Levottomat jalat ja kotiinpaluuahdistus

Tänään eloani Tansanian auringon alla on jäljellä 9 päivää.

Laskemisen aloitin, kun kuukausi oli jäljellä. Ahdistuksen määrä kasvaa käänteisenä päivien vähentyessä. Tansaniasta on tullut koti.

Normaalisti matkustamisen jälkeen on aina ollut oikeastaan kivaa palata Suomeen. Olen yleensä kaivannut jo tiettyjä asioita: rutiineja, ystäviä ja perhettä, rauhallisia iltoja peiton sisässä hyvän kirjan parissa. Tällä hetkellä ikävöin vain jo valmiiksi Dar es Salaamia.

IMG_5852-37Onhan kaikki tietysti ollutkin toisin. En ole vain matkustanut, vaan ensi kertaa todella elänyt vieraassa kulttuurissa. Olen myös ensimmäistä kertaa asunut kolmen muun kanssa ja tiedänkin jo nyt, että tulen ikävöimään tyttöjä vähintään yhtä paljon kuin Daria. Neljä toisilleen täysin vierasta asumassa saman katon alla kesän yli olisi voinut olla katastrofi. Vaan meidän kohdallamme ei olisi voinut parempaa tuuria käydä: uskomattoman kokemuksen lisäksi sain kolme uutta, ihanaa ystävää.

IMG_5880-53Tuntuu kieltämättä hieman naurettavalta kitistä ääneen bloginkin puolella kotiinpaluuahdistuksesta. Fiilis on vain itselleni tosi vieras. Suomesta on aina ihana lähteä, mutta palaaminenkin on mukavaa. Tällä kertaa paluu ei tunnu hyvältä, ja opiskelumotivaatio tuntuu olevan valovuosien päässä. Tiedän, ettei Jyväskylää ole edessä kuin vuoden verran ennen suunnittelemaani vaihtoa, mutta tuokin vuosi näyttää tällä hetkellä mahdottoman pitkältä ja kylmältä.

IMG_5854-38IMG_5861-43On syksyssä toki  paljon hyvääkin. Aloitan Intercultural communication -sivuainekokonaisuuden (kulttuurienvälinen viestintä) ja tutoroin kaupunkiin saapuvia vaihto-opiskelijoita, mikä toisaalta on hieman hullua, sillä vaihtarit saapuvat Suomeen pari päivää minun jälkeeni. Lisäksi poimin muutaman espanjan kurssin kalenteriini, ihan vain muistuttamaan tulevasta vaihdosta. Tyttöjen kanssa lyötiin jo lukkoon Tallinnan reissu keskelle masentavinta loppusyksyä ja kolumbialaiskaverini tulee käymään Suomessa syntymäpäivieni aikoihin. Silti löysin itseni yhtenä päivänä vertailemasta lentoja eri puolille Afrikkaa, vaikka varaton käytännössä olenkin.

IMG_5855-39Eikä kyse edes ole vain Tansaniasta. Ennen kaikkea kyse on omasta levottomuudestani ja Tansaniassa ympärilläni olleista ihmisistä. Tuntuu, että palaan Suomeen vain toistamaan omia kaavojan ja olen jumissa, vaikka fuksivuodestani varsinkin rutiinit ja säännöllisyys olivat kaukana. Toisaalta töiden tekeminen ulkomailla houkuttaisi tällä hetkellä valtavasti, mutta välivuosi ennen kandin valmistumista olisi melko typerää – ellei kyseessä olisi oman alan työpaikka, jonka löytyminen tässä vaiheessa olisi melkoisen epätodennäköistä.

IMG_5863-45Yleensä minä olen se, joka ulkomaalaisille hehkuttaa Suomen hienoutta aina ilmaisesta koulutuksesta upeaan luontoon. Nyt en kuitenkaan enää osaa oikein vakuuttaa itseäni siitä, että Suomi ja Suomen syksy ovat hieno idea. Ennen paluutani ei kuitenkaan auta kuin yrittää sysätä synkät ajatukset syrjään, yrittää ottaa kaikki ilo irti ja nauttia viimeisistä viikoista ja upeista auringonlaskuista.

IMG_5882-55Kuvat ovat Gomben kansallispuistosta, jossa vietimme pari yötä ja kävimme trekkaamassa simpansseja. Sieltä juttua, kuten myös koko Burundi-Ruanda-kierrokselta tulossa pian!

