukkia, suitsukkeita ja jäähyväisiä edesmenneelle hallitsijalleen. Piipahdettiin joen rannassa kävelemässä ja jatkettiin tuktuk-kuskin kanssa matkaa.

Meillä oli Andren kanssa muuten ihan mahtava tuktuk-kuski. Hän oli kuskannut Andren bussiasemalta edellispäivänä ja Andre sitten pyysi kuskaamaan toisenkin päivän. Mr. Black puhui lähes täydellistä englantia – todella veikeällä aussiaksentilla. Ihan loistavaa, sillä häneltä opittiin päivän aikana valtavasti ja hän kertoi oman perheensä tarinan kansanmurhan ajoilta sekä faktoja, joita museossa ei esitetty. Päivällä pyydettiin häntä viemään meidät johonkin missä hän itse käy syömässä ja päädyttiin kolmestaan syömään riisiä ja sammakkoa – hyvää oli! Illasta mentiin tosi kivaan ravintolaan, joka oli tupaten täynnä paikallisia. Vuorossa oli ensin tee-se-itse grillausta ja sitten valtava litteä kala. Maistui!

Royal Palace ja edesmennyt kuningas. Ihmiset olivat ilmeisesti jonkinlaisessa surupuvussa, kaikilla oli valkoinen pusero ja musta alaosa ja puserossa musta ruusuke.

Joen rannalta

Kukkia kunkulle

Grillaillaan kasviksia ja lihaa, Mr. Black ja Andre

Aterian osa numero 2, iso litteä kala.

Käytännössähän tämä kimppa-ateria syötiin niin, että salaatinlehden päälle koottiin kalaa, riisinuudelia ja kasviksia. Sitten salaatti kiedottiin vähän tortillan tapaan, dippailtiin chilikastikkeessa ja pistettiin poskeen. Nam!

Meidän ateria elossa.Toistaiseksi.

Andre lähti tänään kohti Vietnamia (täältä ois kuuden tunnin matka, pikkasenko houkuttais). Itse kyselin eilen vähän Blackilta vinkkiä oisko yksi juttu mahdollista täällä – ja olihan se! Niinpä tänä aamuna suunnattiin kaupungin laidalle vierailemaan orpokotiin! Kyselin mitä kannattaisi viedä mukanaan ja niinpä piipahdettiin riisikaupan kautta ja ostin 50 kilon säkin riisiä tuliaisina (30 dollaria, vähän kirpaisi tämän budjettireissarin pussia, mutta lämmittihän se mieltä, joten menköön). Päivästä nyt ei sen enempää, kuin että upea kokemus ja suosittelen lämpimästi kaikkia kehitysmaissa matkustavia kokeilemaan! Lapset ottivat vastaan todella lämpimästä, paikan paikalliset vapaaehtoistekijät esittelivät tiloja ja toimintaa aluksi ja loppuajan vietin leikkien ja jutellen lasten kanssa (jotka muuten ikäisikseen puhuivat todella hyvää englantia!) Light House Organizationin ylläpitämässä orpokodissa on tällä hetkellä 101 orpoa, tosin hämmästyttävän suuri osa ei ollutkaan siellä vanhemmattomuuden takia, vaan ainoastaan köyhyyden. Tyypillinen tilanne on se, että perhe asuu kaukana sivilisaatiosta keskellä pikkukylää, jossa ei ole koulua. Lapsen tulevaisuus taataan tuomalla hänet orpokotiin, jossa on mahdollisuus käydä koulua ja oppia englantia. 15-vuotias Miroke ei ole nähnyt kuuteen vuoteen perhettään. Hän on kuitenkin iloinen, että voi käydä koulua ja haluaisi tulevaisuudessa olla sairaanhoitaja.

Orpokodin toiminta vaikutti tosi hyvältä ja tilat olivat siistejä. Vähän täitä kyllä kampailtiin tyttöjen hiuksista, mutta sattuuhan sitä. Erityisen positiiviseksi kokemuksen teki se, ettei paikalla ollut muita turisteja. Juttelin myös oman ikäiseni pojan kanssa, joka asuu jo kaupungissa opiskelemassa (australialaisen lahjoittajakummitädin turvin), mutta oli tapaamassa kolmea pikkusisarustaan. Tosi avartava keskustelu ja mukava tuttavuus! 

