"There goes another Toyota" – possujen joukkomurha merkillisellä Tana Torajalla


Elizabeth Gilbert kirjoittaa romaanissaan”Eat, Pray,Love”, että jokaisella maapallon kaupungilla on oma sanansa. Sulawesin Tana Torajan sana olisi ehdottomasti ”vieraanvaraisuus.”
Aloitetaas kuitenkin ihan alusta. Tana Torajalla vietin siis kolme kokonaista päivää. Lähdön kanssa oli kuitenkin hieman säätämistä, kun kuultiin ikäviä uutisia: Nazin läheinen ystävä oli kuollut ja hautajaiset pidettäisiin seuraavana iltana. Kuolinsyynä ilmeisesti liiallinen alkoholin käyttö ja juhliminen ja kaverilla ikää 21 vuotta – hurjaa. Tehtiin pikainen suunnitelmien muutos ja koska Naz kuitenkin halusi mun menevän, Mr. Lala järjesti yhden oppilaistaan, Nielin mun seuraksi. Hieman huvitti, ihan kuin en muutamaa päivää yksin selviäisi, mutta ainahan mulle seura kelpaa. Varsinkin kun Niel on Torajalta kotoisin ja tuntee paikan ja tavat. Menomatka kesti kahdeksan tuntia ja nukuin kuin tukki. Ennen nukahtamistani muistan ajatelleeni, että mun tekee mieli riisiä. Siis ihan pelkkää valkoista riisiä. Vähän nauratti, en mä Suomessa ikinä himoitsisi riisiä. Niel sen sijaan ei saanut nukuttua silmällistäkään pahoinvointinsa takia, oli kuulemma niin kiemurainen tie. Ai oli vai?
Tana Toraja tervehti meitä kuudelta aamulla sateisena ja ei kovin kauniina. Napattiin pete-pete, sulawesiläinen julkinen, joka on siis turkoosi vanha paku ja kulkee käytännössä kaikkialla, syrjäisimmilläkin kylillä ja maksaa noin 30 senttiä per kyyti. Huristeltiin puolisen tuntia pikkukylään maaseudulle, jossa asetuttiin taloksi yhden Mr. Lalan oppilaan Fransin luokse, tai pikemminkin Fransin tädin kotitaloon. Talo oli suuri ja siisti, vaikkakaan huonekaluja ei juuri ollut. Mulle tarjottiin huone, jossa oli ilmeisesti talon ainoa patja. Kiitollisena, tosin ripauksen syyllisenä rojahdin sille huilimaan tunniksi saavuttuamme. Mietin vain kummaltakohan perheen lapselta patja oli ryövätty… Telkkari talosta jopa löytyi, vessa oli mallia kyykky ja suihku oli yhtä kuin saavi, kuuppa ja jääkylmä vesi. Takapihalla tepasteli kanoja ja kölli possuja. Fransin täti oli ihana, aina hymyili ja huolehti, etten ollut nälkäinen tai palellut. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta se ei liioin haitannut. Voisi todeta, että tämä oli todellinen homestay-kokemus, paikallista elämää parhaimmillaan.
Ensimmäisenä päivänä käveltiin vaan ympäri kylää, käytiin katsomassa Fransin isovanhempien hautaa, paikallista ala-astetta ja torajalaisia hassuja taloja, joita näkyy kaikkialla. Malliltaan niiden katot ovat kuin puhvelin sarvet tai vene ja ne ovat aina rakennettu pohjois-etelä-suuntaan. Usein niiden yhteydessä on myös pienempi, samanmallinen varastorakennus. Joskus talojen oviaukkojen yläpuolella on muovinen puhvelinpää, mikä meinaa sitä, että siinä pömpelissä asuu vähän rahakkaampaa väkeä. Verannalle ripustetut puhvelinsarvet tarkoittaa aika lailla samaa, sillä ne sarvet ovat perheenjäsenten hautajaisissa uhrattujen puhveleiden sarvia.
Fransin isovanhempien hautarakennus. Tämmösiä pömpeleitä näkyi vähän kaikkialla teiden varsilla.
Lapsia koulun pihalla

Puhveleita, joita oli joka puolella
Tämmöisiä oli torajalaiset talot, joita olivat kylät pullollaan
Rikkaampia perheitä, sen tietää puhvelinpäistä ja sarvipylväistä.

Frans ja Niel huilimassa

Niin että tuliko kaikille jo varmasti selväksi millaisia oli talot Tana Torajalla?