Aina paljasjalkaisuus ei kannata

Viikko on ehtinyt vierähtää jo edellisestä päivityksestä ja ihan ymmärrettävästä syystä: Nature’s Valleyssa satoi ja myrskysi niin, että loppuajan olin nettiyhteyden ulottumattomissa. Johannesburgiin paluuni kanssa oli myös kaikenlaista säätöä. Lopulta oli pakko ottaa yöbussi, joka oli kalliimpi kuin lentoni Jo’burgista Kapkaupunkiin, mikä luonnollisesti sapetti melkoisesti. Alunperin erään johannesburgilaisen naisen piti antaa minulle kyyti, mutta koska tämän isä teki kuolemaa Plettenberg Bayssa lähellä Nature’s Valleyta, tämä viime tipassa perui. Eilen aamuna siis saavuin Johannesburgiin ja päätin viettää viimeisen kokonaisen päiväni täällä uima-altaalla lötköillen kaukana tietokoneesta, kun viimein aurinko porotti viikon sateiden jälkeen.

Nature’s Valleyssa lopulta vierähti koko viikko, sillä en nähnyt mitään syytä mennä Jeffrey’s Bayhin kuten suunnittelin koska a) rantakohteessa on aika mälsää olla, kun taivaalta sataa tuutin täydeltä b) surffikohteessa on vielä mälsempää olla, kun itse ei saa edes mennä veteen.

Mitäkö sitten kävi? Kaiken takana on niinkin typerä seikka kuin tulehtunut varvas. Kyllä, luit oikein. Miten pieni juttu voi paisua niin isoksi – kirjaimellisesti.

Kävelen paljon paljain varpain reissussa ja toki usein jalkapohjat ovat naarmuilla ja tikkuja täynnä. Mosambikissa ilmeisesti olin kuitenkin saanut haavan oikean jalan varpaaaseen, ei mitään hajua missä ja miten. Huomasin sen vasta, kun se oli selkeästi alkanut parantumaan. Eipä sille muuta voinut tehdä kuin puhdistaa ja saatoin ehkä muutaman kerran käyttää flip flopeja sen jälkeen. Joka tapauksessa, luulin haavan olleen parantunut, ohi ja unohdettu, kunnes Nature’s Valleyssa yksi yö heräsin siihen, että koko oikea jalka oli tulessa.

Omituisinta oli, että tulehdus tuli vasta 3-4 viikkoa haavan syntymisestä. Haava oli siis ehtinyt umpeutua ja tulehdus oli iso nestepallukka, joka seuraavana päivänä muuttui epäilyttävän siniseksi. Siinä vaiheessa, kun jalkapöytä ja nilkka alkoivat välillä mennä tunnottomaksi (?!?!), pyysin hostellin työntekijää varaamaan mulle lääkäriajan. (Tosin saattoi kahden sairaanhoitajasiskoni ja kolmannen lääkäriä konsultoineen siskoni painostuksella olla myös osuutta asiaan.)

Eteläafrikkalainen terveydenhuolto ansaitsee multa täydet kymmenen pistettä, ainakin yksityinen puoli. Lääkäri oli mukava ja homma toimi. Varvas ja sen lähialueet puudutettiin, mikä oli kyllä kivuliain mulle tehty operaatio ikinä (viisi pistosta, viisi!!!), mutta sen jälkeen veitsellä leikkelykään ei tuntunut onneksi missään. Lopuksi pistettiin sisällä olleet mömmöt labraan tutkittavaksi oikeita antibiootteja varten ja jalka pakettiin. Lääkärikäynti rokotti lompakkoa 562 randia (38e), laboratorio 560 randia (toiset 38e) ja lääkkeet 101 randia (6,80e). Matkavakuutus pelastanee tällä kertaa.

Niinpä sitten olin jalkavammainen 4-5 päivää operaation jälkeen, koska kävely oli melkoisen kivuliasta, ellei mahdotonta. Lisäksi jalka ei saanut kastua viiteen päivään, joten mereen tai vesiputouksille ei ollut asiaa. “Käytä mielikuvitustasi” lääkärikin rohkaisi kun kysyin kuinka käyn suihkussa. Ratkaisu oli lopulta kolme muovikassia ja puoli rullaa teippiä per suihkukerta.

rampa

Jalasta tässä vaiheessa voi jo kuvankin laittaa – kuvat varpaasta ennen ja jälkeen operaation taidan jättää suosiolla tietokoneen syövereihin.