Lopulta vietin kuutisen tuntia orpokodilla, lapset olivat ihan hurmioissaan mun kännykän Angry Birdsistä ja pelasivat akun loppuun. Kuunneltiin Beyoncea ja Jennifer Lopezia ja tytöt opettelivat käyttämään mun kaveria. Syötiin yhdessä myös lounasta, riisiä ja papuja. Iltapäivällä suuntasin Blackin kanssa takaisin kaupunkiin ja kävin leffassa. Tunnustan – kävin katsomassa viimeisen Twilightin. En tajua miksi ylipäänsä se piti käydä katsomassa kun en ole hirveästi innostunut kolmesta edellisestäkään, mutta kaipa vaan ympyrä piti saada suljettua. Illasta kävelin takaisin hostellille huilimaan.

Tytöt napsi kuvia ensin iPodilla

Orpokodin vapaaehtoistyöntekijä (ja kumma hedelmä), työtä vastaan saa ruoan ja katon pään päälle. Arvostan!

Black ja riisi matkalla päämäärään. Tommonen 50 kilon säkki muuten kestää yhden päivän.

Pojat pelasi kuulapeliä, jonka sääntöjä en lopulta ikinä ymmärtänyt

Orpokodin pihaa, vasemmalla tyttöjen makuuhuoneita

Siellä oli kissanpentujakin! Kolme sisarusta, tämä harmaa, oranssi ja musta, jännä väritrio

Pojat Angry Birdsin lumoissa

Mr. Black vaihtoi miehekkäämpään kulkuneuvoon

Me ja meidän outo hedelmä, joka teki hampaat tosi tahmaiseksi ja joka syötiin dippaamalla kädessä olevaan suolaan ja chiiliin.

Tytöt testailivat mun kameraa

Ja tällainen kuva lopulta heidän käsissään syntyi :)

Iltavalaistuksessa Royal Palace näytti aika hienolta

Takana upeat kaksi päivää – taas muistuu mieleen miksi ylipäätään matkustan. Huomenna on myös jännä päivä edessä, ja siitä paljastan sen verran, että koska tänään vietin päivän lasten parissa, huomenna on eläinten vuoro! Luulin myös pitkään, että mun seuraava lento on tiistaina, kunnes eilenillalla tajusin, että lähdenkin vasta keskiviikkona… Parempi vain niin, tietysti. Tänään muuten on tasan kuukausi jäljellä Aasiassa, hui!

Let’s not call us stupid. Let’s call us…adventurous!

Yhteensä neljä yötä Siem Reapissa  takana ja tykkäsin kaupungista kyllä kovasti. Kambodza on yksi Aasian köyhimmistä valtioista ja se näkyy. Kaupustelijat ovat ahdistavampia ja lapset myyntikoreineen ja postikortteineen ovat kaikkialla. Kauheasti tekisi mieli ostaa jotain ihan vain ilahduttaakseen säälittävän oloisia lapsia, mutta sillä vain tulee tukeneeksi sitä tosiseikkaa, etteivät lapset käy koulua. Eräällä tapaamallani hierojatytöllä on yksi vapaapäivä kuussa, jolloin hän menee tapaamaan 40 kilometrin päässä asuvaa perhettään. Kuukausipalkka hänellä on 40 dollaria. Ei hyvä. Kaikesta huolimatta ihmiset ovat hirmu ystävällisiä ja iloisia, aina uteliaita länkkäreistä.

Ensimmäisenä päivänä ei rehellisesti sanottuna taidettu tehdä oikein yhtään mitään, aamun ratsastuksen lisäksi. Taidettiin me käydä night marketilla pyörähtämässä ja ostin vähän tuliaisia ensi viikkoa varten. Illalla oltiin niin väsyneitä, että painuttiin nukkumaan jo kymmenen maissa. Seuraavana aamuna vuokrattiin pyörät ja lähdettiin reippailemaan kohti Angkorin temppeleitä! Päätettiin ostaa kolmen päivän lippu, sillä yhden päivän sisäänpääsy on 20 dollaria, kolme päivää 40. Tiedettiin etukäteen viettävämme temppeleillä ainakin kaksi päivää, joten oli ihan sama otetaanko saman tien kolmen päivän lippu, saman hintaiseksi tulisi kuitenkin. Täällä muuten valuutat on aika hassusti sekoittunut. Käytännössä täällä käytetään USA:n dollareita. Kun nostat ATM:stä rahaa, saat summan dollareina ja hinnat yleensä ilmoitetaan vain dollareissa. Pienin seteli on kuitenkin yksi dollari, joten jos summa on vaikkapa 1,5 dollaria, saat vaihtorahan Kambodzan omana valuuttana, realina. Mahdollista on myös maksaa sekaisin realeissa ja dollareissa jos molempia on pussiin kertynyt, 4000 realia on yksi dollari. Hassua.