Niel osoittautui vähän turhankin virkaintoiseksi opas-nimikkeensä suhteen ja puhui ihan koko ajan ja jakoi infoa myös ihan turhanpäiväisistä asioista. Jotenkin sen seurassa oli äärimmäisen uuvuttavaa ja työlästä. Joskus kun on mukavampi vain katsoa, ihan hiljaa. Mua kun ei aina yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa joka ikisen kasvin nimi ja rakennuksen yksityiskohdan kaaren symboliikka. Jaksoipa hän joka päivä myös muistuttaa minua korjaamaan hänen englannin lausumistaan ja jakamaan omaa tietouttani, Euroopasta kun tulen ja olen varmasti viisas. Joopa… Helpompi ois tietoa jakaa jos ensin tietäisi mitä hän tarkalleen haluaa tietää. Lisäksi Mr. Lala antoi kolme ohjetta reissun varalle: 1. Pidä hänet turvassa 2. Tee hänen olonsa mukavaksi 3. Pidä hänet iloisena. Ja nämä ohjeethan Niel otti hyvinkin kirjaimellisesti. Ärsyttävintä ikinä oli hänen jatkuva ”be careful”-, ”safety first!”- ja ”are you okay?”-hössötyksensä, oli kyse sitten liukkaasta mudasta, skootterilla ajelusta tai lähellä vaeltelevista koirista. C’moon, ei sitä ikinä opi jos ei joskus lennä pyllylleen puhvelinkakkaan, kuten Frans eräänä päivänä teki. Asiaa ei yhtään parantanut Naz, joka soitteli parhaimmillaan viidesti päivässä tarkastaakseen kaiken olevan hyvin. Huoh.
Toisena päivänä vuokrattiin skootterit ja huristeltiin ympäri pitäjää. Käytiin katsomassa mahdottoman isoa kalliota, joka oli käytännössä valtava joukkohauta. Siihen oli louhittu isoja koloja ja joka kolossa on noin kymmenen hengen hauta. Vuorilla ajellessa välillä pysähdyttiin tuijottelemaan maisemia, riisipeltoja ja vesipuhveleita. Palaillessa sade pääsi yllättämään ja matkaa oli vielä yli tunti. Pidettiin sadetta jonkin aikaa katoksen alla, mutta olin kuitenkin ehtinyt kastua sen verran, että kylmyys tuntui selkäytimessä asti. Sateen loputtua hytistiin loppumatka ja illan vietinkin visusti villasukat jalassa viltti ympärillä ja nukahdinkin olohuoneen lattialle muiden viereen ja vedin sikeitä kevyet neljätoista tuntia. Seuraavana aamuna mulla oli flunssa, totta kai. Samalla lupasin itselleni ostavani Makassarista heti ensimmäisenä sadetakin – tosin se ei vielä ole toteutunut, hups…
Niel ja Frans starttailemassa illallista ensimmäisenä iltana. Takana naapurintyttö, joka mulle tuntemattomasta syystä jatkuvasti hengaili meidän talossa, perheen pari lasta ja Fransin täti. Noilla matoilla muut nukkuivat kun itse vetelin sikeitä patjalla omassa huoneessani.

Ensimmäisenä päivänä käytiin karjamarkkinoilla. Siinä meni possu kaupaksi ja kyllä, se on ihan elävä – toistaiseksi.

Possuja kaupan

Sillä välin kun Frans lähti vaihtamaan vaatteita pyllähdettyään puhvelinläjään, mä jäin hellimään Nielin tädin talolle koiranpentua

Sit lähdettiin huristelemaan vuorille ja törmättiin moniiiin puhveleihin.

Frans oli mun kuski koska sen skootterin kyydissä oli mukavampi istua

Vähän maisemia vuorilta, riisipeltoa ja sen semmosta

Lisää puhveleita pesulla

Pysähdyttiin kahville maisemia katselemaan…

…ja huomattiin lähestyvä sadepilvi. O-ou.

The Hauta.

Illalliseksi syötiin LIHAPULLIA! Bakso babi oli tarkalleen ottaen tämän aterian nimi ja pullat oli pahoja.Mistä lie puhvelin suolista tehty. Hinta ei kuitenkaan hirvittänyt, 12 000 rupiaa eli 0,95e.

Viimeisenä päivänä oli reissun kohokohta: hautajaiset! Ikinä ennen en ole näin innolla mennyt katsomaan hautajaisia. Tana Toraja on kuuluisa hautajaisseremonioistaan, sillä ne ovat jotain ihan omaa luokkaansa. Täytyy minunkin myöntää, että ne olivat omituisimmat juhlat joissa ikinä olen ollut.

Torajalla kuolema on läsnä jatkuvasti. Hautoja näkyy tienvarsilla niin kallioiden sisällä kuin erillisinä rakennuksinakin. Joka päivä jossain päin on hautajaiset meneillään eikä kuolemaa pidetä pelottavana saatikka tabuna. Ihmiset eivät täällä kuole, he vain siirtyvät taivaaseen viettämään parempaa elämää. Toraja on Sulawesin ainoa alue, jossa enemmistö väestöstä on kristittyjä. Ihan tavalliset kirkot ristinmerkkeineen kaikkien temppeleiden ja moskeijoiden jälkeen tuntuivat lohdullisen tutuilta. Itseäni kuitenkin kiinnosti se, miten kristinusko ja hautajaiset oikein liittyvät toisiinsa. Hautajaiset tuntuivat uskonnon kannalta ajateltuna jotenkin niin… brutaaleilta. Niel minulle selittikin, että torajalaisille hautajaiset eivät niinkään ole uskontoon sidonnainen asia, vaan kulttuuriin – mielenkiintoista. Itse kun taas miellän uskonnon olevan osa kulttuuria. Mutta näin vaan ajattelutavat poikkeavat.

