Pari päivää paratiisisaarilla

En ole vielä ehtinytkään blogin puolella kertoa, mitä puuhasteltiin jouluna. Oli aika erilaiset pyhät tällä kertaa, sillä vietin niitä Intian valtamerellä veneillen, paratiisisaaria ihaillen ja puskassa nukkuen.

Michelle ja Marieke olivat puhuneet jo aiemmin, että haluaisivat kahden päivän reissun tehdä Bazaruton saaristoon Vilankulosissa. En uskonut, että oma budjettini siihen lystiin riittäisi, mutta kylän kuitenkin halusin nähdä, joten jatkoin matkaa heidän mukanaan. Tofosta jatkettiin matkaa Inhambaneen minibussilla, josta piti ottaa lautta lahden toiselle puolelle Maxixeen, josta viimein napattiin minibussi määränpäähän Vilankulosiin. Matka oli kaikkea muuta kuin mukava: vieressäni istuva pyylevä täti litisti minua ikkunaa vasten samalla kun tädin muksu nukkui välillä puoliksi sylissäni, välillä tökki korvaani. Kaiken kruunasi lopulta eteeni pyllähtänyt täti, jolla oli kana mukanaan. Elävä kana. Eräs matkustaja yritti tuoda kalkkunaakin kyytiin mutta otuksen kakkiessa ulkopuolella kuski veti rajan. Erään bussin katolla puolestaan seisoi kaksi vuohta, täysin vapaana ilman köysiä ja lopulta selvisi, että meidänkin minibussimme takakontissa oli ollut yksi vuohi. Olin sanaton – Mosambikin joukkoliikennettä on pakko rakastaa ja vihata samaan aikaan.

Mosambikissa chapat eivät ole ikinä täynnä, aina on tilaa yhdelle niin kauan kuin ovi menee kiinni. Niinpä näissä pakuissa on tullut matkustettua vaikka minkälaisissa asennoissa etuperin, takaperin, vinottain, kaksin kerroin ja päällekkäin. Kyydissä yrittää vain olla miettimättä miten käy, jos auto ottaa osumaa johonkin kiinteään. Mutta kaiken kaikkiaan matkanteko tulee halvaksi, ja jos minulta kysytään, mielestäni julkiset kulkuneuvot ovat aina yksi avain päästä hieman lähemmäksi paikallista kulttuuria. Mosambikissa vielä mukavan lisäelementin seikkailuun tuo se, että ikinä ei voi olla varma tietääkö portugalia puhuva kuski tarkalleen mihin olet menossa ja mihin haluat hänen sinut jättävän.

Puolen tunnin lauttamatka Inhambanesta Maxixeen.

Puolen tunnin lauttamatka Inhambanesta Maxixeen.

Saatiin uusi buddy, joka välttämättä halusi tuupata itsensä "valkoisten tyttöjen väliin".

Saatiin uusi buddy, joka välttämättä halusi tuupata itsensä “valkoisten tyttöjen väliin”.

 

Jouluaattona ainakin oli tuoretta kanaa tarjolla tämän tädin pöydässä.

Jouluaattona ainakin oli tuoretta kanaa tarjolla tämän tädin pöydässä.

Perillä Vilankulosissa lähdin myös mukaan kiertämään reissujärjestäjiä ja huomasin, että hinta saattaisikin olla minulle kohtuullinen – ei puhuttukaan monista sadoista euroista. Kinasteltuamme aikamme eri järjestäjien kanssa ja kerrottuamme täsmälleen mitä halusimme, saimme viimein puhuttua mieluisan hinnan yön yli -reissulle, 4400 meticalia eli noin 107 euroa, mikä sisälsi kaiken kuljetuksista ruokailuihin ja molempien päivien pääsymaksut kansallispuistoon (n. 10e/pvä). Marieke opiskelee liiketaloutta ja hänen neuvottelutaidot tulivatkin tarpeeseen. Lopulta oltiin tyytyväisiä diiliin.

