Vuosi 2012 ja Aasia paketissa

Laura kiittää ja kumartaa. Hieno, vähän erilainen vuosi takana. Tähän mennessä ehdottomasti myös paras vuosi, mutta kieltämättä odotukset tälle vuodelle ovat vieläkin kovemmat. Vuonna 2012 mm. vietin penkkareita, sain ylioppilaslakin, keksin muka hullun ajatuksen lähteä maailmanympärysmatkalle, aloin tehdä töitä vieläkin hullummin ja totesin että joskus ripaus hulluutta on hyvästä. Sain auton ja maksoin elämäni ensimmäistä kertaa puhelinlaskun ihan itse. Jätin kylmän ja sateisen Suomen ja matkustin ensi kertaa lentokoneessa yksin. Näin Aasiaa, ihastuin reppureissaukseen ja tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä, joista erityisen kiitollinen olen ihanasta Essistä, jonka kanssa ystävystyttiin paremmin vasta Balilla. Kokeilin surffausta ja aloin salaa mielessäni toivoa joku päivä pystyväni kutsumaan sitä harrastuksekseni, edes jossain muodossa. Olen opetellut rentoutumaan ja lukemaan kirjoja uudelleen. Olen suunnitellut pääni sisällä jo vähintään kymmenen seuraavaa reissua ja samanaikaisesti hämmästynyt satunnaisesti mielessäni pyörivää hiljaista “ensi vuonna opiskelu voisi olla jopa ihan kivaa” – ajatusta (ehkä vain joku uuden vuoden aiheuttama mielenhäiriö?) Olen kokenut lukemattoman määrän elämäni ensimmäisiä, näistä mainittakoon vaikkapa tatuoinnin otto, aiemmin mainittu surffaus, snorklaus tai norsulla ratsastus.

Viime uusi vuosi juhlittiin Berliinissä, tällä kertaa ilotulituksia ihailtiin Balilla. Kukaan ei tiedä (varmaan minä kaikista vähiten) missä ensi vuonna vuoteni vaihtuu. Brasiliassa, Brisbanessa, Buenos Airesissa, Belgiassa, Boliviassa vai kenties Burkina Fasossa, jos tälle B-linjalle lähdettäisiin? Joulun olen Suomessa,se on kuitenkin aika varma. Ei ole oikeaa joulua ilman lunta totesin tänä vuonna.

Ensin ihailtiin rakettien väriloistoa rannalla, mutta väkijoukot alkoivat pian ahdistaa ja yhdentoista maissa siirryttiin Deden ja Lauran kanssa tuttavapariskunnan huvilalle, jossa otettiin uutta vuotta vastaan aamukuuteen saakka, alkuillasta barbecuen merkeissä ja kellon käydessä vähän eri meiningein.

Kun muut alkoi jo keskittyä nesteytykseen biitsillä, meikä söi. Ja söi. Ja söi.

Pari muutakin oli aatellut, että rannalla vois olla kiva viettää uutta vuotta
Tiiviit oli tunnelmat

Kikkura-Andy ja Kikkura-Andyn veljenpoika
Myös kaduilla törmättiin pariin tyyppiin
Ryhmärämää huvilalla

Ilotulituksiin saakka oli lapsetkin juhlahumussa mukana

Mitäs me tytöt. Onneks kuvanlaatu on aika kiva eikä reunoilla ole mitään häiritsevää.

Pari iloista ihmistä

Niin ja ne ilotulituksetkin nähtiin ja joitain omiakin raketteja ammuttiin!