Täällä hautajaiset ovat ihmisten suurin rahareikä – enkä ihmettele. Seremonia, johon itse osallistuin, oli paikallisten näkökulmasta pieni. Minun mielestäni se oli valtava, ihmisiä oli arvion mukaan 300-400. Seremonia kestää neljä päivää (en tiedä miksi Mr. Lala aiemmin mulle sanoi niiden kestävän pari viikkoa?) ja me olimme mukana ensimmäisenä päivänä, jolloin suoritettiin kaikenlaiset aloitusseremoniat. Lahjana ystävällisen eleen merkiksi voi viedä mm. kahvia, tupakkaa, ruokaa, sokeria, sian tai jopa puhvelin. Me veimme muutaman kilon sokeria. Seremoniassa uhrataan joka päivä eläimiä, määrä riippuu perheen varallisuudesta ja vainajan statuksesta. Parhaimmillaan neljän päivän aikana voidaan uhrata jopa sata puhvelia ja parisataa possua. Näissä hautajaisissa uhrataan kokonaisuudessaan lähemmäs sata possua ja 10-12 puhvelia. Ja kaikki yhden kuolleen tähden…

Lystikästä koko juhlassa oikeastaan on se, että tosiasiassa vainaja kuoli 18.12.2011. Ai että missäkö vainaja oli siihen saakka? No kotonaan tietysti, omassa pedissään. Ruumis käsitellään jonkinlaisilla liuoksilla, ettei se haise, mutta aika ällöttävän näköinenhän siitä jo vuodessa tulee. Mulla kävi tuuri ja tutustuin siinä teekupposen äärellä mieheen, jonka vaimon isoäiti vainaja oli (ja mies myös puhui englantia, halleluja!). Hän sitten osasi kertoa enemmän kuolleesta, koska kovin moni vieras ei tainnut koko ihmistä oikeastaan edes tuntea, olivatpahan vain kuulleet veljenkoirankaimalta, että jonkin sortin kinkerit on tiedossa. Kyseessä oli 80-vuotias vanhempi leidi ja Indonesian mittapuussa hyvinkin pitkän elämän saanut nainen – täällä kun keskimääräinen elinikä pyörii kuudenkymmenen vuoden tienoilla. Mies puhuikin iloisena naisen saaneen kaksikymmentä ”bonusvuotta.” Mies myös näytti kännykästään edellispäivänä napatun kuvan vainajasta, ei ollut kovin kaunis näky. Ruumista kuulemma oli tähän saakka pidetty omassa sängyssään, sille oli välillä viety teetä ja ikkunat avattiin joka aamu ja suljettiin iltaisin. Näin perhe voi ajatella vainajan yhä olevan perheen keskuudessa. Vainajan luona voivat myös vaikkapa naapurit käydä jutustelemassa kahvikupposen äärellä. Samaan aikaan perhe kerää rahaa hautajaisia varten ja juhlat pidetään kun kahisevat on kasassa. 

Jotakuinkin tältä ruumis näytti, tämän kuvan lähde on tosin Google.

Juhlassa tarjoiltiin aluksi teetä ja naposteltavaa ja myöhemmin lounas: riisiä, papuja, kananmunaa, ja paikan päällä uhrattujen sikojen lihaa sekä palmuviiniä, kaikki sormin syötyinä totta kai. Ihmiset olivat hirmu ystävällisiä, toivottivat välittömästi tervetulleeksi, hymyilivät ja valittelivat Nielille ja Fransille etteivät puhu englantia. Kuulemma heille oli suuri kunnia, että osallistuin heidän juhlaansa, mikä tuntui hassulta, koska itsestäni tuntui siltä, että olen tunkeilija. Suomessa hautajaiset kun ovat aika intiimi, perheen keskeinen tilaisuus. Hassua oli myös se, että hautajaiset eivät olleet mitenkään surulliset tai hartaat. Aika oli jo tehnyt tehtävänsä ja nyt juhla oli enemmänkin vain kunnianosoitus vainajalle ja hyvä syy koota suku yhteen. Juhlassa ei myös tunnuttu vainajaa varsinaisesti otettavan huomioon – nimeä ei mainittu, puheita ei pidetty tai vastaavaa.
Possuja uhrattiin jatkuvasti pusikoissa väliaikaisrakennusten takana ja niiden huuto oli todella karmivaa kuunneltavaa. Yhden possun uhraus käytiin katsomassakin ja se oli todella vastenmielistä. Puukolla viillettiin korvan takaa niska auki ja kesti hirmuisen kauan, ennen kuin sika lopulta kuoli. Säälitti vieressä oleva, toistaiseksi hengissä oleva sika, jonka suuhun valui tapetun sian veri. Kyllä, sinä olet seuraava…
Ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin tosissani vegetaristiksi ryhtymistä.
Tiedän, tekopyhäähän se on kauhistella ja silti syödä hyvillä mielin possupaistia ja jauhelihapihvejä. Fakta nyt vaan on se, että olen tyytyväinen ja nautin lihasta niin kauan kun ei tarvitse ajatella mistä ja miten se tulee. Ennemmin katselen valmiita jauhelihapakkauksia ja pistän paistinpannulle.
Päivän kohokohta oli puhvelin uhraus. Hetken pohdin haluanko moista edes nähdä, mutta päätin terästäytyä kun näin kaikkien lastenkin kokoontuvan salon ympärille. Loppujen lopuksi se ei ollut niin karmivaa kuin possun uhraus, koska puhveli ei pitänyt mitään ääntä ja kuoli välittömästi parin veitseniskun jälkeen.  Mukavaa se ei siltikään ollut. Sen jälkeen napsittiin puhvelista lihat talteen ja siitä kuulemma valmistettiin illallinen vieraille. Joka päivä uhrataan yksi puhveli ja viimeisenä, neljäntenä päivänä juhla huipentuu kaikkien loppujen joukkosurmaan.
Puhveleidenkin arvo määräytyy niiden eri piirteiden mukaan, hintahaarukka yleensä on 25 000 000 – 80 000 000 rupiaa (2 000e – 6 360e). Kalleimpien puhveleiden hinta on suunnilleen sama kuin pienen talon. Paikallinen vitsi kuuluukin ”There goes another Toyota.” Puhvelin arvoa nostavat mm. koko, valkoiset merkit, albiino väritys tai ylös ja alas osoittavat sarvet.
Kummallisista hautajaisista jatkettiin eteenpäin kahden aikaan ja käytiin katsomassa taas yhtä kalliohautausmaata ja luolaa, jonne myös oli haudattu ihmisiä. Siellä hetki hämmästeltiin luita ja pääkalloja ja jatkettiin matkaa kotiin. Taas satoi kaatamalla ja matka venyi kun odoteltiin sen lakkaamista. Illalla huristeltiin takaisin kaupunkiin, palautettiin skootterit (vuokra 8e/vuorokausi/skootteri) ja hypättiin bussin kyytiin. Nukuin koko matkan, taas, ja viideltä aamulla Naz olikin asemalla vastassa. 
Seuraavassa kuvapläjäyksessä kuvia myös eläinten uhrauksista, jos et halua nähdä verta ja muuta ällöä, kelaa yli.
Kansaa juhlahumussa