Jouluaattoiltana halusimme kuitenkin käydä kaupungilla – tai pikemminkin kylällä – syömässä kunnon jouluaterian. Vaeltelimme aikamme ympäriinsä, mutta mukavia rafloja, tai rafloja ylipäätään, ei tuntunut näkyvän missään. Ainoa oli saksalaismiehen ravintola, jonka alapuolella olevassa yökerhossa oli jo jumputus alkamassa ja paikallisia valui sisään katsomaan juhlan kunniaksi tilattuja strippareita – ei kiitos. Lähdettiin lannistuneina kävelemään rantaviivaa pitkin takaisin hostelliamme kohti, sillä olimme kuulleet kehuja sen oman keittiön ruoasta. Matkalla näin kyltin kahvilasta ja kysyin espanjaksi tiellä seisovalta vartijalta, saako sieltä myös ruokaa. Kuulemma sai, joten suuntasimme sinne. Päädyimmekin mitä kauneimpaan ravintolaan meren rantaan, jossa ravintolan omistaja oli perheineen ja Portugalista asti lentäneiden sukulaistensa kesken viettämässä jouluateriaa. Olimme jo valmiita kääntymään vähin äänin, kun tämä nainen kutsui meidät avosylin mukaan illalliselle. Saimme kuin saimmekin upean buffet-jouluillallisen mitä sydämellisimmän mosambikilaisperheen vieraina, eikä meidän lopulta annettu edes maksaa mistään muusta kuin juomastamme viinipullosta. Illallinen koostui riisistä, matapasta (portugalilainen lisuke pinaatista), chilikastikkeista, kana-papukastikkeesta, kalasta, simpukoista, ravuista ja kanasta. Lopun kruunasi kakkukahvit. Jouluaattomme oli kuin olikin erinomainen. Ainoa mikä harmitti jälkeenpäin oli kameran puuttuminen, joten emme saaneet mitään muuta jemmaan illasta kuin mukavat muistot. Illallisen jälkeen jatkoimme vielä muutaman suvun naisen matkassa paikalliseen AfroBariin.

Joulupäivän aamun valjetessa hyppäsimme veneeseen, minä, Michelle ja Marieke sekä oppaamme ja kokkimme. Menomatkalla meillä oli jo onnea: yhtäkkiä veneemme vierellä vedestä hyppäsi delfiini ja poikanen. Jäimme hetkeksi katselemaan eläinten touhuja, kunnes suuntasimme ensimmäiselle saarelle.

Bazaruton saaristo muodostuu kuudesta saaresta, jotka ovat Bazaruto, Benguerra, Magaruque, Banque, Santa Carolina (paremmin tunnetaan nimellä Paradise Island) ja Shell. Saaristo on ollut kansallispuisto vuodesta 1971.

Pari päiväämme koostuivat pääasiassa rannalla laiskottelusta, maisemien katselusta veneestä, lukemisesta, valtavana herkullisesta ruoasta ja snorklauksesta. Itse kävin snorklaamassa vain ensimmäisenä päivänä, sillä jostain syystä en ole ikinä kokenut valtavaa viehtymystä vedenalaiseen maailmaan ja kalat itseasiassa hieman ällöttävät minua. Saaret olivat mahdottoman kauniita – vitivalkoista hiekkaa, kilometrien pituisia rantaviivoja ja kirkkaan turkoosia vettä. Tiedän ikävämpiäkin tapoja viettää joulua.

Paratiisisaaria, paratiisisaaria kaikkialla.

Paratiisisaaria, paratiisisaaria kaikkialla.

Halusimme välttämättä kiivetä hiekkadyynien päälle ja samalla melkein poltettiin jalkapohjamme tulikuumalla hiekalla. Päällä oli pakko pyllähtää istumaan, kun jalkapohjat eivät enää kestäneet kuumuutta - auts! Mutta hyvä niin, näyttää kuvassa paremmalta ;)

Halusimme välttämättä kiivetä hiekkadyynien päälle ja samalla melkein poltimme jalkapohjamme tulikuumalla hiekalla. Päällä oli pakko pyllähtää istumaan, kun jalkapohjat eivät enää kestäneet kuumuutta – auts! Mutta hyvä niin, näyttää kuvassa paremmalta ;)

IMG_0424 IMG_0423 IMG_0422 IMG_0418 IMG_0417 IMG_0405 IMG_0402 DSC01546

Veneen lähtöä odotellessa.

