Oodi ystäville

Vappu tuli, vappu meni ja sen kunniaksi tänään vähän rennompaa meininkiä edellispostauksen synkistelyn jälkeen.

Olen matkustanut yhteensä yli kahdeksan kuukauden ajan yksikseni. Siinä tietyllä tapaa oppii siihen, että kompromisseja, suunnitelmia tai ylipäänsä mitään mua miellyttämätöntä ei tarvitse tehdä. Ennen Krakovan reissua ennakoinkin, että seitsemän hengen porukalla mulla voi olla sopeutumisongelmia ja yritin suhtautua alusta asti kaikki käy-asenteella. Vaan mikä ylläri olikin, kun kaikki tuntui sujuvan paremmin kuin hyvin. Tarkkoja suunnitelmia ei alusta asti ollutkaan ja koko porukka oli aika spontaanilla mielentilalla liikenteessä. Totesinkin, että jotkut reissut ehkä sittenkin on hauskempia tehdä porukalla.

Siispä olkoon tämä kuvapläjäys vain oma kiitokseni ihanille ihmisille, jotka tekivät mun Krakovan reissusta mahtavamman kuin uskalsin toivoakaan. Ensi keväänä uusiksi!

Let the journey begin!

Let the journey begin!

IMG_1027

Cappucchino viiksissä, viikset cappucchinossa.

WP_20140418_085 IMG_1006

IMG_0922

Mun matkavinkki numero 1: Hanki suunnistajakaveri, etkä eksy enää ikinä. Paitsi joskus. Ei kartanlukua lainkaan koko reissulla, miten vapauttavaa!

IMG_1564

Neljä päivää takana, Varsova edessä.

PuolaKollaasi

Ystävämme Kurt ja Bob.

IMG_1559

“Anna mä laulan sut uneen.”

IMG_1034 IMG_1214IMG_1183 IMG_104777 IMG_1530IMG_1547WP_20140416_031Alunperin yleinen mielipide oli “mulla ei ole mitään kaduttavaa”, kun kysyin saanko laittaa kuvia blogiini. Katsotaan mikä on fiilis tämän postauksen jälkeen.

“Sillä ei ole onnellista loppua, eivätkä sen uhrit puhu”

Journalistiopiskelijoiden ainejärjestö Lööppi matkasi viime vuonna Kiovaan, jossa se vieraili mm. Tšernobylin ydinvoimalassa. Tänä keväänä suuntanamme oli siis Krakova ja yksi ekskukohteistamme oli Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiri. Mietintämyssyissä onkin jo ensi vuoden kohde. Jos tarkoituksena on jatkaa tätä feel good-destinations -linjaa, miten olisi vaikka Pohjois-Korea?

Kuten suurin osa lukijoistani varmaan tietääkin, synkät ja karut paikat kiinnostavat minua – joskus olen miettinytkin, että mitähän se mahtaa musta tarkalleen ottaen ihmisenä kertoa. Killing Fieldsin ja Robben Islandin jälkeen sukellus Euroopan historiaan ja toisen maailmansodan tapahtumiin tuntui järkeenkäyvältä. Historia ei ikinä ollut mun lempiaineita koulussa, mutta matkustaessani tutustun kohdemaan lähihistoriaan enemmän kuin mielelläni ja parhaiten se onnistuu paikan päällä.

Auschwitz jollain tapaa jännitti, onhan se keskitysleireistä suurin ja tunnetuin. Samalla pelkäsin sen olevan myös se turistinoitunein. Saisiko kokemuksesta silti irti odotusten mukaisesti? Olisiko kaupallisuus ja paikan tunnettavuus ajanut museon varsinaisen tarkoituksen edelle?

1Arbeit macht frei -kyltti oli pienempi kuin etukäteen kuvittelin. Opastettu ryhmämme oli suurempi kuin odotin, oppaan mukaan itseasiassa suurin mitä hän on ohjannut. Kolmen tunnin kierros tuntui ennakkokuvitelmistani poiketen jopa liian lyhyeltä. Silti käynti oli avartava kokemus, ihan ehdottomasti.