Perheenjäseniä alueen perinnepuvuissa

Vieraat kulkueensa menossa tervetuloseremoniaan

Perheenjäseniä

Possuja hinattiin edestakaisin vähän väliä ennen kuin niille kävi köpelösti

Sinne menee possu. Teurastustapa riippuu kylästä, täällä viilletään puukolla korvan takaa.

Sitten possut grillattiin tällä viisiin puskassa ja tarjoiltiin lounaaksi vieraille

Lounastamassa

Lapset kokoontuivat hyvissä ajoin seuraamaan puhvelin uhrausta

Kohta entinen puhveli

Väki kokoontuu seuraamaan jännitysnäytelmää

Siellä possut odottelee vuoroaan kiltisti

Ja sitten mennään…

Done.

Ja sitten possun vuoro, taas.

Lihat jemmaan, jotta saadaan illallinen juhlavieraille

Ja siellä se illallinen kypsyy

Merkillinen luu-pääkallo-hautaluola ja hirmuisen selkeä ja edustava kuva allekirjoittaneesta

Hautakallio, nuket edustaa kuolleita katselemassa kylää

Luolalta, pari arkkua

Nyt taas löhöillään Makassarissa viikonlopun yli (maanantaina lento eteenpäin, can’t wait!). Eilen vain luin, luin ja luin (ihanaa, kerrankin aikaa lukea muutakin kuin koulukirjoja!) Tein löydön Phnom Penhissä ja löysin hostellin vaihtohyllystä Katja Ketun Kätilön ja riemusta hihkuen vaihdoin yhden jo lukemani pokkarin siihen. Kyseistä kirjaa jonotin Suomessa kirjastosta aikani kunnes kyllästyin parin kuukauden jälkeen, joten ahmin romaanin samantien puoleenväliin saakka. Illalla hengailtiin Nazin kavereiden kanssa bändin treenikämpällä ja itsekin pääsin pianon ja rumpujen ääreen. Vietettiin myös muutama tunti nettikahvilassa, aikomuksena viimein päästä koneen ääreen muutaman päivän tietokoneettomuuden jälkeen, mutta tietenkin sähköt meni välittömästi kun sisään astuin. Se siitä sitten… Tänäänkin nautittiin jouten olosta ja illalla mennään karaokeen, voi hyvänen aika, mitähän siitäkään taas tulee. Olen tässä pari päivää vähän sairastellut ja huomenna olisi tarkoitus mennä testaamaan indonesialaista terveydenhuoltoa kun käyn hakemassa vähän nappia naamaan paikallisesta terveyskeskuksesta.


Loppukevennyksenä mainittakoon vielä, että Air Asia vihdoin, kolmen viikon odotuksen jälkeen vastasi mun sähköpostiin. KL:n kentällä ei kuulemma 1h 25 min riitä mitenkään vaihtoon, suositeltu vaihtoaika on vähintään 4 tuntia loma-aikaan. Kuinka väärässä te olettekaan… Been there, done that!