Uuden vuoden jälkeen kävin pari kertaa surffaamassa, oli sellanen maailmanlopun sää, että meressä sai olla aika rauhassa. Mutta mitäs sade nyt siinä haittaa, kastuu kumminkin. Ja tuulisella sadesäällä meri tuntuu siltä kuin keitossa uisi, niin lämmintä on vesi. Kelpaa. Vikan surffin tein vikana päivänä ja mua käskettiin kokeilla hardboardia. Tähän asti olen surffannut vaan vaahtomuovimaisella softboardilla, joka on mukavan tahmea, joten pito on hyvä. Pehmeytensä takia se ei satu jos joku osa muksahtaa surffariin ja valtavan kokonsa takia se on tosi vakaa ja hyvä aloittelijoille. Tämä mun hardboard oli edelleen longboard, mutta aiemman 12 jalan pituuden sijaan tämä oli enää 7,8 ja ero oli heti valtava. Tasapainon säilyttämisessä riitti töitä jo ihan meloessa, itse surffaamisesta puhumattakaan (en tajua miten varsinaisella shortboardilla surffaus on edes mahdollista). Lisäksi pinta oli aika liukas, vaikka sitä kovasti vahailtiin ennen mereen menoa. Kyllä homma kuitenkin alkoi pikku hiljaa sujua alun totuttelun jälkeen ja fiilis oli jälleen aika voittaja. Huomasin myös miksi lyhyemmällä laudalla meno on antoisampaa, niin paljon pienemmin liikkein sitä sai ohjattua. Kerran sain kuitenkin laudasta leukaan ja nyt se on ihan sininen. Sattuuhan noita.

Tauon paikka ja nenä täynnä suolavettä

Iloisena

Ei, en jaksanut meloa

Pakollinen “mä ja lauta” – kuva

Biitsiä vähän nätimpänä päivänä

Kainuu!

Pojilla oli tosi kiva dominopeli. Joka kierroksen häviäjä sai kunnian kannatella vesipulloa korvassaan siihen sidotun narun avulla, mikä ilmeisesti oli aika kivuliasta. Tässä Andy näyttää mallia.

Vikana päivänä kävin ottamassa vähän lisää mustetta ihoon, DD:n veli Nicky teki tämän(kin). Tämä kuva pyöri jo mielessä kun ekan otin lokakuussa, mutta en uskaltanut ekana tatuointina ottaa näin isoa, joten aiempi toimi ikäänkuin “koekierroksena.” Tai isoa ja isoa, tämäkään kun nyt ei mikään iso edes ole. Mutta vei kuitenkin enemmän aikaa kuin edellinen, joka taisi olla 20 minuutissa tehty. Tyytyväinen olen ja nyt saa tatskat riittää. Hyvää joulua minä!

DD oli mukana henkisenä tukena

Nicky luonnostelupuuhissa

Ja siellä mennään. Itse tatuoinnista kuvaa myöhemmin kunhan vähän parantuu. Ainoa mikä harmittaa on se, ettei mereen (eikä siis myös surffaamaan) ole asiaa kahteen viikkoon.

Illalla huomasin myös Visa Electronin kadonneen ja jonkin ajan panikoinnin jälkeen saatiin kuitenkin hommat kuntoon äidin ja pankissa työskentelevän tätini kanssa, huh! Ihan vinkkinä kaikille: älkää ikinä lähtekö ulkomaille yhden kortin varassa. Itse olisin ainakin ollut vähän pulassa, kello seitsemältä illalla ei olisi naurattanut kun aamukolmelta pitää olla jo lentokentällä. Varsinkaan kun käteistä ei ole lainkaan, ei edes sen vertaa että voisi maksaa pakollisen 150 000 rupian lentokenttäveron, mutta viisumi kuitenkin umpeutuu samana päivänä. Mulla on siis toisena korttina Netellerin kautta hankittu Prepaid Master Card, joka on siis aika lailla Electronia vastaava. Englannista sen tilasin juuri jonkin tällaisen varalle. Suomesta pankkien kautta saatavat Masterit olivat kaikki luottokortteja, joihin tarvittiin lisää ikää ja säännölliset tulot, joten pienen tutkimustyön jälkeen päädyin tähän vaihtoehtoon. Tosin jännät paikat oli toimiiko kortti ihan normaalisti, olisi ehkä se kannattanut kokeilla Suomessa etukäteen… Onneksi toimi!