23

“Viha rakensi tien Auschwitziin, mutta se päällystettiin välinpitämättömyydellä”

– Ian Kershaw, Hitler-tutkija

 

Kaikki ovat kuulleet Auschwitzista ja tietävät siihen liittyvän ajanjakson olleen synkkä kappale ihmiskunnan historiassa. Holokaustin aikaan, vuosina 1940-1945, Keski-Euroopassa suoritettiin maailman suurin joukkomurha, jonka aikana noin kuusi miljoonaa ihmistä tapettiin järjestelmällisesti, liukuhihnatyönä. 90% ihmisistä oli juutalaisia, loput poliittisia vankeja, romaneja, homoseksuaaleja tai muita syrjittyjä kansanryhmiä. Auschwitzissa surmattujen tarkkaa lukumäärää tuskin koskaan saadaan tietää ja arviotkin ovat vaihdelleet hurjasti. Arvio on kuitenkin vakiintunut 1-1,5 miljoonaan uhriin.

564

 

KL Auschwitz I -leirin pihat tuntuivat ihan liian hoidetuilta ja huoneet kliinisiltä niiden nähneisiin tapahtumiin nähden. Valtavan leirin ja kaikkien todisteiden seassa tuntui edelleen uskomattomalta, että holokaustilla on yhä kiistäjänsä.Yhtä uskomattomalta toisaalta tuntui kaiken säntillisyyden jälkeinen todisteiden vähyys.

 

109 8

 

Kierroksen melko alussa homma meinasi karata mässäilyksi. “Tässä on sali täynnä uhrien kenkiä, katsokaa! Ooh tuossa on huoneen kokoinen vitriini uhrien silmälaseja, ja tuolta löytyy kaikki ne kaasutölkit.” Sentään huoneessa, joka oli täynnä edesmenneiden hiuksia, oli kuvauskielto. Olihan se aika pysäyttävää, kieltämättä. Onneksi kuitenkin kierros muuttui informatiivisemmaksi kyseisen rakennuksen jälkeen.

 

14 13 12

 

Käytävät täynnä ihmisten katseita oli kuitenkin pysäyttävin. Kaikki ne merkatut päivämäärät, kaljut tai kynityt hiukset ja raidalliset pyjamat. Olin juuri lukenut “Poika raidallisessa pyjamassa” -kirjan, joka fiktiivisyydestään huolimatta oli tosi liikuttava. Kun ensin näin samaisen pyjaman kuvissa ja lopulta myös vitriinilasin takana, se jotenkin konkretisoi mielessäni kaiken.

 

19 18 711

 

Melkein viidenkymmenen kuvia räpsivän ihmisen seassa Auschwitzin julmuuksia oli välillä hankala kuvitella tapahtumapaikoilleen. Kierros eteni melko ripeästi, joten kaikkia kylttejä, tekstejä ja viestejä ei ehtinyt millään lukemaan, puhumattakaan siitä, että olisi saanut hieman omaa aikaa sulatella asioita niiden äärellä.  Itse huomasin lopulta kelaavani kaikkea kunnolla vasta näiden kuvien välityksellä. Kiinnostaisikin joskus vielä vierailla jollain pienellä, ei niin tunnetulla keskitysleirillä, jossa saisin vaeltaa yksin omaan tahtiini.

 

17 16 15

2920

 

Näimme tavalllisia vankien huoneita. Näimme kidutussellejä, joitka vaihtelivat ahtaista seisomaselleistä vähähappiseen selliin ja näännytysselliin. Korttelien 10 ja 11 välissä näimme myös Death Wallin, jonka äärellä SS-sotilaat toteuttivat julmia määräyksiä aseineen.

 

2122

 

Näimme kaasukammioita ja krematorioita, joiden kohdalla vierelläni kyyryssä kulkenut nainen itki.

Lopuksi siirryimme Auschwitz Birkenaun leiriin parin kilometrin päähän, joka oli se suurempi työ- ja tuhoamisleiri.

 

2425

 

Näimme suuren sisäänkäynnin, josta junat joskus vyöryivät raiteita pitkin kuljettaen mukanaan täpötäysiä vaunuja. Laiturilla matkan päättymisestä helpottuneet ihmiset jaoteltiin ja perheet hajotettiin. Osa ei edes koskaan tehnyt leirillä pakkotyötä, vaan jatkoi matkaansa laiturilta suoraan “suihkuun”.