Veneen lähtöä odotellessa.

DSC01616

Michelle!

Michelle!

Snorklailemassa. Ei löydetty kilpikonnia, pöh.

Snorklailemassa. Ei löydetty kilpikonnia, pöh.

Ensimmäisen päivän päätteeksi ajoimme maihin yöpymään, sillä saarilla yöpyminen on laitonta. Emme olleet päässeet edellispäivänä käymään suihkussa, sillä hostelliltamme oli loppunut vesi. Kun matkallamme maihin kävimme eräältä hotellilta hakemassa jäitä, olikin riemastus suuri, kun hotellin edustalla oli suuri uima-allas ja ulkosuihkuja. Kahden päivän hikoilun ja suolavedessä uinnin jälkeen suihku tuntui taivaalliselta. Käytiin siinä sitten röyhkeästi viiden tähden luksushotellilla uimassa ja suihkussa, heh.

Leiripaikkaan saapuessamme meitä odotti yllätys: oppaillamme ei ollut telttaa, makuupusseista puhumattakaan. Olimme sopineet järjestelyistä eri henkilön kanssa ja varmistaneet vielä erikseen kaikkien varusteiden tulevan järjestäjiltä telttaa ja huopia myöten. “Kyllä kyllä, teidän ei tarvitse ottaa itsenne lisäksi mitään muuta kuin bikinit!” meille vakuuteltiin. Mutta kappas kummaa, oppaallamme (joka kuulemma teki yön yli-reissua ensimmäistä kertaa) ei ollut mitään meille bambumaton lisäksi. Sen sijaan tällä herrasmiehellä oli kyllä itselleen pumpattava ilmapatja ja makuupussi. Ei siinä muu auttanut, kuin illallisen ja korttipelien jälkeen käydä tähtitaivaan alle nukkumaan. Onpahan sekin nyt tehty pois bucket listiltä! Onnistuttiin kuitenkin opas häätämään pois patjaltaan ja tehtiin diili: Marieken mentyä maissa seisovaan veneeseen nukkumaan, Michelle nukkuisi makuupussissa bambumatolla ja minä saisin ilmapatjan ja käyttäisin huivejani peittona.

Oli poikien onni, että ei pistetty meteliä pystyyn, vaan otettiin tilanne tällä kertaa ennemmin seikkailun kannalta. Vinkattiin tosin ystävällisesti, että kaikki asiakkaat ei välttämättä olisi yhtä suopeita. Yöllä nousi upea täysikuu ja mikäs siinä pötkötellessä. Peittoja ei kaivattukaan, sillä yö oli joka tapauksessa lämmin. Onneksi oli hyttysmyrkkyä, joten ötökätkään eivät olleet riesaksi. Aamuyöstä alkoi tosin ripsiä vettä, joten aamun tunneiksi siirryttiin koko porukka veneen katon alle suojaan.

Ilta meni korttipelien merkeissä rattoisasti.

Ilta meni korttipelien merkeissä rattoisasti.

IMG_0454 IMG_0452 IMG_0447 DSC01604 DSC01601Aamulla herätessämme ulkona odotti muuan mummo istumassa maassa, juomassa edellisillalta jättämiämme vajaita oluttölkkejä ja puhumassa itsekseen puulle. Viihdytimme itseämme aamupalan ajan seuratessamme tädin juttuja (olisin niin halunnut tietää mitä hän portugaliksi sille puulle posotti) ja jatkoimme matkaa vesille.

Aamupalaistamista.

Aamupalaistamista.

DSC01622

Välillä elämä on vaan tosi rankkaa, tiedättehän?

Kääriytyminen suojaan auringolta.

Kääriytyminen suojaan auringolta.

Toinen päivä oli aivan yhtä kiireinen kuin ensimmäinenkin. Rantauduttuamme saarelle emme juurikaan ruhojamme liikauttaneet. Lounaan jälkeen palattiin hostellillemme erittäin tyytyväisinä reissuun ja koko jouluun.

Ruoka ei pettänyt meitä toisenakaan päivänä.

Ruoka ei pettänyt meitä toisenakaan päivänä.