Illalla sitten käytiin syömässä DD:n kanssa ja hengailtiin Leon kanssa valvoen kolmeen saakka. DD lupasi mut heittää lentokentälle, joten neljän aikaan oltiin jo perillä ja käytiin terveellisesti Mäkkärissä aamupalalla (eka mäkkärikäynti tällä reissulla, olin jo sen ansainnukin!) Balin lentokenttä oli aika kettumainen, jonot seisoi, virkailijat ei osanneet ilmeisesti päättää miltä portilta meidän lento oikein lähtee ja immigrationissa yritettiin kusettaa ja alettiin inttää, että olen ylittänyt viisumini. No en tasan ole, siinä sanotaan ihan selvästi, että poistumispäivä on 3.1…

Indonesialaista tulee ikävä, erityismainintana niiden mainio chilikastike. Paikalliset katsoivat mua kuin puhuvaa puhvelia kun pyysin reippaasti chiliä, ainakin siihen saakka kunnes mun vakkarikojun setä oppi tavoille. Nammm.

DD:n kanssa vikalla illallisella Seminyakin lähistöllä. Tavattiin siellä hieman vanhempi mies, joka tiesi että Joulupukki tulee Suomen Korvatunturilta, hurraa!

Leon koiravauvasta on tulossa jo iso poika!

Alimmainen kohta tämän kirjan takakannessa jotenkin kiinnitti huomion…  ;) Kyseessä on Lonely Planetin The Big Trip-niminen opus, jota selailin kirjakaupassa ja harmittelin, etten löytänyt sitä ennen omaa reissuani, sen verran pätevältä opukselta vaikutti. Se käsittelee siis erityisesti välivuodelle sijoittuvia pidempiä reissuja.

The Spicy Chicken oli ehkä paras Mäkkäriateria ikinä.

Nyt sitten lentelin Singaporeen ja jumitan täällä yhteensä 11 tuntia odotellen seuraavaa lentoa (kahdeksan tuntia takana, kolme edessä). Lentoyhtiöllä onneksi on täällä early check-in-mahdollisuus, joten pääsin jättämään rinkkani samantien ja löhöämään turvatarkastusten toiselle puolelle loungeen ja käyttämään wifiä. Aika rattoisastihan tämä aika onkin tässä mennyt. Mietin ensin olisinko lähtenyt päiväksi kaupungille, mutta sitten en vain jaksanut. Siellä on jo pari päivää pyöritty eikä Singapore mua nyt niin kovasti sykähdyttänyt.

Huomenaamuna heräänkin uudelta mantereelta ja alkaakin uudet kujeet Lauran maailmanympärysmatkan osan 2/3 parissa!

Vesileikkejä

Nyt on semmonen juttu, että en enää pysty pitää tätä sisällä. Pakko avautua vähän, halusitte tai ette. Nimittäin, nyt ois tiedossa… surffijuttuja!

Asia vaan on niin, että mä olen ihan hurahtanut.  Surffaus on ihan mahdottoman lystiä ja harvinaisen koukuttava laji. Ensimmäisestä tunnista lähtien on tullut sellaisia vau-fiiliksiä,  joita aika harvoin tuntee. Mulla ainakin kulkee aallonharjalla aika samat vibat selkäpiissä, kuin onnistuessani hankalassa tehtävässä estevalmennuksessa tai ylittäessäni massiivisen maastoesteen, näin jos ratsastukseen alkaa vertaamaan. Hassua musta myös on, että olen kerran kokeillut lumilautailua. Inhosin sitä sydämeni kyllyydestä. Aluksi pelkäsinkin, että fiilikset surffauksen suhteen tulevat olemaan aika samat, mutta onnekseni olin väärässä. Lautaillessa en vain pidä tunteesta, että jalkani ovat sidotut lautaan. En myöskään tykkää mustelmista, joita saan ahterini täyteen pyllähdellessäni kymmenen kertaa mäkeen yhden laskun aikana. Enkä varsinkaan tykkää pakkasesta ja  kymmenen kilon vaatekerran päällepukemisesta. Surffatessa kaikki tuntuu ihanan simppeliltä. On vain sinä, lauta, jalkahihna (tai miten nyt ikinä suomentaakaan fiksusti sanan leash) ja meri. Lisäksi wipe outin tullessa kaatuminen mereen ei satu. Ellet kaadu väärin ja onnistu saamaan lautaa päähäsi  tietysti. On myös ihanaa välillä istua tai kölliä laudalla ja tiirailla merelle aaltoja odotellen.