 

30 28 27

 

“Holokaustin historia ei sisällä suurta opetusta, sillä ei ole onnellista loppua, eivätkä sen uhrit puhu”, toteaa Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian tutkijatohtori Antero Holmila Tiede-lehden artikkelissa. (Holokausti. Miten natsit loivat helvetin. 6/2011)

 

26 31

 

Kuitenkin parhaiten omat ajatukseni kiteyttää John Boyne kirjan “Poika raidallisessa pyjamassa” jälkisanoissa:

“Vain uhrit ja eloonjääneet voivat todella tajuta, miten hirvittävä tuo aika ja paikka oli; me muut elämme aidan toisella puolen, tuijotamme sen läpi oman turvallisen tukikohtamme suojista ja yritämme omalla kömpelöllä tavallamme käsittää sitä kaikkea.”

Auschwitz-vierailulle kannattaa varata koko päivä. Bussimatka yhteen suuntaan kestää noin tunnin. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta opastettu kierros (n. 3h) maksaa opiskelijakortilla 30 zlotya, eli n. 7.10e.

130 metriä maan alla

Krakovan reissummehan tarkalleen ottaen alkoi Varsovasta, johon lentomme laskeutui ihan vain siksi, että oli 150 euroa halvempi kuin Krakovan vastaava. Pari päivää ennen lähtöä tajusimme tarkistaa aikataulut ja totesimme, että kappas vain, viimeinen juna Varsovasta Krakovaan lähtee tunti lentomme laskeutumisen jälkeen. Selvä, challenge accepted, sillä eipä siinä vaiheessa enää muutakaan voitu. Ainakin oli vauhdikas startti, kun pingoimme Varsovan keskustassa menemään. Onneksi ruumassa ei ollut laukkuja, joten tunti oli lopulta ihan riittävä. Junaan viimein päästyämme juurruimme ravintolavaunuun, jossa kivasti meni koko noin viisituntinen matka. Lippu oli 70 zlotya eli hieman alle 17 euroa. Jännää oli, että kansainvälinen opiskelijakortti ei kelvannut opiskelijalippuun, olisi pitänyt olla puolalainen tarra näytettäväksi.

Hostellimme oli kävelymatkan päässä hostellilta ja perille päästiin puolenyön aikaan. Koko päivän matkustamisen uuvuttamina (Jyväskylästä hyppäsimme junaan jo 8.13 aamulla) suurin osa porukasta paineli suoraan sänkyyn, minä mukaanlukien. Aamulla suunnaksi otimme Unescon maailmanperintökohteen, Wieliczkan suolakaivoksen, joka monien mukaan kuuluu ehdottomasti jokaisen Krakovassa käyvän bucket listille Auschwitzin lisäksi.

IMG_0753Suoraan sanottuna kaivokset, teollisuus ja muu vastaava ei itseäni juuri koskaan ole kiinnostaneet, onhan sanalla kaivos aika karu kaiku. Wieliczkasta olin kuitenkin kuullut paljon hyvää. Edelleenkään en koe juuri mitään erityisen jännittävää uutta oppineeni, mutta silti oli kaivos käymisen arvoinen – sen verran ihmeteltävää riitti. Wieliczka oli kokonaisuudessaan kuin taideteos.

IMG_0757Matkaa Krakovasta Wieliczkaan oli noin puolen tunnin verran, ja matka taittui näppärästi paikallisbussilla. Iloiseksi yllätykseksemme opiskelijakortti kelpasi kaivoksen lipunmyynnissä, joten pulitimme opastetusta kierroksesta 60 zlotya eli vähän reilu 14 euroa. Itsenäisesti ei kaivokseen ole mahdollista edes tutustua, joten kierros on pakollinen. Sen sijaan mielenkiintoista oli se, että kuvatakseen kaivoksessa oli ostettava 10 zlotyn (2.40e) kuvauslupatarra.

