Pakse pähkinänkuoressa

Nyt on ollut pikkasen hiljaista blogirintamalla ja siihen löytyy niinkin simppeli syy, että Paksesta en ajatellut tulevan asiaa kokonaisen postauksen verran (enkä yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa siellä) ja Don Detillä ei enää ollut tarpeeksi toimivaa nettiä missään, jotta olisin saanut kuvia ladattua. Ja kuvattomat postaukset ovat musta vähän ankeita. Joten nyt lähdetääs purkamaan viime viikon tapahtumia alkaen tästä, olkaa hyvät.

Vientianesta nappasin siis yöbussin etelään, kaupunkiin nimeltä Pakse. Yöbussi oli ehdottomasti miellyttävin matkustusmuoto tähän saakka. Jaoin punkan bussin kakkoskerroksessa 72-vuotiaan hollantilaisrouvan kanssa ja toisella puolella käytävää oli 58-vuotias ranskalaisherra. Heidän kanssaan alkuillasta rupateltiin maailman pienenemisestä ja matkustamisen helppoudesta nykypäivänä. Nukahdettiin ja herättiin kuskin rääkyessä seitsemän aikaan tiistaiaamuna “Pakse, Pakse!” Perillä.

Hostellilla törmäsin malesialaiseen Gerardinaan (jonka kanssa havaittiin myöhemmin nukkuneemme samassa dormissa jo Vientianessa, muttei ikinä törmätty toisiimme) ja molemmat odoteltiin sänkypaikan vapautumista dormista. Todettiin kahden hengen huoneen olevan aika lailla samanhintainen, joten päätettiinkin napata kahdestaan se. Iltapäivästä napattiin tuktuk ja lähdettiin katsomaan muutamaa vesiputousta. Matkalla pysähdyttiin maistelemaan kahvia.

Gerardina osti kahvia tuliaiseksikin

Eka vesiputous, joka oli aika valtava

Vesiputouksella meidän kuski katosi mystisesti johonkin, joten päätettiin pysähtyä syömään. Tarjolla oli tällainen Lao-setti kahdelle, joten pääteltiin maistella siitä. Bambukeittoa (joka maistui mullalta), possunlihaa, nuudelia, papaijasalaattia ja tahmariisiä. Hyvää oli, keittoa lukuunottamatta. Kuskikin lopulta palasi takaisin, mistä lie.

Toinen vesiputous, ihan jees sekin. Sitten alkoikin sataa kaatamalla ja skipattiin kolmas vesiputous kokonaan.

Seuraavana päivänä päätettiin Gerardinan kanssa viettää ei-tehdä-mitään -päivää. Käytiin kävelemässä kaupungilla, etsittiin tunnin verran postia (postikortit Aasiasta lähetetty, check! Mutta valitan, kortteja menee vain lähinnä niille, jotka tuskin tätä blogia lukevat) ja istahdettiin juomaan jumalaista jääcappuccinoa mukavaan kahvilaan jutellen pari tuntia. Illalla käytiin kokeilemassa paikallista saunaa ja olihan jännä kokemus. Höyryisessä, melkein huumaavan tuoksuisessa kaakelisaunassa nökötettiin kangasliinat ympärillämme ja käytiin suihkussa kuutamossa. Sen jälkeen käytiin jalkahieronnassa ja ai että oli ihana sen jälkeen kömpiä aikaisin nukkumaan.

Kartalla näkyi “French Bridge” ja ajateltiin käydä katsomassa, koska luonnollisesti se kuulosti hienolta. Ja näin upea ilmestys meitä odotti… Lähdettiin kävelemään tuota oikealla kulkevaa jalkakäytävää pitkin ja sitten sattui hassu juttu. Muutama nuori munkki tuli meitä vastaan. Tilannehan oli siitä hassu, että naisilla ei ole lupa koskea munkkeja, ja kuten kuvasta näkyy, oli hieman ahtaat paikat. Kyllä munkkeja nauratti kun me ahdingossamme litistäydyttiin aitaa vasten niin, että pojat pääsi meidät huoletta ohittamaan.

Ihana kahvila, Gerardina ja valinnanvaikeus.