Surffaus on hyvinkin fyysinen laji ja mä tunnenkin itseni aivan kuin hakatuksi aamuisin sängystä noustessani. Etenkin melominen käy käsivarsiin, hartioihin ja yläselkään, mutta kyllä mulla reisissä ja vatsalihaksissakin tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Loppujen lopuksi surffauksesta 98% on melomista, 1% itse laudalla seisomista ja 1% kaatumista. Väliin saattaa mahtua myös rutkasti aaltojen odottelua surffipaikasta riippuen, joten surffaus vaatii kärsivällisyyttä. Ja paljon, paljon treenitunteja. Palkitsevana sitä kuitenkin pidän, sillä näinkin vähäisellä kokemuksella mikä mulla tähän saakka on (about vähän vajaa 10 kertaa), ahaa-elämyksiä ja vau-fiiliksiä on jo rutkasti, jopa ihan naurettavan pienilläkin aalloilla. Aaltojen ei tarvitse olla kymmenen jalkaa korkeita niistä nauttiakseen. Kehitys näin alkuun on aika nopeaa ja kauhulla odotankin sen taantumista.

Dedellä oli joku vieras, jota hän kuljetteli ympäri Balia muutaman päivän, joten vaihdoin opettajan Normaniin ja Norman on kyllä taivaan lahja maailmalle ja erityisesti mulle. Loistava opettaja isolla L:llä. Hän opettaa ProSurf-surffikoulussa, mutta on nyt muutaman viikon lomalla ja lupautui mua opettamaan aika reilulla kaverialella (surffikoulussa 2,5 tunnin surffaus on 45e, me ollaan oltu vedessä yleensä 1-2h kerrallaan about 8 eurolla). Norman puuttui heti ensimmäisestä tunnista lähtien ihan uudella otteella mun tekniikkaan (käsien asento, painopiste vielä alemmas, lisää joustoa polviin ja katse eteen) ja alkoi opettaa hyvinkin määrätietoisesti eteenpäin. Deden kanssa tuntui vähän siltä, että kunhan vaan laudan päällä pysyin niin kaikki oli hyvin. Ollaan harjoiteltu tekniikan lisäksi laudan kääntämistä istuen aallon saapuessa (se on muuten yllättävän vaikeaa, lauta on silloin tosi epävakaa ja käännöksen pitäisi olla nopea jos meinaa ehtiä ottaa tulevan aallon), laudan hallintaa meressä “maasta käsin”, melomistekniikkaa ja koko ylävartalon käyttöä meloessa (en enää väsy heti kymmenen ekan vedon jälkeen, hurraa!) ja tänään viimein laudan hallintaa myös seisoen: vauhdin lisäämistä, jarruttamista sekä kääntymistä eteen ja taakse, toisin sanoen vasemmalle ja oikealle. Ennen kaikkea Norman on lisännyt mun itseluottamusta meressä valtavasti ja nyt uskallan jo kokeillakin vähän eri juttuja rohkeammin. “Jos siirrän painopisteen nyt eteenpäin, laudan nenä saattaa kääntyä oikealle. Tai sitten päädyn mereen, kappas. Mutta ei se mitään, uudestaan!” 

En enää myöskään panikoi isompien aaltojen lyödessä vasten ja olen enemmän sinut meren kanssa. Jos lennän laudalta ja joudun ns. pesukoneeseen, entäs sitten (tosin onneksi näin ei ole käynyt kuin pari kertaa). Rentoudu, etsi pinta (ja lauta) ja ota tukea laudasta tarvittaessa. Itseluottamuksen luomiseen on tosin auttanut myös se, että rannan kohta, jolla nyt ollaan surffattu, on aika lempeäaaltoinen (kaikki aallot ns. broken wave) ja mukavan matala. Mä en vielä tunne oloani kovin mukavaksi vedessä, jossa jalat eivät yltä pohjaan kuin ihan rannassa ja se söi alussa vähän mun itseluottamusta, varsinkaan kun melomistekniikka ei ollut yhtään hanskassa ja olin aina ihan poikki melomisesta kun pääsin syvyyteen, jossa aallon pystyi jo ottaa. Tuossa matalammassa vedessä voi laudan kanssa kävellä mukavan syvälle ja jatkaa meloen, jos melominen alkaa käydä liian raskaaksi koko matkalta.