Edelleen popsin antibiootteja, mutta kääreen sain jalasta pois muutama päivä sitten ja nyt vain haavakohtaa rasvaillaan ahkeraan. Kävelemään pystyn jo melko lailla normaalisti ja haava on lähtenyt parantumaan hyvin.

Tässä oli nyt nopea tiivistys siitä, miksei musta ole kuulunut mitään. Vähän harmittaa tietysti, että viimeinen viikko meni mönkään mokoman takia, mutta ei mahda mitään. Onneksi sitä edelsi niin mahtava kuukausi, että se kompensoi. Kohta lähden lentokenttää kohti (Lentämään, hurraa! Olenko ikinä kertonut, että rakastan lentokenttiä ja lentämistä?) ja huomenillalla olen jälleen Suomen pakkasissa. Mitenhän tennareilla ja muutenkin vähän onnettomilla talvivarusteilla onnistuu tarpominen kotiin, varsinkin kun mun rinkkaankin tuntuu joku piilottaneen kymmenen kiloa kiviä yhtäkkiä?

Pari päivää käyn pyörähtämässä luennoilla Jyväskylässä, minkä jälkeen sukkuloin takaisin Helsinkiin Matkamessujen merkeissä. Toivottavasti siellä nähdään!

 

Dear thief…

Tänä aamuna ajattelin lähteä rannalle. Meinasin ottaa kameran mukaan ja kuvata surffareita. Avasin reppuni, nostelin päällä olevat vaatteet, hedelmät ja vesipullot pois päältä. Alta löytyi isoja myttyjä sanomalehtipaperia, jota en kyllä itse ollut sinne laittanut. Kameroita ei näkynyt missään.

Kappas, varas iskenyt. Liekö ollut sama joka varasti bussissa siltä yhdeltä mieheltä ne rahat, en tiedä. Mun Canonin järkkärillä, Canonin pokkarilla ja Canonin 75-300mm linssillä on ilmeisesti nyt sitten uusi koti ja minulla suuri suru. Kiitos viimeisestä melkein viidestä vuodesta, olit rakas kamera.

Yhteisarvohan näille kaikille kolmelle on yli tonnin verran, joten kyllähän tuo pisti hieman vihaksi. Mulla kaikki nuo kamerajutut ja läppäri siis repussa, jonka kaikki hihnat kieputtelin nilkan ympäri nukkuessani, reppu oli pääasiassa lattialla jaloissani, välillä pääni alla tyynynä. Se milloin kamerat lähtivät kävelemään, on arvoitus. Kumma juttu on, että vasta tänä aamuna sen huomasin. Mutta kun tiedoitus ekasta ryöstöstä bussissa tuli, avasin vain vetoketjun, katsoin että täynnä tavaraa se yhä on nostelematta sen kummemmin ylempiä tavaroita. Eihän mulla mielessäkään käynyt, että rosvo ovelana voisi laittaa jotain tilalle.

Onni onnettomuudessa oli se, että mulla oli rahavyössä paidan alla mun rahat, passi, luottokortit ja kännykkä. Niitä olisi hankalampi korvata. Samoin ihmettelen, ettei mun läppäriin koskettu, vaikka se oli samassa paikassa kameroiden kanssa – ja hyvä niin, koska läppäri on ehkä mulle kaikista tärkein, vaikka rahallisesti se ei kameroiden veroinen olekaan. Siellä on kuitenkin kaikki mun kuvat ja muistot ja lisäksi se on aika korvaamaton yhteydenpitoväline.  Tänään kävin poliisiasemalla (jännä ettei Perun pääkaupungin turistipoliisissa ole yhtäkään englanninkielentaitoista) ja sain raportin vakuutusyhtiölle toimitettavaksi. Nyt sitä empatiaa vakuutusyhtiöltä vasta toivotaankin, mä todella toivon että se korvaa täyden hinnan kaikista laitteista. Jos korvaa, yritän ehkä Ecuadorista ostaa uudet. Siihen saakka tulee vähän kuvatonta blogimateriaalia, valitan.

Nyt lähden kohti bussiasemaa ja Pohjois-Perua, toivotaan että ensi yönä ei lähde tavaroita pitkäkyntisten matkaan!