DSC01572

IMG_0476

IMG_0488 IMG_0485 IMG_0470 IMG_0469

Kotia - tai siis rantaa - kohti!

Kotia – tai siis rantaa – kohti!

Vilankulosista matka ei siis enää jatkunutkaan Zimbabween kuten alunperin ajattelin, vaan käännyttiin takaisinpäin Maputoon ja Maputosta samoilla vauhdeilla Etelä-Afrikkaan Nelspruitiin, jossa vietimme päivän ennen matkaamista Johannesburgiin lentokentälle. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa. Luvassa on muun muassa taidonnäyte siitä miten melkein missata lento kahdesti, uuden vuoden juhlintaa sekä eteläafrikkalaisen terveydenhuollon testailua. Pysykää kuulolla!

 

 

Suunnitelmat uusiksi

Mosambikissa suunnitelmani heittivät täysin kuperkeikkaa. Ei sillä, että kovin tarkkoja suunnitelmia olisi alunperinkään ollut, mutta lenkki ympäri ei ollutkaan mahdollinen ihan turvallisuusseikkojen vuoksi.

Postauksesta tulee pitkä lähes kuvaton. Jos pitkä sepustus Mosambikin turvallisuudesta kietoutuen politiikkaan ja historiaan ei kiinnosta, skippaa seuraava osio ja hyppää suoraan loppuun, jossa lisää jatkosta matkani suhteen.

Turvallisuus Mosambikissa juuri nyt

Ennen Mosambikiin tuloa tarkastin ulkoministeriön turvallisuustiedotteen, kuten aina ennen uuteen maahan menoa. Siellä sanottiin näin:

“Sofalan maakunnassa on esiintynyt välikohtauksia hallituksen ja opposition joukkojen välillä viimeisten kuukausien aikana. Tämän vuoksi Save joen ja Muxunguen kaupungin välisellä tieosuudella, EN1 tiellä, käytössä on sotilassaattueet. Välikohtauksia on esiintynyt myös Nampulan maakunnassa. Tilanne Sofalan maakunnassa on epävakaa ja sinne matkaa suunnittelevien kehotetaan tarkistamaan sen hetkinen tilanne ennen matkaansa ja noudattamaan erityistä varovaisuutta. Suurlähetystö kehottaa välttämään tarpeetonta matkustamista Sofalan maakuntaan.”

Sofala on siis maakunta keski-Mosambikissa. Ikävämpi juttu vain on se, että maa on pitkä ja kapea, minkä vuoksi etelästä pohjoiseen kulkee vain yksi valtatie, EN1. Tätä en oikeastaan tiennyt ennen maahan matkustusta, vaan optimistisesti ajattelin, että eiköhän maakunnan pysty jotenkin sivuteitse kiertämään ja rajanylityksen Zimbabween olevan ihan mahdollinen ajatus. Etelä-Afrikassa muitakin oli matkustamassa Mosambikin kautta Zimbabween tai pohjoiseen Malawiin ja Tansaniaan, joten eihän mulla käynyt mielessäkään pohtia plan B:tä.

Maputossa aloin kuulla ensimmäisiä huhuja paikallisilta, mikä todella on tilanne ja mistä on kyse. Siellä vielä kuitenkin rohkaistiin, että eiköhän ohikulku ole ihan ok, kunhan ei maakuntaan jää pyörimään sen pidemmäksi aikaa. Hieman pohjoisempaan Tofoon matkustettuani paikalliset vähän jo epäröivät kannattaako pohjoiseen mennä, mutta kehottivat tarkastamaan tilanteen vielä myöhemmin uudestaan. Välittömästi Vilanculosiin saavuttuani respan työntekijä tyrmäsi ideani samantien. Pohjoiseen ei ole mitään asiaa.

Pari hostellilleni pohjoisesta saapunutta belgialaista olivat kuulleet laukauksia bussissa istuessaan. Lisäksi kuulin espanjalaisen, saksalaisen ja israelilaisen miehen lähteneen kolme päivää ennen saapumistani pohjoiseen, eikä heihin oltu saatu edelleenkään mitään yhteyttä tekstiviestitse tai Facebookissa. Myöhemmin tajusin näiden espanjalaisen ja saksalaisen olevan Antonio ja Dan, joiden kanssa pyörin Johannesburgissa ja Tofossa. Eivätköhän he ole ihan ok, mutta tietysti mielikuvitus alkaa laukkailemaan, kun ei mitään kuulu päiviin. Toivotaan, että mitään ei ole sattunut ja syypäänä on vain huonot yhteydet.