Tänään oli ehdottomasti paras surffi tähän saakka. Mentiin iltapäivästä neljän jälkeen mereen ja ihan huomaamatta hurahti kaksi tuntia vedessä ilman taukoja. Tänään tosiaan opin kääntämään lautaa ( front and backside turns/trimming) ja fiilis oli ihan huikea, kun tajusin, ettei mun enää tarvinnut ajatella tasapainoittelua laudan päällä, vaan kykenin jo miettimään vain sanoja “oikealle”, “vasemmalle”, “nyt suorista…” Ja sen myötä myös ratsastin ekaa kertaa aaltoa pitkin, tiedättekö, sillai niinku sivuttain, eli ei rantaa kohti. Oli pikkasen siistiä! Vaikka se aika pikkuinen aalto olikin, mutta silti! Mä osaan jotain! Huikeeta! Ja parasta on myös se, etten enää tunne itseäni ihan hylkeeksi tai merimursuksi laudan päällä, haha. Surffin jälkeen katsottiin vielä upein auringonlasku moneen iltaan ja painuin hostellille suihkuun ja huilimaan.

Huhhuh, ihan hengästyy kaiken tän hehkuttamisen jälkeen. Ihan aloittelijahan mä edelleen olen, mutta kyllä se vaan on kivaa touhua. Yllätin itsenikin jo tänään selailemalla surffisivustoja, katsomalla surffivideoita YouTubesta ja pänttäämällä surffisanastoa, huonolla menestyksellä tosin. Toivotaan, että tämä kipinä myös säilyy! Seuraavana haasteena on oppia katsomaan ajoitus oikein ja itse tunnistamaan potentiaaliset tulevat aallot, ilman että Normanin tarvitsee hihkua vierestä “ready, paddle, stand up, gooo!” Se on nimittäin yllättävän hankalaa. Varsinkin kun nyt Norman on jeesannut vauhdin kanssa ja mun pitää alkaa pikku hiljaa tehdä kaikki melominen ihan itse. Valmiiksi jo harmittaa, että Norman lähtee huomenna uuden vuoden viettoon Gilille ja Lombokille. Onneksi hän lupasi vielä huomenna surffata mun kanssa ennen lähtöä.

Norman muuten demonstroi mulle yksi päivä, miksi uiminen on sallittua vain punakeltaisten lippujen välissä. Käytiin liputetun alueen ulkopuolella, jossa oli virtauksia (Norman on hengenpelastaja ja elämäntapasurffari, joka tuntee meren paremmin kuin reppunsa sisällön, ainakin avainten jatkuvasta katoilusta päätellen, joten ihan turvallista oli) ja toden totta – vaikka pinnalle ei näkynyt mitään, virtaus oli niin kova, etten päässyt liikkumaan yhtään mihinkään suuntaan ilman Normanin vetoapua. Meri on vaan ihan mahdottoman voimakas ja jos ei sitä tunne ja osaa olla varovainen, voi käydä hassusti. Tämä vain tuki teoriaani “älä ikinä surffaa yksinäsi…”

Muuta ihmeellistä ei tänne taida kuulua. Eilen käytiin Essin miehekkeen DD:n kanssa vauvajuhlissa ja ahdettiin napamme täyteen. Aussi-balilainen pariskunta oli siis viime viikolla saanut tyttövauvan ja kutsui nyt läjän kavereita juhlistamaan sitä. Vauvajuhlien jälkeen ilta jatkui barbecue-meiningillä DD:n kaverin luona ja siellä ahdettiin täydet mahamme vielä täydemmiksi. Joka ilta on tullut jossain pyörittyä, joten tänään lupasinkin itselleni vain pysytellä neljän seinän sisällä ja katsoa jonkun leffan (jokajouluinen lemppari Joulupukki ja Noitarumpu on vielä näkemättä!), jos vaikka saisi unirytmiä vähän kohdalleen…

Surffikuvia ei oikeastaan ole kun ei ole ketään kuvaamassa, joten saatte nyt tyytyä muutamiin muihin räpsyihin.