Lähtemään pääsimme melko pian saavuttuamme ja ryhmän kokokin oli onneksi kohtuullinen. Kierros alkoi 378 puuportaalla – alaspäin, onneksi – joiden myötä laskeuduimme 65 metrin syvyyteen. Alhaalla kävi koko ajan jännä tuulenvire, joka oli automatisoidun ilmanvaihtosysteemin ansiota. Näin ei aina ole ollut, onhan kaivos ollut paikallaan 1200-luvulta lähtien, jolloin tekniikka ei ole ollut vielä kovin hanskassa. Tuolloin käytäviin kerääntyi metaania, joka ilmaan yhtyessään oli räjähdysherkkää. Ylimääräinen metaani piti tasaisin väliajoin polttaa. Metaanin räjäytys soihdun avulla olikin kaivoksen vaarallisin, mutta kovapalkkaisin homma. Oppaamme korostikin, että jokainen työtä tehnyt teki sitä vapaaehtoisesti, riskit tiedostaen.

Kierroksen aikana kierreltiin hämyisiä käytäviä ja suuria saleja noin kolmen kilometrin edestä, mikä vei hieman vajaa kolme tuntia. Tämä kuulemma on vain pari prosenttia kaivoksen koko laajuudesta, joten voi vain kuvitella mitä kävisi, jos eksyisi porukasta monta kerrosta maan alla – tuskin hyvin. Myös ajatus pilkkopimeässä kaivoksessa työskentelystä sähköttömänä aikana karmi ainakin itseäni. Kaivos tuskin on ahtaanpaikankammoisten lempikohde.

IMG_0805Matkan aikana näimme paljon suolasta tehtyjä patsaita ja erinäisiä saleja. Monessa paikassa oli esillä uskonnollisia symboleja ja ristejä, olivathan vaarallisessa työssä olleet kaivostyöläiset kovin uskonnollista sakkia. Vaikuttavaa oli se, että lähes kaikki oli tehty suolasta, jopa kristallikruunut. Maan alta löytyi myös järvi, jossa kuulemma vain kelluisi Kuolleen meren tapaan korkean suolapitoisuuden vuoksi. Melkein meinasin testata sen käytännössäkin: aivan järven laidalla kännykkäni tippui lattialle, senttien päähän korokkeemme laidasta. Onneksi se jäi paikoilleen, eikä kimmonnut aidan ali veteen. Hieman säikähdin kyllä! Ihme ettei se singonnut veteen kellumaan, olisi ollut just mun tuuria, että onnistun hajottamaan muutaman päivän mulla olleen puhelimen. Onneksi myös kännykässäni on nahkaiset kannet, muuten tietysti takakuori ja akku olisivat singonneet ja itse puhelin jäänyt talteen.

Varmasti kaivoksen kohokohta suurimmalle osalle on prinsessa Kingan sali, joka on valtava suolasta tehty katedraali. Salin seiniä reunustavat Raamatun tapahtumia kuvaavat korkokuvat ja katossa säihkyvät kristallikruunut. Katedraalissa on mahdollista jopa mennä naimisiin.

IMG_0764IMG_0797

"Viimeinen ehtoollinen" oli suolasta tehtynä korkokuvana tosi vaikuttava, sillä se oli kolmiulotteinen.

“Viimeinen ehtoollinen” oli suolasta tehtynä korkokuvana tosi vaikuttava, sillä se oli kolmiulotteinen.

IMG_0781 IMG_0780 IMG_0775

Paavi John Paul II katedraalin toisessa päässä.

Paavi John Paul II katedraalin toisessa päässä, suolasta tehtynä, kuinkas muutenkaan.

Kaivoksella sanotaan olevan terveysvaikutuksia suolaisen hengitysilman vuoksi, ja ilmeisesti tarjolla on myös jonkinlaisia terveyspalveluita. “Olen työskennellyt täällä 50 vuotta ja katsokaa mitä se on tehnyt minulle”, vitsaili opaskin, joka selkeästi oli vasta noin 30-vuotias. Työnteko maan alla tuskin on terveellistä nähnytkään, ja itseäni hieman säälitti ainakin kaivoksessa työskennelleet hevoset, jotka eivät juuri aurinkoa tai vihreää laidunta elämänsä aikana nähneet. Kierroksella meille esiteltiin myös tallikammio ja työt joita hevoset tekivät. Viimeiset hevoset poistuivat kaivoksesta vasta 2002 (mikäli oikein muistan, 2000-luvun puolella joka tapauksessa), mikä on musta aika hurjaa. Kaivoksen toiminta loppui kokonaan vuonna 2007.