Anyway, takaisin temppeleille. Matkaa keskustasta oli n. 6km temppeleille, ja siellä se varsinainen pyöräily vasta alkoikin. Alue on valtava ja se sisältää yli tuhat enemmän tai vähemmän raunioitunutta 800-1400-luvulla vallassa olleen khmer-valtakunnan rakennuttamaa temppeliä. Yhdessä päivässä ei ehdi näkemään kuin kermat päältä, joten kaksi päivää oli ehdottomasti fiksu valinta. Lisäksi yhdessä päivässä mahdollisimman paljon ahnehtiminen olisi käynyt tosi raskaaksi. Päätettiin ensimmäisenä päivänä käydä tsekkaamassa muutama paikka ja jättää varsinainen Angkor Wat vasta toiselle päivälle – ei makeaa mahan täydeltä, vai mitä.

Ensimmäisen päivän tärkein  temppeliosuus oli Angkor Thomin, alueen muinaisen pääkaupungin päätemppeli Bayonin tutkiminen, johon vierähtikin tovi. Sieltä jatkettiin pohjoiseen Preah Khanille tai ainakin luultiin niin. Päädyttiin temppelille joka jälkeenpäin google-kuvahaun perusteella osoittautui olevan joku aivan muu kuin Preah Khan. Tämä meille nimettömäksi jäänyt temppeli kuitenkin oli lopulta mun lempparitemppeli kaikista, en tiedä edes tarkalleen miksi. Matkalla käytiin tutkimassa 3-4 pienempää temppeliä, joiden nimistä meillä ei myöskään ole hajuakaan. Jan oli kuin pikkupoika karkkikaupassa ja kirmaili pitkin temppeleitä. Lopulta se mokoma sai mutkin yllytettyä mukaan ja lopulta kiipeiltiin yläilmoihin aina kuin vain tilaisuus sen salli. Mitä virallisemman näköinen “don’t climb” – teksti ja köysi edessä, sitä varmemmin me oltiin juuri siellä. Ja sehän kannatti – tämä mun nimetön lempparitemppeli oli upea auringon laskiessa yläilmoista katsottuna. Sieltä käsin huomattiin myös, että paikan vartija vaivihkaa vei muutamia turisteja temppelin päälle muutaman dollarin taskurahaa vasten. Auringon laskiessa naureskeltiin yhdessä, miten romanttinen paikka olisikaan ollut jonkun muun kanssa, haha. Tällä temppelillä sattui myös hassu juttu: juuri kun oltiin alottamassa operaatio laskeutuminen, Olivia käveli meidän alapuolella ja hihkaisi “miten te sinne pääsitte?” Mikä sattuma! Näimme koko tytön viimeksi nousemassa Phnom Penhin bussiin ja nyt törmätään täällä keskellä viidakkoa yhdessä tuhannesta temppelistä. Olivia kipusi sitten kaverinsa (jonka nimeä en kyllä kykene enää muistamaan) kanssa hetkeksi meidän seuraksi ylös ennen kuin erkaannuttiin jälleen. Myöhemmin muuten Mad Monkeyssä törmäsin Emilieen – taas. “Maailma on pieni” -sanonta alkaa tuntua yhä enemmän todelta :)

Night Marketin läheisyydessä näin Hello Kitty-kaupan
Bayon

Bayon ja sen kuuluisia kivikasvoja

Angkor Thomin alueen temppeli, jonka nimestä ei mitään hajua.

Mun lempparilla, matkalla yläilmoihin

Kohtuu muikeana maisemista

Kuvat ei vaan anna yhtään oikeutta temppeleille…

Bayon
Joidenkin temppeleiden sisältä löytyi alttareita, joissa rukoiltiin meille hyvää onnea, sytyteltiin suitsukkeita ja lopuksi sidottiin nauha ranteeseen. Lahjoituksen sai  tehdä lopuksi omantunnon mukaan. Kaksi päivää temppeleillä ja mun toinen ranne on suhteellisen täynnä nauhoja.