Lisäksi googleteltuani otsikoita kuten tämä ja tämä vakuutuin viimein, että parempi kääntyä takaisin. Alunperin ajattelin, ettei selkkaus juurikaan koske ulkomaalaisia, mutta jos turistien suosimaan Intercape-bussiinkin on hyökätty, taitaa olla parasta ottaa uhka tosissaan.

Mistä oikeastaan on edes kyse?

Itsekin sain kaivella tätä monilta, koska kukaan ei tunnu tietävän tarkkaan. Paikallinen media ei juurikaan uutisoi hyökkäyksistä ja hallituskin kieltää osan väkivaltaisuuksista. Suomalaismedioissa en muista nähneeni yhtään otsikkoa Mosambikin levottomuuksista ennen matkaani, vaikka tilanne on ollut päällä jo yli vuoden. Onko joku muu bongannut mitään? Turismi on tänä vuonna ollut kuollutta. Rahaa tuovat eteläafrikkalaiset eivät uskalla enää matkustaa maahan, eivät edes etelässä sijaitseviin lomakohteisiin, koska informaatio kulkee huonosti ja ainoastaan huhut väkivaltaisuuksista maassa leviävät. Joulun ja uuden vuoden aikaan tavallisesti majapaikat ovat tupaten täynnä. Nyt matkustaessani olen saanut nukkua lähes tyhjissä dormeissa. Todellisuudessahan etelä on turvallinen. Vaarallinen alue on ainoastaan noin sadan kilometrin tieosuus N1:llä keski-Mosambikissa. Sääli vain, että tämän lyhyen pätkän takia liikenne pohjoisen ja etelän välissä on hankaloitunut. Armeijan saattueet ovat käytössä, mutta eivät ne silti saa hyökkäyksiä täysin kontrolliin.

Hyökkäysten takana on Renamo (Resistência Nacional Moçambicana), poliittinen puolue. Maan itsenäistyttyä 1975 Portugalin vallan alta Renamon ja sen päävastustaja Frelimon valtataistelu johti maan sisällissotaan, joka päättyi rauhansopimukseen vasta vuonna 1992. Renamo on kuitenkin tästä saakka ollut oppositiossa Frelimon pysyessä hallituksessa. Vuoden 2012 lopussa Renamon johtaja Afonso Dhlakama pystytti metsäleirin Gorongosan alueelle keski-Mosambikiin, jossa alettiin kokoamaan joukkoja. Tuolloin Dhlakama uhkasi “tuhota maan, mikäli hänen poliittisiin vaatimuksiinsa ei saada vastausta.”

Nyt siis hyökkäykset N1:n varrella ovat jatkuneet reilun vuoden ajan. En ole saanut tarkempaa selkoa siitä, mitä Renamo haluaa. Ympäripyöreästi tiedän vain heidän tavoittelevan tarkennuksia ja korjauksia vuoden 1992 rauhansopimukseen. Joidenkin mielestä kyse ei ole enää politiikasta lainkaan, ainoastaan rahasta ja korruptiosta.

Mosambikilaiset luonnollisesti ovat huolissaan tilanteesta. Kaksikymmentä vuotta sitten päättynyt sisällissota ja sen aikainen nälänhätä ja tuho ovat vielä tuoreessa muistissa. Kaikki politiikkaan liittyvä väkivalta saa kansan panikoimaan. Pahinta on se, ettei tieto kulje kunnolla, vaan väestö elää huhupuheiden voimalla. Tässä marraskuussa julkaistussa artikkelissa (suosittelen lukemaan!) eräs paikallinen kuvaa tilannetta näin: “Everyone is too terrified to talk to the media, so these stories are not being told. Forty children I know of have already been taken out of school and sent to Portugal and South Africa. We are afraid.”