Vähän erilainen saunakulttuuri. Gerardinan oli ihan mahdotonta ymmärtää koko touhua. Mutta miten vastaat kysymyksiin kuten “kuinka kauan saunassa ollaan?” tai “kuinka monta kertaa käytte suihkussa ja palaatte takaisin saunaan?” Öööö…Niin pitkään/monta kertaa kuin halutaan? Täällä saunan jälkeen muuten juodaan kuumaa teetä. Ja suihkussakin luonnollisesti käydään tuo kangas ympärille kiedottuna.

Kaksi yötä yhteensä vietin Paksessa ja se oli ihan tarpeeksi. Se on pieni kaupunki, jossa ei oikeastaan ole juuri mitään erikoista (ja kuten arvelinkin, vaellukset olivat vähän turhan tyyriitä mun lompsalle tällä hetkellä). Mutta ihan kiva pysähdyspaikka ennen Don Detiä, jonne jatkoin matkaani perjantaiaamuna. To be continued…

Vivez la Francophonie – ripaus Ranskaa keskellä Aasiaa

Eilenaamulla olin ovela ja karkotin britit heräämällä aikaisin ja vuokrasin pyörän naapurista. Jotenkin nyt kun yli viikon on ollut tiiviisti muiden ihmisten kanssa, oli mukava viettää päivä yksin ja olla epäsosiaalinen. Pyörän vuokra on 10 000 kipiä, eli euron – ei juuri mitään. Pyöräilin ympäri ämpäri kaupunkia ja totesin sen olevan ehdottomasti paras tapa nähdä kaupunki, sillä se ei ole mitenkään valtava. Vientianen sanotaan olevan maailman rennoin pääkaupunki, eikä suotta. Liikenne on soljuvaa, kaikkialla on kauniita rakennuksia ja hyvin hoidettuja puutarhoja. Ehdottomasti ensimmäinen pääkaupunki tällä reissullani, jossa viihdyn. Kaupungissa voi edelleen nähdä hyvin vahvasti Laosin historian Ranskan siirtomaana (osa Ranskan Indokiinaa 1887-1953), sillä monet kyltit ovat sekä laon kielellä että ranskaksi. Kadunkulmista löytyy ranskalaisia kahviloita ja leipomoita, joista saa kroissantteja ja macaron-leivoksia. Tykkään.

Seuraavaksi vain kuvapläjäys päivästä.

Patuxai Gate, Vientianen oma versio Riemukaaresta

Joku temppeli

Pha That Luang, Laosin kansallissymboli

Löysin pari japanilaisturistia, jotka halusi napata musta kuvan.
Sit näin tämmösen hienon jutun, en tiedä mikä se on, mutta kuvan arvoinen

Sitten kävin pyöräilemässä toisella puolen kaupunkia etsimässä Sengdara Fitnessiä, jossa Lonely Planetin mukaan on joogaa ja aerobiciä. Löysin paikan, mutta samana päivänä siellä ei ollut mitään, vain kuntosali ja altaat sauna- ja suihkuosastoineen. Ei houkuttanut, joten jatkoin matkaa. Tajusin myös, että oikeastaan ihan oikeaa urheilua varten mulla ei edes ole mitään vaatteita. Joogata nyt on voinut lökäpöksyissäkin, mutta se nyt on puoliksi meditaatiota ja puoliksi urheilua. Ja uskokaa pois, kuusi viikkoa bussissa istumista, rannalla ja riippumatossa makaamista ja kaljan lipitystä ja kyllä muuten tekee mieli liikkua. Siispä yritin etsiä jonkun paikan, joka myy urheiluvaatteita – ei muuten ollut helppoa. Lopulta kuitenkin matkaan tarttuivat Adidaksen caprit ja toppi (ainakin vaikuttavat ihan aidolta tavaralta, mutta…) huikeaan 9 euron hintaan. Joten nyt en voi enää käyttää vaatteiden puutetta tekosyynä…

Seuraava osoite oli Institut Francais du Laos. Kävin vilkaisemassa, josko siellä olisi llalla ollut jokin ranskalainen elokuva, mutta tietenkin seuraavan kerran sellainen olisi ollut tarjolla parin päivän päästä. Siispä menin vain kirjastoon, luin Marie Clairen ranskaksi ja that’s it. Tosi kiva paikka kylläkin, oli ihanaa kylpeä hetken aikaa ranskan kielessä ja laon jälkeen se tuntui ihanan tutulta ja helpolta, vaikka oikeasti olen siinä aika surkea. Kaikki olettivat mun olevan ranskalainen (kuka hullu turisti muuten sinne tulisi?) ja tervehti mua ranskaksi. Bonjour vaan kaikille!