Siellä grillataan

Rendy syö, kalaa ja katkarapuja

Näitä kylttejä on kaikkialla. Ja iltaisin kävellessä nurkan takaa saattaa kuulua “psst, miss, mushrooms?”

Bensaa skoottereihin myydään näpsäkästi vodkapulloissa. Nämä nyt sattuu olemaan ruotsalaisia, mutta olen kyllä törmännyt Finlandia-pullojenkin uusiokäyttöön.

Norman alias Norppa! Norppa on käynyt Suomessa jokunen vuosi takaperin, lumilautailemassa itseasiassa, ja mua naurattaa aina kun se sanoo jotain suomeksi. Mun lemppari on “herranjumala!”, vahvalla indonesialaisaksentilla totta kai.

Päivän surffit takana ja happy face. On muuten harvinaisen epäedustava kuva musta, mutta menkööt…

Auringonlaskua

Se on Bangkok ny sit

Tiedät olevasi Bangkokissa, kun ensimmäiset tervetulotoivotukset tulevat lentokentän nurkalla muutaman leidiboyn suusta. Tiedät sen myös siitä, että baarien sisäänheittäjät pukeutuvat “We don’t check ID cards”- paitoihin. Opiskelija-, ajo- ja lehdistökortteja voi näppärästi ostaa kadulta. Lopulta varmistut asiasta, kun huomaat tinkimisesi olevan täysin hyödytöntä: hameen hinta ei tipu n. 6 eurosta mihinkään, koska myyjät ovat oppineet miten turisteilta saa rahat pois. Antaa olla.

Viikko Kutalla hujahti taas hetkessä, vaikka oikeastaan mitään erityistä ei tehty. Paitsi otettiin vähän mustetta iholle, jottei vaan Bali pääse unohtumaan. Essi otti torstaina norsun niskaan ja lähtiessä huikkasi studion pojille, että nähdään huomenna. Kovasti tatuoinnista olen haaveillut, mutta neulakammoisena ajattelin, ettei tämä jänishousu semmoiseen kykene. Perjantaiaamuna Essi sitten kysäisi monelta mennään studiolle. No hitto. Mennään vaikka neljältä. Ja sitten mentiin.

Minä (hehkeänä), Naz, Adam ja Essi tiistaina Alleycatsissa juhlistamassa Adamin paluuta Aussilaan.

Skygardenin kattoterassi

Oikean korvan taakse sitten hakattiin teksti “happiness”. En nyt sen enempää lähde aukomaan mun mielen syövereitä ja selittelemään miksi juuri se. Sanottakoon vain, että Bali opetti paljon, ja “10 askelta onneen”- elämäntaito-oppaiden selailu ja Paulo Coelho ovat tehneet tehtävänsä. Sen siitä saa. Nyt on pikkutatska kokeiltu (eikä edes sattunut kun vähän vaan lopussa, pojilla oli jotain ihmevoidetta, jota ne läträsi mahdottomat määrät. En tuntenut mitään, kun Essi kertoi jo H-kirjaimen olevan valmis!) ja the tatska saattaa vielä tulla joku kaunis päivä.

Kutalla meidän piti mukamas surffata hirmuisesti ja tulla ammattilaisiksi. No eihän siitä sitten mitään tullut, laiskoja kun ollaan. Kyllä me kerran päästiin ihan laudoille asti, mutta lopulta köllittiin vaan niillä laineiden liplattaessa, aallot kun katosi samantien kun upotettiin varpaamme meriveteen. Yksi aalto oli meidän aikana ja sekin feilattiin. Sitten tulikin tatskat molemmille, eikä meriveteen enää ollut asiaa. Hups.