Lopulta hyökkäyksiä ei edes ole ollut paljoa ja kuolleiden määrä ei ole mitenkään älytön, minun mielestäni. Huhtikuussa nainen ja neljä poliisia kuolivat ja kymmenen poliisia loukkaantuivat. Samassa kuussa viisi siviiliä kuoli aseistettujen miesten hyökättyä rekan ja bussin kimppuun. Kesäkuussa iäkkäämpi nainen loukkaantui vakavasti bussihyökkäyksessä ja lokakuussa seitsemän hallituksen sotilasta kuoli väkivaltaisessa yhteenotossa. Viimeisin hyökkäys internetin tietojen mukaan tapahtui 26.10., jolloin yksi kuoli ja kymmenen loukkaantui Renamon kapinallisten hyökättyä ajoneuvojen kimppuun. Epäilen tosin, että uutistoimattomia hyökkäyksiä on todellisuudessa paljon enemmän.

Itse haluan kyllä nähdä vielä vuoden 2014, joten en lähtenyt leikkimään hengelläni.

Mosambikille tilanne on huono. Väkivaltaisuuksilla on vaikutuksensa vahvasti myös maan talouteen. Ulkomaiset yritykset vetäytyvät maasta samaa tahtia turistien kanssa. Maassa kuitenkin edelleen rakennetaan yhteiskuntaa sisällissodan jäljiltä ja yli puolet koko 24 miljoonan hengen väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Epävakaisuuksia tänne ei kaivata enää yhtään enempää.

Jotkut mosambikilaiset uskovat uuden sisällissodan uhkan olevan todellinen. Eräs mies puhui hieman liioitellen jo nyt “pohjoisen sodasta” tilanteesta minulle kertoessaan. Mail&Guardianin artikkelin mukaan sota on kuitenkin epätodennäköinen: Renamolla ei ole tarpeeksi resursseja laajaan vastarintaan eikä hallituksella halukkuutta aseelliseen taisteluun.

Ihmettelen vain, miksei mediassa aiheesta puhuta enempää. Hesarinkin sivuilta löysin yhden ainoan tynkäuutisen aiheeseen liittyen lokakuun lopulta. “How long will the situation in Mozambique stay under the radar before more effort is made internationally to avert a ticking time bomb from exploding? Or is it that people living outside the country and the region don’t want to know or care?” Näin kysyy Haru Mutasa Aljazeeran blogissaan

Mitäs nyt sitten?

Poliittiseen konfliktiin en tiedä vastausta, mutta oman reissuni jatkoon kyllä. Muutaman päivän olin hieman sormi suussa, mutta jonkinlainen idea syntyi sitten vähän kuin vahingossa. Alunperinhän halusin jatkaa matkaa Zimbabween ja haaveilin ehtiväni sinne uudeksi vuodeksi toista kertaa järjestettävään Vic Falls Carnival -festivaaliin, joka on siis kolmipäiväinen afrikkalaisen musiikin festari Victorian putouksilla, Afrikan suurin uuden vuoden vastaanotto. Reissu olisi pitänyt tehdä kuitenkin nopeasti ja etäisyydet ovat valtavia. Parhaimmillaan olisin ehtinyt sinne ottamalla halvahkon lennon Johannesburgista 31. päivä ja saapunut kahden aikaan iltapäivällä paikan päälle. Olisin siis ehtinyt vain viimeiseksi päiväksi. Yhden päivän festarilippuja oli yhä, mutta majoitukset näyttivät kaikki olevan täynnä. Lisäksi en pitänyt ajatuksesta, että saavun yksinäni uuteen paikkaan uutena vuotena, koska takuita mukavasta juhlaseurasta ei ole.

Uudella vuodella on jostain syystä aina ollut suuri merkitys minulle ja odotan vuoden countdownia oikeastaan enemmän kuin joulua. Ehkä siihen liittyy kaikki ne toiveet, odotukset ja lupaukset seuraavasta, paremmasta vuodesta.