Love the life you live, live the life you love


Pikapäivitystä tähän väliin kerta koneelle pääsin piipahtamaan.
Makassar on tähän saakka ollut veikeä kokemus. Täällä olen saanut maistaa ensi kertaa ihan oikeaa paikallisten elämää ja sehän kelpaa. Tosin kovin monelle paikalliselle tuskin joka aamu kiikutetaan aamupalaa sänkyyn… Olen ihan rakastunut paikalliseen teehen (ja sitähän tarjoillaan kaikkialla ja koko ajan ja jos et tajua huomauttaa yhden kupin riittäneen, pian nenäsi edessä nököttää toinen, edellistäkin täydempi kuppi) ja indonesialaiseen chilikastikkeeseen. Perheen äiti lupasikin mut joku ilta opettaa  tekemään kyseistä kastiketta ihan itse.
Oikeesti, onko mitään suloisempaa?!
 Täällä islamin ympärillä  pyörivä kulttuuri ei onneksi ole millään lailla häiritsevä tai silmiinpistävä, toisin kuin joissain pienempänä vierailemissani maissa. Olen kuullut monen reppureissarin sanoneen, että Indonesia voisi olla mielenkiintoinen maa matkustaa, mutta ennakkoluulot muslimeja kohtaan kuitenkin asettavat jonkinlaisen henkisen esteen varata lentoja. Ihan turhaan! Täällä ihmiset ovat todella kohteliaita, ehkä ripauksen sisäänpäin vetäytyneempiä kuin Balilla, mutta todella kiinnostuneita kuitenkin kaikista, jotka ovat putih, valkoisia. Yhteisön asettamat kirjoittamattomat säännöt tietysti luovat vähän ankaramman ilmapiirin Baliin verrattuna, jossa turistien tuomien vaikutteiden myötä saarella ei oikeastaan ole mitään sääntöjä.  Täällä Naz ottaa lävistykset pois, itse peittelen pikkuruista tatuointiani ja perheen äitiä ihmetyttää, jos Naz taputtaa mua kaverillisesti olkapäälle tai tyrkkää mua selästä liikkumaan eteenpäin – minkäänlaista kosketuskontaktia eri sukupuolten kesken ei täällä juuri näy. 
Silti täällä olen viihtynyt mainiosti. Perhe on mukava ja mun päivittäiset ilot koostuvat mm. hetkistä, jolloin Sheila melkein neljä vuotta ymmärtää mitä tarkoitan. Yllättävän hyvin niinkin pieni hoksaa, että yhteistä kieltä ei ole ja käsittää mitä merkillisimmätkin elekielen viittomat. Ei ole ehkä mitään suloisempaa kuin pieni tyttö, joka vastaa mun terima kasih:n (kiitos) kovaan ääneen kikattaen sama samaaaaaaa (ole hyvä)!
Täällä ollaan mm. shoppailtu ostarilla mulle uudet kengät edellisten pohjan hajottua, syöty, varattu lentoliput 17. päivälle, syöty, käyty satamassa katsomassa auringonlaskua hassun ankkaveneen kyydissä, katsottu kaikki Madagascar-leffat  ja ai niin, syöty! 
Pari päivää sitten Naz halusi viedä mut tapaamaan entistä englanninopettajaansa koululle. Ihmettelin vähän miksi ihmeessä, mutta paikan päällä se selvisi. Päädyin lopulta koko parikymmenpäisen luokan eteen vetämään tunnin loppuun.  Lopulta vietettiin 1,5 tuntia jutellen oppilaiden kanssa mun matkasta, Suomesta ja minusta. He halusivat tietää ihan kaiken aina Suomen säästä ja kielestä meidän talon väriin ja mun lempikukkaan. Sain lempinimen ”Prinsessa Laura” ja join ihan liian monta kupillista teetä. Jos Suomessa kävisi samoin ja ulkomaalainen tulisi extempore-visiitille, ei varmasti suomalaiset oppilaat pitäisi keskustelua yllä puolentoista tunnin ajan, vaan istuisivat melko tuppisuina. Täällä kuitenkin keskustelu kävi ja kaikilla tuntui olevan mukavaa – myös minulla!  Lopulta en edes jutellut juurikaan koko opettajan, Mr Lalan kanssa, joten hän kutsui mut talolleen seuraavana iltana.
Opiskelijat tunnin jälkeen :)

Seuraavana iltana yhdeksän maissa siis mentiin ja siellä olikin aluksi vastassa vain kymmenkunta oppilasta katsomassa englanninkielistä opetushenkistä tv-sarjaa. Täällä Mr Lalan oppilaat kirjaimellisesti kylpevät aamusta iltaan englannin kielessä, sitä ei voi kiistää. Myöhemmin Lala saapui paikalle ja lopulta juteltiin pari tuntia. Mr Lala on kyllä persoona isolla peellä. Hän on hartaan muslimin näköinen valkoisessa kaavussaan ja hassussa hatussaan ja elämänkokemusta ja viisauksia häneltä ei kyllä puutu. Sähköjen katkettua kynttilänvalo teki koko keskustelusta vieläkin mielenkiintoisemman. Muutama oppilas oli myös meidän kanssa ja mulle tuli jostain syystä mieleen Jeesus ja opetuslapset. Jotenkin asetelma tuntui niin samalta – Lala tuntuu olevan pojille jonkinlainen mentori ja henkinen opastaja. Lala kertoili Sulawesin 600 vuotta sitten kukoistaneesta kannibalismista, naisen roolista täällä (kaiken yläpuolella, tietysti) sekä antoi vinkkejä ja tuttujen puhelinnumeroita meidän tulevaan Tana Torajan reissuun – ja kertoi siellä olevan parhaillaan hautajaiset menossa, mahtavaa!