Mitä Bali lopulta antoi minulle? Taidon nauttia elämästä: Hymyile joka päivä, unohda aikataulut ja suunnitelmat, katsele merta hyvässä seurassa ja olet onnellinen. “Don’t worry, just relax and be happy”, kuten meidän sijaisveli Gilillä jaksoi aina muistuttaa. Opin, että on ihan ok syödä käsin. Opin, että on ihan ok matkustaa kolmisin skootterilla (vaihtoehtoisesti myös kaksi ihmistä + koira, sillä Leon koira rakastaa yli kaiken matkustaa skootterin etuosassa). Opin, että onnea ei mitata rahassa, ei edes moottoripyörän koolla tai surffilaudan pituudella. Rohkenin käydä myös jo paikallistenkin luona kyykkyvessassa (se on muuten jännää touhua se, oikeastikin!). Sääntöjen noudattamatta jättäminen onkin yhtäkkiä ihan ok, kunhan ei jää kiinni. Poliisien tehtävä on rahastaa turisteja. Joka nurkalta löytyy tatuointiliike (ja kaikilla on tatuointeja). On ihan ok, että monet kaupungin pääväylistä ovat keskimäärin kolme metriä leveitä ja myös autot tunkevat niille täysin huoletta. Mikään ei tunnu enää tavallisemmalta kuin töötin käyttö ihan vain ilmoitusluontoisena asiana: “Täältä tullaan, pois alta!” Ja ennen kaikkea, on ihan ok jutella tuntemattomille, koska he voivat todellakin olla vilpittömästi vain ystävällisiä ja kiinnostuneita taustastasi. Se oli asia, josta nautin Balilla ehkä eniten. Lukemattomat kiehtovat elämäntarinat ja alkuperät olivat Balin parasta antia, ehdottomasti.

Lopuksi vielä opin valtavasti kiitollisuutta siitä, että saan matkustaa. Siitä, että minulla on passi, mahdollisuus saada viisumi lähes mihin vain ja kotimaassani on vahva valuutta, mikä mahdollistaa matkustamisen. “You’re so lucky” oli lausahdus, jonka kuulin lähes päivittäin. Koska Indonesia on pääosin muslimivaltio (vaikkakin Balin pääuskonto on hindulaisuus), jokainen indonesialainen on varteenotettava terroristikandidaatti. Joten nekin onnekkaat, jotka jonkin ihmeen kaupalla saavat rahat kasaan, eivät välttämättä ikinä pääse poistumaan maasta viisumivaikeuksien takia. Viisumin saavat lähinnä ainoastaan ne, joilla on kontakteja etukäteen kohdemaassa.

Toisaalta, en ikinä oppinut, miten Indonesian tapainen valtio oikein pysyy kasassa ja miten sen kansalaisilla on kuitenkin yhteinen identiteetti. Maassa on yli 700 kieltä ja murretta ja se koostuu yli 17 000 saaresta: Jaava, Bali, Sumatra, Kalimantan, Lombok, Sulawesi, näin joitain suurimpia mainitakseni. Jokaisella saarella tuntuu olevan täysin oma kulttuurinsa, ja en usko, että voin kerskua nähneeni Indonesiaa kovinkaan syvälti käydessäni ainoastaan Balilla (kuten 80% kaikista turisteista Indonesiassa), joka vieläpä on tämän muslimivaltion ainoa hindulainen saari. Kuulinkin erään tunnuslauseen, “Bhinneka tunggal ika”, joka tarkoittaa “erilaisuudessaan yhtenäistä” tai “monta, silti yksi”. Se kuvaa mielestäni osuvasti maan monimuotoisuutta. Se onkin yksi syy, miksi vimma palata Indonesiaan (ja Balille….) on niin suuri. Tahtoo nähdä lisää!

Viimeisenä päivänä Balilla oli kivaa. Sunnuntaiaamuna hyvästelin Essin ja marssin rannalle, mihin muuallekaan. Istuttiin huterilla muovituoleilla, kuunneltiin reggaeta ja kippisteltiin vähän viskillä (hyi). Kolme vuotta Balilla asuneen jenkki-Kevinin kanssa juteltiin elämän tarkoituksesta ja onnellisuudesta. Hän väitti kivenkovaan, että jos aloitan näin nuorena matkustamisen, en tule enää palaamaan Suomeen. Hän on matkustanut yli 120 maassa ja sanoi, ettei missään muualla kuin Balilla ole näin ystävällisiä ihmisiä – enkä epäile yhtään.