Lopuksi kävin joen rannalla pyöräilemässä ja katselemassa auringonlaskua. Illalla tulin takaisin hostellille, tutustuin chileläiseen Juan Pabloon ja ecuadorilaiseen Nelsoniin, käytiin illallisella ja treenattiin mun espanjaa, aika huonolla menestyksellä. Mua muuten tavallisimmin luullaan joko espanjalaiseksi, italialaiseksi tai ranskalaiseksi. Enkä pistä yhtään pahakseni. Kun oikea kansallisuuteni selviää, monet ovat jankanneet hetken, että jompikumpi vanhemmistani ei takuulla voi olla täysin suomalainen. Mutta kun kyllä vaan on… Illalla skypeteltiin Roosan kanssa ja vieteltiin iltaa porukalla ilmaisen vodkan ja halvan oluen parissa. Itse tosin en ollut kovin juhlameiningeillä ja lähinnä keskityin kiskomaan irti kaiken infon Etelä-Amerikasta, jonka vain sain.

Tämmönen kaveri hengaili rannassa

Tänään sitten vietellään laiskaa päivää Vientianessa. Ehkä käyn book cafessa, ehkä hieronnassa, ehkä molemmissa, who knows. Äsken sattui aika hassu juttu. Aiemmin mainitsin meidän suomalaisten facebook-ryhmän. Muuan Merja kyseli siellä aamulla, onko ketään Vientianessa. Vastasin, että täällä ollaan iltaan saakka. Pian joku suomalainen tuli tähän meidän hostellille ja juteltiin aikamme aulassa. Vasta jonkun ajan päästä selvisi, että itseasiassa ollaan ihan samat henkilöt, jotka facebookissa kirjoittelivat. Small small world…

Tässä myös mietiskelin, että kuuden viikon jälkeen matkaan on tarttunut jo kiitettävä määrä hyvinkin tarpeellisia taitoja. Olen oppinut mm.
– syömään puikoilla
– lukemaan karttaa
– käyttämään elekieltä aina varpaita myöten
– kysymään tyhmiä kysymyksiä häpeilemättä
– bongaamaan potentiaalisen matkakaverin mistä ja milloin vain
– bongaamaan potentiaalisen valokuvaajan mistä ja milloin vain
– polkupyöräilemään keskellä aasialaista liikennettä tuktukien, autojen ja skoottereiden seassa
– käymään kyykkyvessassa
– relaamaan, vaikka sen hetkisestä olinpaikasta ei ole mitään havaintoa
– sanomaan “kippis” hyvin monella eri kielellä

Illalla seitsemältä lähtee yöbussi (mulla on sleeper, eli oma sänky, luksusta!) Etelä-Laosiin Pakseen, jossa perillä ollaan aamulla kahdeksalta. En tiedä kauanko siellä viihdyn, sen näkee sitten. Jos mulla on varaa, haluaisin vaeltaa siellä viidakossa, mutta pitää nyt katsoa. Nyt varailen vähän lentoja ensi kuulle ja käyn sitten katsomassa pankkitiliä. Voi olla, että jää vaellukset vaeltamatta :D

Tuubailun ABC

Kuten otsikosta voittekin päätellä, päädyin toissapäivänä kuitenkin tuubailemaan. Juuri kun olin lähdössä aamupalalta perjantaina, törmäsin Alexiin ja Miraan, joiden kanssa tutustuttiin slowboatissa/Pak Bangissa/Luang Prabangissa, kukaan ei tarkkaa sijaintia edes muista. He olivat menossa tuubailemaan ja pyysivät mukaan, joten mikä ettei. Tubing on siis hyvin simppeli ja hauska ajanviete täällä Vang Viengissä, ja monelle reissaajalle pääsyy pysähtyä kaupunkiin. Hommahan toimii näin:

1. Pue päälle bikinit ja päälle pitkä toppi/mekko, paikalliset ei tykkää bikineissä vaeltelevista turisteista kaduilla. Pojat saa laittaa muutakin kun bikinit ja mekon niin halutessaan. Hanki jokin vedenpitävä pussi, mikäli haluat kameran ja rahaa mukaan (myydään kaikkialla täällä noin euron hintaan, isommat kassit vähän kalliimpia). Älä unohda aurinkorasvaa! Jos aiot juoda, osta oluet (tölkeissä, ei pulloissa) / viski nyt.

2.Mene tubing-pisteelle (löytyy kaksi kappaletta, melkein vastakkain samalla tiellä). Maksa tuben vuokra (55 000 kipiä vuokra + muistaakseni 60 000 kipin palautettava pantti). Tube on siis iso kuminen rengas.

3. Hintaan kuuluu tuktuk-kyyti kolmen kilometrin päähän aloitupisteelle. Hyppää kyytiin.

4. Olet nyt perillä joen äärellä. Varmista, että kaikki tarvittava on mukana. Survo mekko/toppi muovikassiin tai laukkuun (joella on ok olla bikineissä), jossa sinulla todennäköisesti on juomat/muuta tavaraa mukana. Kahlaa jokeen, varmista että kaverit ovat messissä ja hyppää renkaan kyytiin.

5. Anna virran viedä, rentoudu, ihaile maisemia ja nauti. Ole varovainen pinnalla olevien kivien sekä piikkisten puidenoksien kanssa. Älä juo liikaa. Pidä hauskaa!

6. Lopuksi, noin 2,5-3 tunnin tubeilun jälkeen olet päätöspisteellä. Nouse rantaan (lapset yrittävät kovasti auttaa tipin toivossa, pidä visusti kiinni renkaastasi) ja palauta rengas. Ole tarkkana että ehdit ennen kuutta, jotta et joudu maksamaan sakkoa.

Yksinkertaista ja mahdottoman mukavaa. Meidän mukana oli muutama hollantilaispoika ja he olivat saaneet neronleimauksen kokeilla magic mushroomseja (ensimmäistä kertaa elämässään vieläpä, hieno idea ottaen huomioon, että ollaan keskellä jokea). Yksi pojista nauroi melkein tunnin putkeen. Hyvä pojat.

Läjä chileläisiä, hollantilaisia ja saksalaisia

Aiemmin joenvarsi on ollut täynnä baareja, ja osa tubingin huvista olivat satunnaiset pysähtymiset rantaan istumaan baareihin hetkeksi. Rannoissa on köysiä joiden avulla tuolloin pystyi syöksymään veteen ja myös silloilta veteen hyppiminen oli suurta hupia. Matkan varrella näin kyltin, jossa luki “Do not jump”, jonka perään oli selkeästi jälkeenpäin lisätty: “or you will die.” Viime vuonna 27 turistia kuoli tubingissa, lähes kaikki hyppäämisen seurauksena ja hyvin päihtyneenä. Sairaalassa tuolloin kävi 5-10 turistia päivittäin hoitamassa kivien ruhjomia ruumiinosiaan. Vang Viengistä oli tullut surullisenkuuluisa bilekaupunki, jossa turisteja yritettiin miellyttää liikaa ja paikallinen väestö kärsi siitä.