Eilenillalla jälleen piipahdettiin English Zonen tiloissa ja juttelin mm. Suomen politiikasta yhden oppilaan kanssa (kyllä, minä ja politiikka samassa lauseessa, uskokaa tai älkää) pari tuntia. Sieltä jatkettiin fish partyihin. Käytännössä siis kokoonnuttiin yhden pojan talolle, istuttiin lattialla ringissä ja syötiin sormin grillattua kalaa, riisiä ja chiliä. Ja niiskuteltiin yhdessä, oli sen verran tujut chilit pistetty tarjolle.
Täällä jälleen olen hämmästellyt valkoisen ihon ihannointia, Indonesiassa se tuntuu olevan todella iso juttu. Kaupan hyllyt pursuavat valkaisevia saippuoita, rasvoja ja jopa deodorantteja ja paikallisen saippuasarjan näyttelijät ovat luonnottoman valkoisia. Sain viimein siihen myös selityksen: Sulawesin ensimmäiset kuninkaalliset olivat valkoisia ja kotoisin Kiinasta. He majailivat Tana Torajan mailla, joten paikan nimi muodostuu sanoista Tana (maa), To (ihmiset/kansa) ja  raja(kuningas). Jännää on myös, että täällä ei telkkarista tule juurikaan muuta kuin indonesialaisia tv-sarjoja, ainoat jenkkituotteet ovat muutamat leffat silloin tällöin. 
 Tänä iltana lähdetään yöbussilla siis pikkureissuun kohti merkillistä Tana Torajaa – ja kyllä, matkustetaan kahdeksan tuntia nähdäksemme hautajaiset. Juhla on kestänyt nyt nelisen päivää ja ensimmäinen puhveli on teurastettu, mutta vielä me ehditään, sillä siellä päin hautajaisia juhlitaan pari viikkoa. Mr Lalan oppilas Francis on siellä tällä hetkellä, joten hän on luvannut tulla meitä vastaan bussiasemalle ja tietää jonkun ison talon, jossa voidaan yöpyä. Tästä tulee jännää!
Pikku huomautuksena muuten, että tänään on kaksi kuukautta reissussa täynnä! Tuntuu jo ikuisuudelta, ja vielä viisi kuukautta jäljellä, mahtavaa! 
ps. Roosa, minulla on sinulle mies täällä odottelemassa, varailehan lentoja Sulawesille! Minun ainoana sinkkukaverina sulla on vähän vaarallinen asema tällä hetkellä ;) Kaveri  osaa sanoa suomeksi jo mm. ”Oletko nainen vai enkeli” ja ”näytät syötävän hyvältä tänään”. ..

Sydämentykytyksiä lentokentällä

Ennen kuin pääsen kertomaan enemmän otsikosta, esittelen viimeisen Phnom Penhissä viettämäni päivän kuvasaldon. Kuten lupailin, vuorossa oli eläinten täyteistä meininkiä. Varasin Betelnut Toursin kautta päiväreissun Phnom Tamaon Wildlife Rescue Centreen, eli eläintensuojelupuistoon. Päivä jopa ylitti odotukseni, jotka olivat alunperinkin melko korkealla monien suositusten ansiosta. Hintaa retkellä oli 33 dollaria, sisältäen kuljetuksen (yli tunnin matka), sisäänpääsyn, oppaan ja lounaan. Hintansa arvoinen vaikka alkuun epäröinkin osallistumista sen takia, totisesti!

Aamusta lähdettiin liikenteeseen kymmenen maissa ja hypättiin jeepin lavan kyytiin. Meidän ryhmärämässä oli mun lisäksi seitsemän henkeä, mukaanlukien australialaisen Benin ja Emilyn. Puistossa vietettiin koko päivä kävellen ja tutustuen eläimiin ja niiden tarinoihin. Kaikki puiston eläimet olivat pelastettuja milloin mistäkin, suuri osa salametsästäjien kynsistä, laittomista rajanylityksistä, laittomina lemmkkeinä tai muuten kurjista oloista. Jos vain mahdollista, eläimet pyritään vapauttamaan luontoon, mutta kaikkien kohdalla se ei onnistu syystä tai toisesta. Joitain uhanalaisia lajeja taas pidetään puistossa ja otetaan mukaan “breeding programmeen”. Kaikki muut puistossa olevat lajit olivat kambodzalaisia, iguaania (nimeltä Mr. Lipstick) ja leijonia lukuunottamatta.

Meidän hollantilainen opas oli mahtava ja osasi vastata kaikkiin päivän aikana esitettyihin kysymyksiin oikein perusteellisesti. Olin tosi tyytyväinen, että nielin suomalaisen minä itse-mentaliteettini ja lähdin mukaan retkelle omatoimisuuden sijaan, sillä yksinään puistosta ei olisi saanut mitään irti: ei olisi päässyt häkkien sisälle tapaamaan eläimiä, ei olisi tiennyt mitä eläimiä voi lähestyä ja mitkä purevat ranteesi poikki eikä olisi kuullut eläinten tarinoita ja oppinut valtavasti. Kaikki eläimet olivat isoja persoonallisuuksia omine tapoineen ja oli ihana huomata, miten suurin osa eläimistä lähestyi ihmisiä oma-aloitteisesti ja aidosti nautti meidän seurasta ja huomiosta. Jos tällaisiin puistoihin törmään jatkossa, varmasti menen uudestaan! Päihittää tavalliset eläintarhat kevyesti. Mikä parasta, muita kävijöitä puistossa ei tuolloin ollut (maanantait ovat kuulemma hiljaisia päiviä), joten saatiin olla kaikessa rauhassa.