IMG_0790

Suolakristallikruunuja siellä ja täällä.

Lisäksi muutamaankin otteeseen kierroksen aikana oli multimediaesityksiä. Ensimmäisessä kuvattiin pimeässä kammiossa tapahtuvaa räjähdystä, kun metaania poltettiin. Toinen oli hämmentävä esitys seitsemästä kääpiöstä valojen tahdittamana, taustalla malibumusiikiksi nimeämämme rallatuskappale. Oppaan mukaan kaivoksessa järjestetään myös lapsille omia kierroksia ja ensisijaisesti niitä ajatellen oli tuo omituinen minishow tehty. Kolmas oli hieman runollinen ja hempeä valo-musiikkiesitys järven rannalla, josta tuli vähän kumma fiilis. Jotenkin se ei vain tuntunut istuvan tilanteeseen ja sijaintiin. Viimeinen oli ainoa oikeasti mun mielestäni vaikuttava show. Grafiikka heijastettiin suureen kallioseinämään ja sen liike oli selkeästi suunniteltu juuri siihen tilaan, niin tarkasti kuviot mukailivat kiven muotoja. Suuressa kammiossa ääni pääsi oikeuksiinsa ja kokonaisuus toimi.

IMG_0819

Viimeinen multimediashow oli uunituore, sillä se oli saanut ensi-iltansa vain joitain päiviä ennen vierailuamme.

Lopulta itselleni jäi kuitenkin tunne, että kaivoksesta tarjottiin melko romanttinen näkemys. Toki meille kerrottiin metaanipolttajan vaarallisestä työstä, hevosten mukanaolosta ja näytettiinpä myös epämääräiset “portaat”, joita pitkin painavia lasteja kannettiin. Muuten kuitenkin kierroksella lähinnä ihailtiin taidokkaita veistoksia ja tauluja, kauniita kristallikruunuja ja multimediaesityksiä. Kaiken kauneuden keskellä helposti pääsi unohtumaan, ettei raskasta työtä tehneitä kaivostyöläisiä luultavastikaan kristallikruunut paljoa liikuttaneet. Elämää satoja metrejä maan alla ei voi verratakaan nykypäivän toimistotyöläisen työhön.

Yksi suolaisista järvistä, joilla oli aikoinaan tapana veneillä. Kerran kuitenkin vene kaatui ja kyydissä olleet jäivät loukkuun veneen alle. Koska vesi kellutti, eivät he päässeet alta pois ja lopulta kuolivat hapenpuutteeseen. Siksi paikalle on pystytetty pyhimyspatsas.

Yksi suolaisista järvistä, jolla oli aikoinaan tapana veneillä. Kerran kuitenkin vene kaatui ja kyydissä olleet jäivät loukkuun veneen alle. Koska vesi kellutti, eivät he päässeet alta pois ja lopulta kuolivat hapenpuutteeseen. Siksi paikalle on pystytetty pyhimyspatsas.

Kierros päättyi 130 metrin syvyyteen, jossa oli multimediahuone täynnä tietoiskuja ja pelejä, ravintola-kahvila sekä museo, jonka me tosin skippasimme suosiolla. Ilman sitäkin pituutta kaivosvierailulle tuli lähes kolme tuntia. Maan pinnalle lopulta pääsimme alkeellisen tuntuisilla hisseillä, joissa oli varsin intiimi tunnelma.

Multimediahuoneelta itse odotin paljon, mutta se oli lopulta vähän tylsä.

Multimediahuoneelta itse odotin paljon, mutta se oli lopulta vähän tylsä.

IMG_0838Kaivosvierailulle kannattaa ehdottomasti varata lähes koko päivä, sillä matkoihin taittuu reilu tunti ja itse kierrokseen kolme tuntia. Mikäli museo kiinnostaa, vierähtää tietysti maan alla pitempi aika. Käymisen arvoinen kaivos kyllä on!