Bayon- valtava temppeli, jonne eksyminen tuskin lienee vaikeaa

Bayonin seinän veistosta
Bayonia sisältä

Illalla istuttiin ensin meidän hostellin yläkerran Top Banana Beach Barissa, joka on aivan ihana kattoterassi hiekkalattioineen. Hostellilla vaan oli vähän vaarallinen systeemi, kun kaiken voi pistää piikkiin aina juomista pyöränvuokraukseen ja maksaa viimeisenä päivänään ennen lähtöä. Ihanan helppoa, mutta ah-niin-petollista. Eikä asiaa yhtään helpota se, kun olut on lähes halvempaa kuin vesi – dollari/tuoppi. Illasta jatkettiin Pub Streetille ensin Temple-yökerhoon, joka osoittautui melkoiseksi bilehelvetiksi. En ole ikinä nähnyt missään yhtä suurta laumaa miesprostituoituja (enkä tosiaan uskonut todistavani tätä ekaa kertaa Kambodzassa) joten pian vaihdettiin Angkor Whatiin? josta tuli mun yksi tähän astisista lemppareista. Sopivan pieni ja tunnelmallinen, seinillä graffiteja, musiikki kohdillaan mutta ei liian kovalla, joten kommunikointikin onnistui muutenkin kuin käsimerkein. Sieltä palailtiin kolmen aikaan takaisin hostellille, ilta oli enemmän kuin onnistunut.

Seuraavana aamuna herätyskello – eli Jan joka valvoi koko yön – herätti viideltä ja hypättiin taas pyörien kyytiin, tavoitteena ennättää Angkor Watille katsomaan auringonnousu. Ennätettiin, oltiin vähän turhankin ajoissa ja olihan se hieno. Itse jäin ulkopuolelle kuvaamaan, Jan sen sijaan meni sisälle ja kipusi torniin, joka avataan yleisölle vasta kahdeksalta. Sieltä hän oli kaikessa rauhassa omassa yksinäisyydessään katsellut kuinka aurinko kohosi tornien ylle. Vartija jossain vaiheessa oli bongannut Janin, mutta hän sai olla rauhassa työntämällä 5 dollaria vartijan käteen – korruption riemuja. Mitä tästä opimme: “Pääsy kielletty”-kyltti on yhtä kuin viisi dollaria. Ookoo.

Auringonnousun aikaan väkijoukkoa oli melkoisesti, mutta paikka hiljeni välittömästi sen jälkeen suurimman osan turisteista suunnistaessa aamupalalle. Me jäimme tutkimaan parin tunnin ajaksi tätä maailman suurinta uskonnollista rakennusta. Olihan se vaikuttava, mutta mun täytyy myöntää, että tykkään enemmän Bayonista ja siitä nimettömästi kivasta temppelistä. Jotenkin ne olivat aidomman tuntuisia, hieman piskuisia ja rapistuneita, mutta silti vaikuttavia. Angkor Watin jälkeen käytiin katsomassa Ta Keo, Ta Prohm ja muutama muu matkan varrelle sattunut pienempi temppeli. Ta Keon huipulla tutustuttiin englantilaiseen Harryyn ja saksalaiseen Andyyn ja sovittiin illaksi tärskyt meidän terassibaariin. Ta Prohm oli ehkä lopulta tämän päivän vaikuttavin, sillä se on vähiten korjattu kaikista näkemistämme ja hyvin luonnontilassa siis. Paljon rönsyileviä kasveja, isoja puita juurineen ja kiviröykkiöitä – oikea viidakkotemppeli. Tämä temppeli on myös tunnettu siitä, että Tomb Raideria on kuvattu täällä (ja muistaakseni myös joillain muilla temppeleillä, mm. Ta Keolla ja Angkor Watilla, mutta jostain syystä niitä ei mainosteta tällä seikalla?). Itse en tosin kyseistä leffaa ikinä ole nähnyt, joten se lisättäköön listaani (tällä hetkellä reissun aikana sinne on jo kertynyt mm. Eat Pray Love ja The Killing Fields).

Iltapäivällä suunnattiin yhden-kahden aikaan takaisin hostellille huilimaan. Molempina päivinä pyöräilyä kertyi Janin laskelmien mukaan n. 35km, joten 70 km parina päivänä, ei huonosti. Matkat ei kuitenkaan tuntuneet yhtään niin pitkiltä, onneksi. Harkittiin ensin,että kolmantena päivänä oltaisiin otettu tuktuk, joka on tyypillisin kulkupeli temppeleiden tutkintaan ja kustantaa n. 15 dollaria/päivä. Kuitenkin oltiin aika yhtä mieltä siitä, että kyllä kaksi päivää kuitenkin riittivät tältä erää. Jääpähän jotain tutkittavaa kun joskus matkaa uudestaan Kambodzaan!

Angkor Watin veistosta

Ennen auringonnousua

Ja sieltä se tulee!

Angkor Watin sisäpihalta

Joku pienempi temppeli matkalla kohti Ta Keoa (josta muuten en tainnut ottaa yhtään kuvaa, hups)

Ta Prohm!

Tuosta se Angelina tipahti takaisin Universal Studioille (tai missä hyvänsä jenkeissä se seuraava kohtaus nyt sitten kuvattiinkaan)

 Tässä vielä se kohtaus Tomb Raiderista, siinä näkyy ihan hyvin maisemia Ta Prohmilta.