Yliystävällinen peura

En enää muista näiden hauskojen kavereiden nimiä (yellow joku?), mutta meille kerrottiin, että tämän koiraan saatua naaraskaverin kuukausien yksinolon jälkeen, ne viettivät neljä kuukautta pesässä tulematta lainkaan ulos, haha

Gibboneista tuli ehdottomasti mun yksi lemppareieläin täällä, ne olivat niin…inhimillisiä! Tämä tyyppi halusi vain, että joku pitelee sitä kädestä. Voiko olla mitään valloittavampaa?! Se myös nautti pään päältä rapsuttelusta.

Peuroja, jotka kuulemma näyttää ihan samalta kun Bambi liukkaalla jäällä Disneyn  elokuvassa kun ne ottavat ensi askeleitaan. Nuo linnut taas vastasivat älyttömillä volyymeilla kiekaisuun, jonka meidän opas osasi tehdä,

Taas yksi valloittava gibboni jota hetki paijailtiin ja pideltiin kädestä

Tämä gibboni taas käänsi välittömästi selkänsä nähdessään meidät vaatien selkärapsuttelua

Lounastauko ja kookospähkinä!

Meidän oppaan paikallinen vaimo (joka oli ihan loistotyyppi) teki meille ihan mahtavan lounaan, lähes vyöryttiin ulos meidän bambumajoista

Sit vähän huilittiin

Puistossa on 122 karhua, kaikki lajiltaan “Sunbeareja” tai “Moonbeareja”. Ne olivat myös tosi valloittavia ja leikkisiä, taistelivat milloin keppien ja milloin toistensa kanssa. Niiden tarhat olivat myös täynnä virikkeitä, kiipeilytelineitä ja riippumattoja. Tämä karhu oli pelastettu ravintolan takaa. Sitä oli käytetty huvituksena (“tanssivana karhuna”) ja todennäköisesti lopulta se olisi päätynyt soppaan. Karhun käpälät ovat Aasiassa haluttua tavaraa ja opas kertoi karhuista, jotka huumataan ja isketään pöytään tarjolle elävänä. Sitten niiltä napsitaan käpälät soppaan. Yksi karhuista oli kolmikäpäläinen tämän seurauksena.

Tiikeripython, joka oli VALTAVA, yli kolme metriä pitkä. Siitä sais pari laukkua, anyone?

Kisu kaipasi lempeä ja kihnutteli itseään häkin verkkoon, ihan kuin meidän koirat. Ei tosin annettu lempeä tälle kaverille, ois voinut lähteä käsi mukana.

…ja gibboni, vaihteeksi. Tämä oli ollut lemmikkinä, siitä todisteena toinen karvaton nilkka kahleen seurauksena

Puistossa olia bout 10 tiikeriä. Meille opetettiin kuinka tervehtiä niitä: piti päästää sellanen tosi omituinen hyminä kurkusta ja tiikeri vastasi siihen, ihan samalla tavalla! Huikeeta!

Lucky-norsu, yksi seitsemästä puistossa. Suuri persoona sekin ja hirmuisen ystävällinen tapaus, varoi tarkasti astumatta kenenkään varpaille. Ja rakasti kookospähkinöitä.

Meidän opas ei oikein onnistunut piilotustehtävässään…

Kookosmaitoa!

Lucky myös tiesi missä kookospähkinöitä säilytetään jeepissä

Mä jään kaipaamaan lehmä- ja puhvelilaumojen aiheuttamia liikenneruuhkia, ne on musta vain jotain äärimmäisen viihdyttävää. Ja muutenkin lehmät kaikkialla ovat aika jees.

Viimeisenä iltana hoitelin check-in-juttuja ja tuktuk-kyytiä seuraavaksi aamuksi. Kävin syömässä ja törmäsin ensimmäiseen pulaan joutuneeseen reissaajaan: matkatoimiston edessä vähän iäkkäämpi aussimies oli joutunut paikallisen poliisin uhriksi, joka oli iskenyt kepillä mahaan ja vienyt kaikki rahat. Hän yritti saada viittä dollaria kasaan soittaakseen Australiaan pyytämääkseen perhettä lähettämään rahaa. Sponssasin parilla dollarilla… Myöhemmin ostin mandariineja seuraavaa aamua varten ja juttelin mukavan paikallisen papan kanssa, joka halusi välttämättä maksaa ostokseni. “When you come to my country, I offer!”

Eilen aamuna siis lähdin kuudelta kohti lentokenttää, suuntana ensin Kuala Lumpur. Lento meni hyvin (ja luojan kiitos ajoissa) ja sitten jännät paikat vasta alkoikin. Phnom Penhin toimistolla kävin aiemmin varmistelemassa, että onhan mahdollista ehtiä toiseen koneeseen kun välissä on 1h20min. Siellä työntekijät myhäilivät ja toivottivat vain onnea matkaan… Mutta kun lento on 50 euroa halvempi tällä aikataulutuksella, ei köyhä reissari voi vastustaa kiusausta (sain siis Phnom Penh-KL lennon hintaan 32 euroa + 15 euroa laukusta ruumassa, muuton lento olisi ollut satasen pintaan).