Vielä tänäkin vuonna moni turisti on saanut surmansa, mutta elokuun lopulla Laosin viranomaiset sulkivat Australian hallituksen painostuksen alla kaikki baarit, sillä nimenomaan ausseja alkoi kupsahdella aika tiuhaan tahtiin (mitä en kyllä yhtään ihmettele nähtyäni Balilla aussien juhlintaa…). Ei enää silloilta hyppelyjä eikä köysiratoja. Homma on huomattavasti turvallisempaa näin, mutta tietenkin alkoholi on yhä kuvioissa, omina eväinä vain. Vieläkään kukaan ei valvo joella, joten turvallista touhusta tuskin saa ikinä, mutta ainakin näin kuolemaluvut ovat kääntyneet laskuun. Kukaan ei vieläkään tiedä avaavatko baarit ovensa vielä joku päivä. Villi huhu liikkuu, että mahdollisesti joulukuussa, mutta totuutta ei taida kukaan tietää. Itse epäilen vahvasti, että Vang Viengin villeimmät juhlat on jo juhlittu. Ja aussit ainakin ovat tainneet kadota siinä samalla: itse tapasin Vang Viengissä vain eurooppalaisia ja kanadalaisia.

Mira ja Alex

Itse menin tuubailemaan uudestaan myös lauantaina.

Perjantai-iltana kävin illallisella muutaman suomalaisen, Terhin, Aten ja Nooran sekä Alexin ja Miran kanssa. Suomalaisten kanssa oltiin sovittu treffit jo aamupäivästä, sillä facebookissa on yhteinen Kaakkois-Aasia nyt-ryhmä, jonka kautta saa reissuvinkkejä muilta Suomi-reissareilta ja voi sopia Suomi-miittinkejä jos siltä tuntuu. Joten, kun oltiin kaikki samaan aikaan täällä, niin mikä ettei. Muut lähtivät nukkumaan, minä, Alex ja Mira jatkettiin irkkupubiin. Hengailtiin muutamien brittien kanssa ja törmättiin tuttuihin. Samaisesta paikasta löytyi myös Pak Bangista/Luang Prabangista tuttu Mark (joka yhä kutsuu mua nimellä Dark Horse, vieläkään en syytä tiedä) ja kanadalaiset, jotka rökitin keilauksessa Luang Prabangissa. Kanadalaisten kanssa meninkin tuubailemaan lauantaina. Loppuillasta jatkoin matkaa brittien kanssa. Baarit sulkevat ovensa kello 23-24, joten myöhemmin mentiin istumaan joenrantaan. Maattiin rannalla ja katsottiin tähtiä. Itse kuuntelin hurmioituneena kun muut juttelivat brittiaksenteillaan. Miksei minulla ole brittiaksenttia, miksi? Näin tähdenlennon, mutten keksinyt enää mitään mitä toivoa.Yhden aikaan köpöttelin bungalowille nukkumaan.

Tältä näyttää Vang Viengissä

Silta, jota pitkin köpöttelen aina bungaloweille

Lauantaiaamuna heräsin seitsemältä, ihan ilman herätyskelloa, taas. Panikoin muistaessani, etten eilen löytänyt kännykkääni mistään. Hienoa… Ei sillä, että kännykällä mitään täällä teen, mutta onhan se mun kello/herätyskello ja olen tallentanut joitain yhteystietoja sinne, joita ei ole missään muualla. Craig esimerkiksi odottaa mua Phnom Penhiin saapuvaksi kuun vaihteen tienoilla, ja mulla on sen numero vain kännykässä jemmassa. Ei sillä, että Craigia olisin ikinä tavannut, saatikka että edes puhunut sille tai tietäisin minkä näköinen tämä jamppa on. Balilla Kevin vain kertoi Kambodzassa asuvasta parhaasta kaveristaan, soitti sille ja käski sen esitellä kaupunki mulle. Joten, en kehtaa mennä takaisin Balille ellen ole ensin käynyt tapaamassa Craigia kun se mua niin kovasti sinne odottaa tulevaksi.

Menin panikoiden respaan kysymään kelloa ja kännykkää lainaksi, jotta voisin soittaa puhelimeeni, jos se vaikka olisi jossain bungalowissani. Ja kuinka ollakaan, niillä oli mun kännykkä! Se oli ilmeisesti eilen päivällä tippunut multa jotenkin nurmikkoon pihalle ja he olivat löytäneet sen. Halleluja! Kävi melkoinen tuuri.