Yksi uuden vuoden lupauksistani nyt onkin, että jonain vuonna vielä vietän uuden vuoden Vic Falls Carnivalissa, suunnitellen reissun kunnolla ja varaamalla liput ja majoitukset kerrankin etukäteen. Hauskinta se tietysti olisi suuremmalla porukalla. Sivuilla näytti myös olevan muutaman sadan dollarin paketteja, joihin sisältyi viikon reissu Johannesburgista festareille ja takaisin. Ei olisi huono idea ollenkaan hypätä moisen kyytiin.

Ideat alkoivat olla lopussa ja paluu Etelä-Afrikkaan samaa reittiä hyvin todennäköinen ja ärsyttävä. Tiedättehän, sitä ennemmin menisi ympäri nähden koko ajan uusia paikkoja.Mutta…

lento

…Michelle ja Marieke päättivät kuitenkin kidnapata minut mukaansa Kapkaupunkiin! Joten, koska muita ideoita ei ollut, varattiin porukalla lentoliput Johannesburgista Kapkaupunkiin maanantaille. Yllättävä käänne, mutta itseasiassa tykkään siitä, paljon. Samaa reittiä takaisinpäin piti mennä lopulta kuitenkin, mutta kivempaa se on porukalla. Alunperin en meinannut matkustaa Etelä-Afrikassa Johannesburgia enempää, sillä halusin nähdä “oikeaa Afrikkaa”, mutta käy tämä näinkin. Kapkaupunki on Sunday Timesin mukaan “place to be on New Year’s Eve” ja reitti sieltä Johannesburgiin kuulemma huikea. Matkan varrellahan on myös kuuluisa Garden Route. Uuden vuoden jälkeen tulee olemaan siis kaksi viikkoa aikaa matkata tuon halki Jo’burgiin. Lento tuli vähän yllätyksenä budjetilleni, samoin kuin pitkä paluumatka Kapkaupungista Johannesburgiin, joten kekseliäisyyttä lienee käytettävä paluumatkalle. Liftaukseen olen tykästynyt kovasti matkustusmuotona, joten voi olla että sitä käytetään paluumatkalla, ellei muita reppureissareita ole vuokra-autoilla liikenteessä.

Eilen matkustettiin koko päivä Vilanculosista Etelä-Afrikkaan. Bussi lähti Vilanculosista 3:30 aamulla kohti Maputoa, katolla kaksi vuohta, takakontissa kolme. Maputossa olimme perillä kolmen aikaan iltapäivällä, josta päätettiin saman tien puuduttaa takapuoltamme matkalla Johannesburgiin. Ennemmin viettäisimme kaksi yötä Johannesburgissa, kuin yhden Maputossa ja yhden Johannesburgissa. Rajan ylitys oli nopea ja simppeli, mutta sen jälkeen alkoi homma käydä jännittäväksi. Puolet minibussimme matkustajista hävisi johonkin rajalla, minkä kuski tajusi vasta läheisellä huoltoasemalla tarpeeksi kauan sitä jankattuamme. Jumitettiin asemalla varmaan tunti odottaen ihmisiä, jotka eivät tietenkään tienneet tulla sinne. Palattiin rajalle etsimään ihmisiä, ja noin kahden tunnin odottamisen ja ihmettelyn jälkeen päästiin jatkamaan matkaa.

Kuski alkoi valitella väsymystään ja meitä huolestuttaa. Tytöt keksivät matkalla, että voisimmekin jäädä matkan varrella olevaan Nelspruitin kaupunkiin joka olisi lähellä Krugerin kansallispuistoa. Soitimme hostellille ja vapaita sänkyjä löytyi kaikille kolmelle. Ainoa haaste oli siis enää pitää kuski hereillä vielä reilun tunnin ajan.

Pysähdyimme jälleen huoltsikalla ja Marieke osti kuskille kahvin ja huolehti tämän hereillä olosta jutustelemalla jatkuvasti etupenkkipaikaltaan. Kun vihdoin ja viimein pysähdyimme Nelspruitin keskustassa yhdeksän aikaan illalla, kuski nukahti rattiin välittömästi. Nappasimme taksin hostellille ja huokaisimme helpotuksesta. Monelta muut matkustajat pääsivät viiden tunnin ajomatkan päähän Johannesburgiin, emme tiedä.

Mosambikin minibussien jälkeen eteläafrikkalainen vastaava oli luksusta.