Joten, KL:ssä pikaryntäys koneesta ulos (olin valinnut paikan koneen etuosasta), passintsekkaukset äkkiä läpi ja odottamaan laukkua… odotin…odotin…ja odotin… Ja viimein sain sen. Paria päivää aiemmin sain AirAsialta varoitusmeilin, jossa käskettiin ennakoimaan Aasiassa alkanut lomasesonki ja saapumalla lentokentälle normaalia aiemmin. Laukun saatuani ja palattuani lähtevien puolelle kiikuttamaan kantamuksiani tiskille, tajusin tarkalleen mitä sillä tarkoitettiin. Ihmismeri oli valtava. Viisi minuuttia kiltisti odotettuani vuoroani totesin, että mulla on 45 minuuttia aikaa koneen nousuun, 25 minuuttia portin sulkeutumiseen ja jono seisoo. Ei muuta kun anomaan jonon ohi kiilausta ja väläyttelemään valloittavinta hymyä mikä löytyy.

Kaikki jonot kiilattuani niin passikontrollissa kuin turvatarkastuksissakin ehdin kuin ehdinkin portille kolme minuuttia ennen sen sulkeutumista, tosin jonon häntä oli vielä portilla, joten ei varsinaista paniikkia enää ollut. Ilman kiilailua olisin tosin jäänyt kentälle kuin nalli kalliolle.

Siispä eilen saavuin neljän maissa takaisin Indonesian maaperälle! Tullissa mun rinkkaa haluttiin tutkia hyvinkin tarkkaan ja aluksi ajattelin tietenkin, että mun turvasumute on varmaan kielletty. Tullimiehet kyllä piteli sitäkin käsissään, mutta eivät olleen yhtään kiinnostuneita siitä. Sen sijaan mun vaatteiden välissä näytti olevan jotain todella uhkaavaa, joten mun kaikki vaatteet leväytettiin siinä sitten ympäri tiskejä. Eihän siinä, mustakin on ihan kiva esitellä mun alusvaatteita kaikelle kansalle… Lopulta sieltä löytyikin tosi vaarallinen muovipussi täynnä aurinkorasvoja ja after sun-purkkeja (mitä sä Essi niissä oikeasti oikein säilöit, tunnusta!), mutta sain ne kuitenkin pitää. Ulos kentältä ja Naz olikin jo vastassa :)

Joten nyt, Indonesiassa ollaan, mutta ei kuitenkaan Balilla vaan… Sulawesillä, kaupungissa nimeltä Makassar! Naz on kotoisin täältä ja tuli Balilta kyläilemään perheensä luona, joten itse suuntasin myös tänne. Täällä olisi tarkoitus vietellä pari viikkoa Nazin perheen vieraana ja voi että miten minä tykkään. Perheessä on äiti (jonka kanssa meillä ei tosin ole yhteistä kieltä, mutta ei se tunnu meidän kommunikointia liiaksi haittaavan), 16-vuotias pikkuveli Wadi, joka kovasti haluaa harjoitella englantiaan mun kanssa sekä hurmaava 3-vuotias pikkusisko Sheila, joka ei ihme kyllä ujostele mua yhtään vaan tänä aamuna jo ihan tuttavallisesti istui mun sylissä. Talo oli positiivinen ylläri, sillä Nazin kerrottua, etteivät he ole rikkaita, odotin lähinnä savimajaa.. Mutta ei, heillä on kolme kerrosta, ihan oikea länkkärivessa ja sähköllä toimiva suihkukin. Ja sain ikioman huoneen isolla sängyllä ja ilmastoinnilla, kyllä kelpaa. Ja äidin tekemä ruoka… Voih, Nasi goreng, paikallinen chili ja muu indonesialainen ruoka, kylläpä oli jo ikävä.

Eilen aloitettiin mun kielikylpy ja opettelin sanomaan tyypillisimmät fraasini indonesiaksi: “olen väsynyt”, “olen nälkäinen”, “lopeta hokemasta tuota”. Haha. Nazin mukaan olen aina väsynyt tai nälkäinen :D Mikä kyllä taitaa olla vähän tottakin…

Eilen illalla käytiin syömässä paikallisessa pikkukojussa, sulawesiläistä ruokaa nimeltä Coto Makassar. Annokseen kuului keitto, jossa lillui puhvelinlihaa (liemeen lisäiltiin oman maun mukaan chiliä ja soijaa) ja bambukotelo, jossa oli riisiä. En olisi ikinä uskonut, että puhvelin sisäelimet voi maistua niin hyvältä, nam! Lystikästä tästä vierailusta teki se, että ravintolan omistaja halusi yhteiskuvaa meistä, muut asiakkaat napsi kuvia ja kaikki kyseli Nazilta musta. Kertonee miten paljon länkkäreitä täällä käy…

Sulawesi on muuten muslimisaari, kuten kaikki Indonesiassa Balia lukuunottamatta. Se myös näkyy (tai pikemminkin kuuluu) mm. siten, että kello viisi aamulta naapurin moskeijassa alkaa aamuserenadi volyymilla sata.

Parin viikon ajan voi olla, että blogi päivittyy hitaammin, sillä nettiä ei talosta löydy, vaan pitää tulla nettikahvilaan sitä varten. Nyt rentoudutaan, luetaan, möllötellään ja elellään niin kuin nyt kotona eleltäisiin, ilman hötkyilyä. Joskus ennen joulua sitten lennellään eteenpäin.

Kivaa itsenäisyyspäivää sinne Suomen kamaralle, mekin huomenna vilkaistaan tv-kaistan kautta pätkä linnan vastaanottoa, kun Naz niin kovasti haluaa nähdä. Nauttikaahan pakkasista!