 Ennen pyöräilyä kotiin pysähdyttiin kuvaamaan apinoita joen rannalle, yrittäkää kestää näitä mun miljoonia apinakuvia.

Tuo apina saattoi olla ihan aivokuollut, sillä oli tuo ihan sama ilme koko ajan. Lisäksi se oli lihavin ikinä.

Kirppujahti!

Illalla suunnattiin ulos, taas. Tällä kertaa löysin itseni lopulta tanssimasta Angkor Whatin? pöydiltä paikallisten kanssa – huippua! Täällä on muuten molempina iltoina ollut Pub Streetillä kolme lasta tanssimassa, kaksi n. 10-13-vuotiasta tyttöä ja todella pieni, ehkä 5-6-vuotias poika. Heillä on korit mukana ja he yrittävät välistä myydä rannekoruja ja postikortteja, mutta pääasiassa he tanssivat hiphopia haastaen välillä turisteja battleen väen kerääntyessä ringiksi ympärille – lapset voittavat aina, poikkeuksetta. En ole ikinä nähnyt niin lahjakkaita muksuja, varsinkin se pieni poika oli ihan ilmiömäinen! Näillä oli kyllä asenne kohdallaan. Harmi, että mun digikamera on tainnut irtisanoa sopimuksensa, sillä se ei enää käynnisty millään, sillä mulla oli siinä videoita näiden tanssista. Järkkärin avulla sain kuvat siirrettyä pokkarilta koneelle, mutta videot on jumissa muistikortilla yhä. Toisaalta koko tanssihomma oli sääli, sillä tuon ikäisten ei kyllä tosiaan pitäisi olla kahden aikaan yöllä humalaisten turistien ympäröimänä Pub Streetillä – tuskin kömpivät aamulla kouluun.

Siitä se ajatus sitten lähti – juomat alkaen 40snt kappale…

Andy on iloinen.

Top Banana

Perjantaina olikin vain huilipäivä, sillä edellisillalta oli pientä kankkusta ilmassa. Varailin lentoa tiistaille ja hankin bussilipun seuraavalle päivälle. Muuten taisin nukkua koko päivän, oli sen verran univelkoja. Illalla oli barbecue yläkerrassa, mutta itse koomailin illan ja vasta kymmenen aikaan liityin seuraan pariksi tunniksi. Tällä kertaa kuitenkin pysyttelin rakennuksen seinien sisäpuolella ja muiden suunnatessa ulos palasin petiin.

Tänään sitten saavuin Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin seitsemän aikaan illalla ja kaupunki vaikuttaa ihan mukavalta. Jan jatkoi matkaa eteläranikolle, joten nyt taas mennään yksin ja sehän sopii, oikeastaan aika virkistävää pitkästä aikaa. Myös hostellini Velkommen Backpackers oli positiivinen ylläri, sillä sen arviot netissä eivät kaikki olleet kovin imartelevia, mutta hyvä sijainti ja halpa hinta (alle 4 euroa) houkuttelivat mua (eikä kahdessa ykkösvaihtoehdossani ollut tilaa). Matka Siem Reapista Phnom Penhiin piti kestää 6½ tuntia, lopulta siihen meni 7½ tuntia ja hintaa lystillä oli 6 dollaria. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa ja toisella kertaa mm. pitelin valtavaa hämähäkkiä ja sitten söin pari hämähäkkiä. Ja paria muuta ötökkää, ainakin heinäsirkkaa tuli maisteltua ja jotain muuta. Eihän ilmaisesta herkusta kieltäydytä, vai mitä? ;)

Välipalasta. Etualalla hämiksiä, takana sirkkoja ja oikealla…jotain.

Huomenna onkin vuorossa sukellus Kambodzan vähemmän loistokkaaseen historiaan vuosille 1975-1979, sillä mennään yhden saksalaisen kanssa Killing Fieldsille sekä Tuol Sleng-museoon, joissa on esillä kaikenlaista ei niin mukavaa sisällissodan ajoilta. Mutta onhan se hurjan kiehtovaa, ehkä ensimmäinen historiallinen aihe ikinä, joka aidosti on musta tosi mielenkiintoinen. Siem Reapissa ostin kirjankin aiheeseen liittyen ja se on jo puoleenväliin saakka luettuna: omaelämäkerta lapsen näkökulmasta kerrottuna, “First They Killed My Father”.

Nyt nukkumaan, sillä meidän tuktuk-kuski tulee puoli yhdeksältä meitä noutamaan. Huomisiltana ehkä jo lisää päivitystä!