Aamulla sitten loikoilin tunnin riippumatossa ja luin. Nukuin vielä tunnin, vein pyykkejä pesuun ja kävin syömässä ja katsoin Frendejä. Ja tuubailin loppupäivän. Harmitti ihan, ettei kamera ollut messissä, koska toisena päivänä sää oli upea ja vietettiin käytännössä koko päivä joella, yhteensä about 15-henkisen britti-kanadaporukkamme kanssa pienellä ranska-suomi-vahvistuksella. Pysähdyttiin välissä melkein pariksi tunniksi joenvarteen ja olipas mukavaa. Illalla mentiin yhdessä ulos ja törmäsin hollantilaistyttöihin, italialaisiin ja Emilieen! Hyppäsinkin niiden seuraan illaksi, sillä tämän jälkeen tuskin enää törmäillään tyttöjen jatkaessa Vietnamiin.

Yksi Frendit-paikoista

Tänä aamuna jatkoinkin matkaa Vientianeen, Laosin pääkaupunkiin. Sain kuin sainkin buukattua kajakkiretken tänne (hinta  17e), sillä sain houkuteltua tubingin aikana brittipojat mukaan, jolloin ryhmä tuli kokoon. Joten, tänä aamuna meidän kuusipäinen porukka suuntasi aamulla tuktukilla ensin puolentoista tunnin ajomatkan päähän, josta jatkettiin kajakeilla eteenpäin. Itse meloin Andyn kanssa, koska yksin melominen ei oikein houkutellut. Oli tosi kiva päivä! Ensin melottiin muutama tunti ja laskettiin muutamat kuohut alas (oltiin niin pro, että ei molskahdettu veteen kertaakaan ainoina koko porukasta, hyvä me!). Välissä pysähdyttiin 1½ tunniksi kallioille ja meidän oppaat paistoi nuotiolla meille lounaan. Hypittiin kallioilta jokeen ja uitiin. Lopuksi melottiin vielä noin tunti, ajeltiin tuktukilla tunnin matka kaupunkiin ja etsittiin hostelli. PäädyttiinVientiane Backpacker Hosteliin, jossa on ainoastaan isoja dormeja. Paikka houkuttelee asiakkaita ilmaisen vodkan voimalla, mielenkiintoista… Hetken aikaa myös luulin, että respan tyypit ei tajunnut edes, että yksi tyttö oli porukan seassa ja iski mut poikien dormiin, sillä huoneessa oli 10 poikaa ja minä, ja huoneen nimi on “Anaconda.” Sen sijaan näin monien tyttöjen menevän “Tiger”-nimiseen huoneeseen. Äsken onneksi huoneeseen tuli pari muutakin tyttöä, joten oikeassa osoitteessa ollaan. Kohta illalliselle ja varmaan tänä iltana otetaan rennosti, ei oikein huvita lähteä ulos. Buukkasin nyt kaksi yötä tänne ja jos tiistaina liikkuisi eteenpäin.

Oppaat teki lounaaksi tosi hyvää riisijuttua ja jumalaisia kanahedelmävihannesvartaita. Mmmmmmmm.

Valmiina jatkamaan matkaa!

 Seuraava pysähdys on oletettavasti Etelä-Laosin Pakse (kellään muita vinkkejä, vielä voisi muuttaa suunnitelmia?) ja siltä sitten jatkan 4000 Islandille Don Detille ja Kambodzan rajaa kohti. Lähipäivinä pitäisi varailla lentoja eteenpäin joulukuulle, 3-4 lentoa tiedossa. Mun budjetti tulee niiiiiiin ylittymään, mutta minähän haluan mennä sinne minne ikinä menenkään! Jos vararikko tulee, voin vaikka kokeilla sohvasurffausta ja syödä pelkkää nuudelia… Mä niin odotan jo joulukuuta!

Loppukevennyksenä vielä vähän ennenjulkaisematonta materiaalia.

SE surullisenkuuluisa keilahalli Luang Prabangissa. Koominen paikka.

Jengan peluuta Utopiassa. Tyttöjä tulee ikävä! Kuka mun kanssa nyt puhuu hevosista kun Manouk ei ole maisemissa tai kieltää mua jauhamasta Balista kun Emilie ei ole muistuttamasa?