Biitsitoverini Dede

Auringonlaskun jälkeen muut olisivat kovasti halunneet suunnata auringonlaskujatkoille ja ulos, mutta tyydyin kiltisti köpöttelemään takaisin hostellille. Vietettiin Nazin kanssa rento leffailta (Crazy, Stupid, Love, arvatkaa vaan kuka valitsi leffan haha), joka todellakin osoittautui rennoksi, kun molemmat nukahdettiin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Täällä muuten leffat (ja tv-sarjojen tuotantokaudet) maksaa 10 000 rupiaa, eli n. 0,80e/kpl. Voi miten mun olisikaan tehnyt mieli hamstrata niitä läjäpäin, mutta ei ne lopulta mahtuisi mihinkään kuitenkaan.

Viimeinen auringonlasku Kuta Beachilla tältä erää

Aamulla Naz heitti mut lentokentälle (nyt on kokeiltu myös 2 ihmistä + valtava rinkka-yhdistelmä skootterilla, toimii). Perillä Bangkokissa nappasin heti kunnon kartan lentokentältä ja pyysin infosta selkeimmät mahdolliset ohjeet bussilla perille sinne, mistä meinasin etsiä itselleni majapaikan. Ok, bussi numero 29 BTS Michinille ja sieltä bussi 541 Kawan Roadille. Helppo nakki. Tai siis, olisi tietysti jos bussipysäkkien nimet olisi kirjoitettu länkkärikirjaimilla, mutta kun ne on thaiksi. Siinä sitten jännityksellä köröttelin paikallisbussilla menemään toivoen, että rahastajanainen muistaa pyyntöni näyttää minulle oikea pysäkki. Kummassakaan bussissa ei mua onneksi unohdettu ja perille päästiin puolentoista tunnin istumisen jälkeen. Nyt todellakin tiedän, miltä tuntuu olla lukutaidoton ja se on muuten aika syvältä. Mutta perillä olin, ihan itse navigoineena ihan ilman takseja tai kädestätaluttajia, hyvä minä!

Khao San Road on pahamaineinen travellerighetto Bangkokissa, jonka Madventures tituleeraa myös Kaaostieksi. Kuulemani mukaan oikea paikka niille, jotka haluavat juhlia ikuista vappua brittien kanssa. Kutan jälkeen ei oikein houkutellut, mutta olin myös kuullut, että sen vieressä oleva Rambuttri Road on ihan ok, joten suuntasin sinne. Ensimmäinen hotelli, jota kävin katsomassa oli oikein kiva ja kun empiessäni hintakin alkoi tippumaan siihen luokkaan jota itse olen valmis maksamaan, päätin jäädä. Yhteinen vessa ja suihku on pieni miinus, mutta ne kompensoituvat sillä, että suihkusta tulee sentään lämmintä vettä. Ja mulla on ilmastointi, halleluja!

Illalla kävin kiertelemässä pitkin Khao Sania ja lähikatuja. Täällä ei tyrkytetä mitään niin hanakasti, mutta myös tinkiminen on aika olematonta. Myyjät olivat pääasiassa ynseitä. Kaikki ihmettelivät, miksi en suuntaa Pattayalle tai Phuketiin, siellähän kaikki muutkin suomalaiset ovat. Nii-in… Riisikin maistui kuivemmalta kuin Balilla. Mutta kyllä tämä tästä. Piristin äsken itseäni katselemalla lentolippujen hintoja Balille. Katsellaan nyt Bangkokia kahden yön verran ja annetaan sille tilaisuus. Ei se ole Thaimaan vika, että en vain ole kovin kiinnostunut siitä tällä hetkellä. Parin päivän päästä matka toivottavasti jatkuu junalla pohjoiseen. Huomisen projektina on vain hankkia junalippu ja katsella kaupunkia.