Mosambikin minibussien jälkeen eteläafrikkalainen vastaava oli luksusta.

Kuski oli vähän väsy.

Kuski oli vähän väsy.

Huomenna siis tie vie Johannesburgin kautta Kapkaupunkiin. Uutena vuotena on tiedossa Kinky Party eräällä viinitilalla. Liput olivat jo loppuunmyyty, mutta ironisesti onnekseni Marieken ja Michellen ystävä mursi jalkansa ja joutuu palaamaan Eurooppaan hoitoon. Niinpä tämä myi minulle lippunsa normaalihintaan ilomielin (n. 25e, muuten ihmiset kaupittelevat lippuja jopa 50-60e hintaan Facebookissa). 24 tunnin uuden vuoden vastaanotto, täältä tullaan!

 

 

 

Ratsain rannalla

Juksasin hieman edellisessä postauksessa väittäessäni, etten tehnyt Tofossa mitään. Eräänä päivänä, edellisillan venähdettyä pitkäksi päätimme seuraavana aamuna karkottaa kankkusen buukkaamalla ratsastusreissun. Niinpä hyppäsimme hevosten selkään ja karautimme biitsille Marieken kanssa.

Puolentoista tunnin ratsastusreissu rannalla ja paikallisten kylän halki maksoi 900 meticalia eli noin 22 euroa, mikä mielestäni oli ihan kohtuullinen summa. Hevoset olivat kerrankin ihan oikeita hevosia pikkuponien sijaan ja niinpä kirmailimme kiitolaukkaa rantaviivaa pitkin. Voi pojat miten oli mukavaa.

Yhden vinkin kuitenkin voin olla rantaratsastelusta haaveileville: ei kannata polttaa takamusta edellispäivänä. A.u.t.s.

Ei muuta  tältä erää, kuvat kertokoon puolestaan.

Mies ja miehen hepat

Mies ja miehen hepat

 

IMG_0356

IMG_0361IMG_0363IMG_0373 IMG_0370 DSC01403DSC01407 DSC01405

Merenrantaosuuden jälkeen kivuttiin mäen päälle katsomaan toiselle puolelle avautuvaa maisemaa, ennen kuin laskeuduttiin alas kyliin.

Merenrantaosuuden jälkeen kivuttiin mäen päälle katsomaan toiselle puolelle avautuvaa maisemaa, ennen kuin laskeuduttiin alas kyliin.

IMG_0375DSC01420

Mosambik esiintyy lähes kaikissa maailman köyhimmät valtiot -listoissa ja vierailu kylässä ei ainakaan heikentänyt uskoani  tähän. Niin vaatimattomia olkihökkeleitä, että huh huh. Lapset kylissä olivat kuitenkin ihania, kuten aina; juoksivat rinnalla, huutelivat heippaa ja vilkuttelivat.

Mosambik esiintyy lähes kaikissa maailman köyhimmät valtiot -listoissa ja vierailu kylässä ei ainakaan heikentänyt uskoani tähän. Niin vaatimattomia olkihökkeleitä, että huh huh. Lapset kylissä olivat kuitenkin ihania, kuten aina; juoksivat rinnalla, huutelivat heippaa ja vilkuttelivat.

Kiva reissu, kuten odotinkin. Toisaalta myös aika ravisuttava, koska ihan oikeasti ihmiset asuivat siellä. Kylissä en vaan kehdannut napsia enempää kuvia – muutenkin oli ihan tarpeeksi turistiolo.

Tämän ratsastuksen jälkeen aloin myös pohtimaan, miten kivaa olisi lähteä joskus viikon tai parin ratsastusreissulle johonkin. Itse tosin kaipaisin ehkä paikkaa, jossa pääsisi kunnolla treenaamaan esteitä tai kenttää, tai ehkäpä klassista kouluratsastusta barokkihevosilla? Toisaalta pitkä vaellus issikoilla Islannissa olisi myös once in a lifetime -juttu mulle, vaikka muuten vaellusratsastus ei olekaan mun suurin kiinnostuksenkohde. Mokomat lomat ovat vaan aika arvokkaita tällaiselle rymyreissarille. Ehkä jonain päivänä…